23.12.2012

Aikalisä

Keskustelimme eilen pitkästä aikaa projektista, ajatuksistamme ja siitä miten haluamme edetä. Päätimme yksissä tuumin ottaa aikalisän. Siis ihan oikean aikalisän.

Ulkopuolisen korvissa keskustelumme olisi varmasti ollut vähintäänkin, hmm, erikoinen. Tapamme käsitellä asioita on usein ironinen, eikä tämäkään kerta ollut poikkeava. Yritimme puhua asioista niiden oikeilla nimillä, mutta eihän siitä mitään tullut. Juttu lähti liikkeelle vasta kun siirryimme "koodikieleen", jonka kumpikin ymmärsi 100%. Niinpä keskustelimme projektista, uusista prosesseista ja työkaluista, jopa ulkoistamisesta ja alihankkijoista.

Totesimme, että ainakaan tässä vaiheessa projektia emme siirrä tuotantoa Kiinaan, ja että annamme projektin avainhenkilöille aikaa oppia tehtävänsä rauhassa ennen kuin kutsumme ulkopuolisia konsultteja mukaan. Luotamme siihen, että käyttämämme raaka-aineet ovat riittävän korkealuokkaisia ja kehitysympäristö tarpeeksi stabiili. Koska tiedostamme kuitenkin, että sijoittajien kärsivällisyys ei riitä ikuisesti ja on myös mahdollista, että tuotantolinjastossa on vikaa, asetimme milestonen, jonka kohdalla tarkastelemme projektin etenemistä uudestaan. Emme halunneet tehdä vielä päätöksiä tämän rajapyykin jälkeisestä ajasta, koska yrityksen toimintaympäristö voi muuttua merkittävästi seuraavan puolen vuoden aikana. Lisäksi totesimme, että molemmille on tärkeää, että työstään voi nauttia, joten ennen kaikkea päätimme rauhoittaa tilanteen ja antaa organisaatiolle aikaa. Tulostavoitteet asetamme myöhäisemmässä vaiheessa, mikäli se tuntuu hyödylliseltä.

Mies. <3

Yritän nyt itsekin noudattaa hallituksen päätöstä. Tämä tarkoittaa todennäköisesti sitä, että blogi hiljenee joksikin ajaksi. Yritän ottaa ihan oikean aikalisän.

30.11.2012

Neljä on liikaa

Hiljaista on ollut. Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Enkä toisaalta ole halunnut väkisinkään asiaa kaivella.

Mutta kyllä minä niin mieleni taas pahoitin. Aamu alkoi sillä, että selasin nopeasti blogeja (en nykyisin seuraa muiden tilanteita päivittäin) ja kävi ilmi, että kaksi kanssasisarta on tullut raskaaksi. Toki olen iloinen, kun pitkä odotus päättyy onnellisesti, mutta kyllähän se kouraisee.

Päivällä tapasin erään henkilön, jonka kanssa olemme neuvotelleet yhteistyöstä työrintamalla. Hän aloitti tapaamisemme kertomalla, että nyt on tullut esiin sellaisia henkilökohtaisia asioita, jotka vaikuttavat tilanteeseen. Ei olisi tarvinnut jatkaa, mutta sanoi hän sen kuitenkin ääneen. Raskaana. Olin iloinen hänen puolestaan, juttelimme siitä miten tässä iässä asia ei voi enää miettiä onko hyvä aika vai ei, vaan on otettava kiitollisuudella vastaan jos lapsi on tullakseen. Hymyilin, ja samalla mietin miten minäkin voisin ottaa lapsen kiitollisuudella vastaan.

Iltapäivällä kävin tutustumassa erääseen toimistotilaan, johon muuttamista harkitsemme. Siellä oli paikalla joukko todella mukavia ihmisiä ja tunsin heti yhteenkuuluvuutta. Tilassa työskentelee tällä hetkellä vain yksi nainen ja sillä hetkellä kun hän astui esiin muiden takaa, no, arvaatte varmaan. Vatsanseutua hallitsi todella kaunis pieni kumpu, josta ei voinut erehtyä.

Jotenkin tämä neljäs saman päivän aikana oli liikaa. Jotenkin minä mieleni niin pahoitin.

8.11.2012

Hoitojen vastustus

Mietin usein mistä johtuu, etten ole halunnut lähteä lapsettomuushoitoihin. Jotenkin kuvaan sopisi, että katsoisin kaikki kortit ja vääntäisin viimeiseen saakka.

Eniten pelottaa, etten kestä henkisesti sitä painetta. Monien kanssasisarten seuraaminen on saanut tuntemaan niin suurta myötätuskaa, että ajatuskin sen omalle kohdalle osumisesta ahdistaa. Pelkään, etten pysty tekemään mitään muuta, jos lähden sille tielle. Etten enää pysty nauttimaan arjesta.

Toisaalta olen tullut siihen tulokseen, että pelkään epäonnistumista tässä asiassa niin paljon, etten uskalla edes yrittää. Koska jos ei yritä, ei voi epäonnistua. Suomalainen mentaliteetti jyrää. Moni varmaan ajattelee, että jos ei yritä, ei voi onnistuakaan. Mutta tässähän se juju onkin. Vaikka en yritä, voin silti onnistua! (uskottelee hän itselleen) Niin kauan kuin lapsettomuudelle ei ole selvää syytä, on mahdollisuus olemassa.
Vaikka tosiasia lienee, että en vain halua epäonnistua virallisesti...

Onko kukaan teistä tehnyt tietoista päätöstä jättää menemättä hoitoihin? Tai tunnetteko jonkun tällaisen henkilön? Miten olette päätyneet lopputulokseen?

6.11.2012

Ovatko lapset erilaisia eri puolella maailmaa?

Suuri syy sille, että välillä koko homma epäilyttää niin perhanasti on se, että Suomessa lapset eivät ole herättäneet minussa oikein minkäänlaisia äitireaktioita. Muiden lapset eivät vain kiinnosta. (paitsi tietenkin ne ihan läheisimmät)

Täällä tilanne on jotenkin erilainen. Aivan kuin lapset olisivat ihan toisenlaisia, jotenkin hyväkäytöksisempiä (onko tuo oikea sana??)  ja suloisempia. Tänään viimeksi sain itseni kiinni tuijottamasta pientä tyttöä ajatellen, että olisi se vain ihanaa, jos itselläkin olisi tuollainen.

Keittiöpsykologi minussa analysoi, että sisimpäni tietää ettei projektimme tule koskaan onnistumaan ja valmistelee minua jo henkisesti adoptioon. Sen olen nimittäin päättänyt jo kauan sitten, että jos koskaan adoptoin, haluan tarjota kodin jollekin, jolla ei muuten olisi kunnollisia edellytyksiä elämään. Ja minulle se tarkoittaa pientä Suomen ulkopuolelta.

Yli 10.000 kävijää sitten perustamisen, hurjaa! Kiitos teille kaikille lukijoille, nöyräksi vetää.

1.11.2012

Saako tälle edes nauraa?

Otsikko viittaa tietenkin samannimiselle Hugleikur Dagssonin sarjakuvalle, joka leijailee usein hyvän maun rajoilla, mutta välillä aiheuttaa tahattomia naurunpyrähdyksiä. Aina joskus sitä miettii, voiko lapsettomuudelle nauraa, mutta välillä tuntuu ettei muutakaan voi.

Tapasin miespuolisen ystäväni (terkkuja vain, kun nyt kerran jäin kiinni tämän blogin kirjoittamisesta!). Tyypilliseen tapaani onnistuin töksäyttämään hänelle melko suorasanaisesti kysymyksen heidän ajatuksistaan jälkikasvun suhteen. (olen oman epäonnisen projektini myötä jotenkin alkanut oikeuttamaan utelut muiden suuntaan) Kysymys oli itsessään tyhmä, mutta sen aikaansaama keskustelu sitäkin antoisampi. Keskustelun sisältö ei kuulu tähän blogiin, mutta jäin kovasti pohtimaan hänen sarkastisen lakonista kommenttiaan siitä, miten "miehethän nyt eivät kärsi lapsettomuudesta". En ole itse koskaan asiaa miettinyt sen tarkemmin, mutta kyllähän aiheen käsittely on tehty meille naisille aika paljon helpommaksi.

Naisille on tavallaan luonnollisempaa ja hyväksyttävämpää tilittää aiheesta, mutta miehillä tilanne on toinen. Kunnon äijäilyyn kuuluu, että hehkutetaan mahdollisuutta lähteä kaljalle töiden jälkeen, tehdä pitkää päivää kun ei tarvitse hakea mukuloita töistä ja harrastaa juuri sitä mitä haluaa. Samalla unohtuu liian usein, miten lapsettomuus koskettaa pariskunnan molempia osapuolia. Se vain purkautuu eri tavoin, jos ylipäänsä pääsee purkautumaan.

Kyllä miestäkin sattuu. Kovaa.

15.10.2012

Kaikki mahdollisuudet vielä edessä

Näin sanoi ystäväni.
Itse olen aloittanut varovaisen valmistautumisen lapsettomaan tulevaisuuteen. Ystäväni, liian monia tuloksettomia hoitoja jo läpikäyneenä näki tilanteemme toisin. Hän näki, miten meillä on kaikki apukeinot vielä kokeilematta. Jokainen hoito on uusi mahdollisuus. Ja ne ovat meillä kaikki vielä edessä, mikäli siihen haluamme lähteä.

Oikeastaan aika lohdullinen ajatus.

12.10.2012

Oven toisella puolella

Aiemmin mainitsemani elämänmuutos ja muutto maailmalle on nyt totisinta totta, syksyinen Suomi tuntuu kaukaiselta ajatukselta, vaikka uudessa kotimaassani olen ollut vasta pari päivää. Nyt ollaan oven avaamisen lisäksi astuttu kynnyksen toiselle puolelle. Ovi pysyy silti kunnolla auki, mitään ei suljeta.

Kroppa tuntuu myös olevan mukana tässä projektissa, sillä kellontarkat ystäväni liittyivät seuraani lähtöpäivänä - aivan kuin korostaakseen uuden elämän alkua, johon ei lapsi kuulu. Ainakaan vielä. Viime viikkoina asiaa ei ole tosin tullut juuri ajateltua, koska kaikki aika on mennyt muutto- ja työruljanssin pyörittämiseen. Ja täällä taas uusia asioita on niin paljon, että kaikki aika menee uuden arjen rakentamisessa.

Uusi elämä tuntuu jännittävältä ja mielenkiintoiselta. Olo on onnellinen. Kyllä se näinkin näköjään onnistuu.

2.10.2012

Kaikki hyvin

Lääkäri soitti tänään, koepala osoitti salamatkustajan vaarattomaksi ja hyvälaatuiseksi. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Huh, kylläpä helpotti.

24.9.2012

So far so good

Kävin tänään ultraäänessä selvittelemässä kyhmyn taustoja. Muutoshan sieltä löytyi, ei gyne väärillä jäljillä ollut. Tämä lääkäri oli kuitenkin onneksi sitä mieltä, että kyseessä on todennäköisesti fibroadenooma, joka on hyvälaatuinen kasvain. Köntästä otettiin varmuuden vuoksi paksuneulanäyte, jolla sen laatu saadaan varmistettua. Nämä tulokset tulevat n. viikon päästä, eli silloin viimeistään tiedetään mikä tyyppi mun rintaan on kiinnittynyt.

Iso kivi vierähti kuitenkin, melkoisesti tässä on jännittänyt ja stressannut viime päivinä. Itseäni helpotti jotenkin erityisesti lääkärin toteamus ennen kuin hän poistui huoneesta: "sitten 40v jälkeen kannattaa alkaa seuraamaan tarkemmin". Minulle se tarkoitti samaa kuin "kaikki hyvin, palataan asiaan joskus 10v päästä!"

18.9.2012

Kyllä nyt koetellaan

Voi nyt sanonko mikä. Juuri kun pääsin yli edellisestä elämänmuutoksenpelosta, saan seuraavan päänvaivan syliini.

Kävin suunnitelmien mukaisesti gynellä tarkastuksessa, odottaen että tulos on se sama vanha "kaikki kunnossa". No eipäs sitten ollutkaan. Lääkäri meni ja löysi kyhmyn toisesta rinnastani. Perfect. Just perfect.

Mä taidan olla ajoituksen kruunaamaton kuningatar. Olisiko Mitenkään Mahdollista, että saisin rauhassa keskittyä tähän muuttoon ja uusiin töihin?!? Näköjään ei. Nyt sitten odotellaan pääsyä jatkotutkimuksiin, jotta kyhmyn laatu saadaan selville.

Tiedän toki, että suurin osa poikkeamista on hyvälaatuisia, eivätkä vaadi edes mitään hoitoja tai toimenpiteitä. Psyykaankin itseäni nyt täysillä sen suhteen, että näin on minunkin tapauksessani. Mutta entä jos ei olekaan?

11.9.2012

He ovat täällä

Ei tarvitse enää jännittää, sillä ystäväni saapuivat. Viikon myöhässä, mikä ei millään muotoa mene akateemisen vartin sisään, vaan koetaan pelkästään huonona käytöksenä.

Fiilis on aika neutraali. Toki harmittaa, koska päätöksestäni huolimatta ehdin jo rakentaa niitä pilvilinnoja, mutta toisaalta helpottaa, koska onpahan yksi todella iso liikkuva osa vähemmän. Ehdin nimittäin jo hädissäni selvittämään mitä synnytys kohdemaassa maksaisi, ja kurkkua kuristaa pelkkä ajatuskin komplikaatioiden kustannuksista. Sanon vaan, että Suomessa asiat ovat todella hyvin. Ja ennen kuin joku sanoo, ettei lapselle voi laittaa hintaa, voin kertoa, että worst case -tarinat kertoivat 60.000$ ja 100.000$ suuruisista laskuista. Näihin laskuihin eivät vakuutusyhtiöt millään tavoin osallistu, koska raskaus on ei ole sairaus. Jotenkin näiden vuosien jälkeen olen täysin vakuuttunut siitä, että mun synnytys, jos se koskaan tulee tapahtumaan, ei tule menemään kuin oppikirjassa.

Ehdin myös fiksuna tyttönä googlaamaan korkean kuumeen ja myöhässä olevien menkkojen syy-yhteyttä. Mitään kovin yksimielistä ei löytynyt, mutta ilmeisesti korkealla kuumeella ja keskenmenolla on jonkin verran tekemistä keskenään. Minulle ei tosin käynyt selväksi kumpi on syy ja kumpi seuraus. Olen joka tapauksessa syvällä sisimmässäni täysin vakuuttunut siitä, että matkustaja hyppäsi kyytiin, mutta tipahti matkasta. Ja kieltäydyn esimerkiksi hyväksymästä, että muuton aiheuttamalla stressillä olisi mitään tekemistä kummankaan asian kanssa. Ja jollain käsittämättömällä tavalla se lohduttaa, koska se tarkoittaa, että hedelmöittyminen On Mahdollista.

Toisten täytyy repiä riemua eri asioista kuin toisten.

10.9.2012

Piina jatkuu

Menkat 6 päivää myöhässä, eikä mitään tuntemuksia niiden lähestymisestä. Sen sijaan päälle on iskenyt kova kuume, yli 39°, eikä mulla ole yleensä koskaan kuumetta. Jos on, maksimissaan joku 37,5.

Sattumalta mulla on gyne varattuna tälle viikolla, jonne pitää mennä ellei menkat nyt yhtäkkiä ala. Tarkoitus oli mennä ihan vain vuosihuoltoon ennen lähtöä, mutta katsotaan nyt mitä siellä selvitellään. Uuden testin ajattelin tehdä ennen lääkäriin menoa, en aiemmin.

Huh huh.

7.9.2012

Jännitystä ilmassa

Jännitystä on ilmassa monella tapaa. Kerroin aiemmin, että suunnittelemme muuttoa ulkomaille, ja nyt se on varmistunut - lähtö on edessä! Hurjaa, ja samalla niin ihanaa. Uusi elämä on edessä monella tapaa ja vatsassa pyörii perhoset sellaisella hyvällä tavalla. :)

Sen sijaan vatsassa eivät pyöri perhoset sellaisella huonolla tavalla. Kellontarkat ystäväni ovat kolmatta päivää myöhässä. Ja ne eivät ole Koskaan näin paljon myöhässä. Tein eilen jo testin, negatiivisen, mutta tänäänkään heitä ei kuulu.

Voi pojat minkä tempun minulle teettekään jos yhtäkkiä nyt saatte sen munasolun kiikkiin. Suunnitelmat ovat viittä vaille valmiit, lentolippu polttelee taskussa, ja uudet super-mielenkiintoiset työtehtävät odottavat. Ei tiedä mitä ajatella.

6.8.2012

Eri tahtiin

Me olemme edenneet Miehen kanssa projektissa varsin samaan tahtiin - eli kummallakaan ei ole ollut suurta kiirettä. Vaikka itse en ole mitenkään erityisesti intoillut muiden lapsista, olen silti aina suhtautunut heihin (mielestäni) neutraalisti. Joskus on hieman jopa hävettänyt, kun Mies on niin selkeästi osoittanut, ettei ole kiinnostunut vaahtosammuttimista tai hän on jopa kiusaantunut heistä.

Nyt on kuitenkin aistittavissa selkeää muutosta. Huomaan yhä useammin, että Mies hymyilee lapselle, hän jopa leikkii heidän kanssaan ja opettaa elämän ihmeitä. Jonkun kerran olen jopa ollut näkevinäni sellaisen pikaisen, ohimenevän, minuun kohdistuvan "eikö tällainen olisi kiva" -katseen. Tämä on uusi käänne meidän perheessä. Minä reagoin Projektin ongelmiin huomattavasti raskaammin kuin Mies, mikä oli omiaan rauhoittamaan tilannetta. Koskaan ennen se ei ole ollut Mies, joka indikoisi suurempaa intoa.

Nyt onkin sitten alkanut mietityttämään miten tämän asian kanssa nyt edetään. Koska omat fiilikset ovat olleet epäselvät, on ajatus hoidoista ollut todella vieras ja kaukainen. Eikä Mieskään ole sitä kiistänyt. Jos toinen nyt kuitenkin selvästi voimakkaammin alkaa jälkikasvua kaipaamaan, mitä se tarkoittaa minun kohdallani? Lasta ei tietenkään hankita, jos vain toinen haluaa, mutta toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mutta kuinka pitkälle olen valmis menemään, että se olisi tullakseen? Ja miten tällaista asiaa voi käsitellä, kun mahdolliset hoidot osuvat ennen kaikkea allekirjoittaneeseen? Keskustelu on haastavaa, koska Mies ei voi "vaatia" hoitoja, koska se olen minä jota siinä muokataan ja mukiloidaan. Toisaalta minun on todella vaikea "kieltää" toiselta isyyttä, jos siihen olisi mahdollisuus. Vaikka kuinka pienikin. Yhdestä asiasta olen varma, ja se on se, että minulla on maailman paras Mies, josta en halua luopua.

Tuntuu vaikealta keskustella yhdessä aiheesta "tuleeko meille lapsi", kun historia on kiusallisen selvästi osoittanut, ettei kyse ole meidän päätöksestämme.

30.7.2012

Lapsen viaton rakkaus

Tapasin viikonloppuna sisaruksiani ja heidän perheitään. Kaksi päivää täyttä showta, jonka jälkeen hiljainen koti tuntui maailman parhaalta paikalta.

Muutaman kerran pieni veljenpoika sai kyllä tätinsä sydämen sykkyrälle. Hänellä on nyt kausi, jolloin koetellaan vanhempien kärsivällisyyttä. Tällä kertaa se tapahtui kuitenkin siten, että ainoastaan täti kelpasi tekemään yhtä sun toista. Itkupotkuraivari ("Ha-lu-an Tädin!!!") hiljeni salamana päiväuniksi kun täti tuli viereen sängylle pötköttämään. Illalla pikkuherra sinnitteli myöhään hereillä, koska ei suostunut menemään nukkumaan ennen kuin saunassa ollut täti tuli lukemaan iltasatua. Sitten pystyi käpertymään suosiolla kainaloon nukkumaan. Pienessä seremoniassa kun piti keskittyä, kelpasi ainoastaan äidin tai tädin syli, ei edes isoäidin.

Kovempikin sydän siinä sulaa. <3

25.7.2012

Lapsen hinta

Osana pohdintojani kävin tutustumassa myös Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry:n sivuilla. Jotenkin petyin suunnattomasti siihen, että sen sijaan että sivusto jotenkin antaisi eväitä asian pohdiskeluun ja vertaistukea, materiaali tuntui olevan ennemminkin vain sitä varten, että voi puolustautua muuta maailmaa vastaa. Välillä meininki tuntui jopa vihamieliseltä.

Eräs mihin myös kiinnitin huomiota oli, että yksi sivun artikkeli kertoi lapsen hankinnan kustannusvaikutuksesta. Tämä jotenkin vei viimeistään maun sivustosta. Ei kai kukaan mieti lapsen hankintaa raha-asioiden kannalta?? "Joo, me päätettiin luopua lapsihaaveista ja lähteä sen Etelä-Amerikkaan. Hieno reissu." Varmasti lapsen hankkiminen maksaa, ei sitä kuka varmasti kyseenalaista, mutta tuntuu jotenkin todella vieraalta ajatukselta lähteä omia ajatuksiaan nojaamaan tämän varaan. Tai toisaalta, ei mulla lapsettomana pyöri mielessä miten paljon säästänkään, kun ei ole lasta. Kyllä sille rahalle aina löytyy joku sopiva reikä.

En myöskään ymmärrä kustannuksia työnajantajalle argumenttina tähän keskusteluun. Jos raskaudesta koituu liikaa kustannuksia äidin työnantajalle, on vika järjestelmässä, ei raskaana olevassa naisessa.

Lapsen, ja varsinkin raskauden ja synnytyksen, hinta on pyörinyt mielessä viime aikoina muutenkin. Harkitsemme (pysyvää) muuttoa ulkomaille, ja putoamme tällöin Suomen terveydenhuollon piiristä. Mahdollisessa kohdemaassamme on kyllä laadukas sairaanhoito, mutta samalla kovin kallis. Ulkomaalaisten synnytys ostetaan "pakettina", eli etukäteen päätetään otetaanko alatiesynnytys vai keisarinleikkaus. Homma toimii ok niin kauan kuin kaikki menee kuten pitääkin. Jos synnytyksessä kuitenkin tulee komplikaatioita, voi loppusumma olla helposti useampi kymmenen tuhatta. Ja tämä summa koettelee kyllä kukkaroa pahemman kerran. Asiaan tietenkin kuuluu, että "synnytysvakuutuksia" ei juuri ole, ja ne olemassa olevatkin ovat kovin arvokkaita.

Jännää, jos pitää miettiä onko synnytykseen oikeasti varaa.

11.7.2012

Onnellinen takaisku

Olen onnistunut jättämään projektin taka-alalle. Olen nauttinut elämästä, Miehestä ja kesästä. Suuri syy tähän on se, että elämässä tapahtuu työpuolella nyt niin jänniä juttuja, että olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että raskautuminen juuri nyt pilaisi kaiken.

Tunsin helpotusta kun tutut vatsakivut alkoivat tänään ajallaan.

Olen tavallaan palannut takaisin blogini alkupisteeseen, kysymykseen entä jos ei. Olen jotenkin todella levollinen projektin suhteen; miettinyt välillä miten kaikkien ei ehkä kuulukaan saada lapsia, ja miten sille voi olla jokin suurempi syy ettei ole tärpännyt. Ehkä meidän yhdistelmämme on jotenkin katastrofaalinen ja kroppa tekeekin palveluksen abortoimalla yritykset.

Olen tavannut tuttuja lapsiperheitä ja ihmetellyt, miten en jaksaisi sitä 24/7 menoa ilman omaa rauhaa. Toisaalta olen tavannut ystäväni keskos-vauvan, jonka kommunikointi äitinsä kanssa sai sydämen tulvahtamaan täyteen äidinrakkautta ja ymmärrystä siitä, miten ainutlaatuisesta ja ihanasta suhteesta on kyse.

Olen tuskaillut, miten after work -seuraa on kovin vaikeaa saada, kun suurin osa porukasta on raskaana tai ihan pienten lasten vanhempia.

Olen kyseenalaistanut omat motiivini haluta lapsi. Miettinyt olisiko minulla rohkeutta ja toisaalta aitoa halua olla vapaaehtoisesti lapseton. Tai sitä voinko edes olla vapaaehtoisesti lapseton, kun olen yrittänyt lasta kohta kaksi vuotta.

Miten ihmeessä sitä voikaan tietää, haluaako lapsen?

1.6.2012

Levollinen välivaihe

Tapasin tänään ystäväni, sen joka uutisillaan aiheutti romahduksen. Vaikkei tarkoituksellista ollutkaan, oli tämä ensimmäinen kerta kun tapasimme sen kerran jälkeen. Vähän jännitin etukäteen miten suhtaudun.

Turhaan jännitin, tapaaminen sujui todella välittömissä ja lämpimissä tunnelmissa. Puhuimme jopa hänen raskaudestaan, ei sattunut.

Olen onnellinen. Voin olla aidosti onnellinen läheisteni puolesta.

23.5.2012

Kun ei niin ei

Juu, ei tärpännyt. Kroppa palkitsi mut Kuukauden Yrittäjänä ja antoi palkinnoksi kellontarkat menkat. Haluaisikohan MIKES palkata mut atomikellokseen nykyisen tilalle? (insinööriläppää)

Nyt meinaan yrittää noudattaa aiemman kirjoitukseni ohjetta ja olla ajattelematta asiaa. Edes jonkun aikaa. Katsotaan miten onnistutaan.

Hyvä puoli on, että duunipuolella tuli jänniä kuulumisia, ja motivaatiota elää lapsetonta arkeakin on.

16.5.2012

Jännät ajat

Turhauduin tämän kierron ovulaation aikana pakkopullaan aika totaalisesti. Seksi on mahtava juttu, mutta kyllä se aika puulta maistuu pakon edessä. Ja tuntuu siltä, että sen pakottamisen jälkeen on vaikea suhtautua asiaan vapautuneesti. Todella raivostuttavaa, koska seksi on aina ollut mulle tärkeä osa parisuhdetta ja omaa hyvinvointia.

Kierron pitäisi päättyä viikonloppuna. Sitten nähdään taas missä mennään. Hyvä puoli on, että viikonloppu on niin täynnä ohjelmaa, etten taida ehtiä menkkoja miettimään.

Ajattelin, että mikäli nyt ei tärppää, voisin ottaa ainakin yhden kierron taukoa yrityksestä. Antaa tilanteen tasaantua. Katsoa eteenpäin muiden ajatusten kanssa. En tiedä pystynkö siihen, koska alitajunta kyllä laskee kiertopäivät ihan ilman pyytämättäkin, ja houkutus seurata puhelimen ovulaatiokalenteria on suuri. Aina voi toivoa.

13.5.2012

Vahinkolapsia ja supersankareita

Cii kommentoi yhteen postaukseen "vahinkolapsista" ja jäinkin miettimään sitä. Muiden raskaaksitulo vahingossa on nimittäin tässä omassa tilassa melkoinen mysteeri. Miten voikin olla mahdollista, että kun täällä päässä pitää ajoittaa menot tarkkaan, tähtien olla kohdillaan just eikä melkein, eikä siltikään tapahdu mitään, toteavat toiset vain hups, miten tämä nyt.

Selkeästi on olemassa sukusoluja ja sitten on olemassa SukuSoluja(tm). Nämä biologian supersankarit taistelevat kaikkia vastoinkäymisiä vastaan ja puolustavat Elämää. Heitä eivät estä e-pillerit tai kondomit, sillä nämä ihmisruumiin ihmekaksoset löytävät pienetkin porsaanreiät ja käyttävät ne häikäilemättä hyväkseen. Naapurivartalot toivovat, että heidänkin keskuudestaan löytyisi vastaavia supervoimia, mutta nämä taistelijat ovat hyvin kotoperäisiä. Vain silloin tällöin ne vastaavat muualta tulevaan kutsuun ja siirtyvät uuteen ympäristöön yhtä taistelua varten. Joskus onnistuen, joskus ei.


Olisi se kivaa jos meidänkin perheessä asuisi Teräsmiehiä ja Ihmenaisia.
 

11.5.2012

Soutaa - huopaa

Kaverit kävivät meillä lastensa kanssa. Heillä on niitä kaksi, 2- ja 4-vuotiaat. Vaikka vanhempi on meidän kummipoika ja tosi nasta tyyppi, jäin miettimään heidän vierailunsa jälkeen miten kyllästyneesti heihin suhtauduin. En vain jaksanut.

Kyse ei ollut siitä, että olisin jotenkin peilannut omaa "epäonnistumistani", vaan mua ei vain jaksanut kiinnostaa pieni ihminen ja sellaisen kanssa toimiminen. Kärsivällisyys loppui tempoiluun, ja odotin vain sitä, että he lähtisivät, tulisi hiljaista, ja voisimme olla aikuisten kesken.

Niinpä juuri aikaan saatu muka-halu saada lapsia kääntyi sellaiseksi "haluanko mä sittenkään, koskaan, saada lapsia" -pohdiskeluksi. Takaisin alkupisteessä.

9.5.2012

Adoptio

Mä olen aina suhtautunut adoptioon positiivisen neutraalisti, maailmanparannus-kylki edellä. Olen ajatellut, että voisin hyvin adoptoida ja siten pelastaa jonkun pienen tulevaisuuden. Toisaalta oma hinku äidiksi on ollut niin laimeaa, etten uskon että vääntöä riittäisi tarpeeksi lähteä siihen ruljanssiin. Koska ihan käsittämättömän pitkä ja raskas prosessi on kyseessä.

En ole sitä sen enempää miettinyt, koska joskus kun Miehen kanssa siitä puhuttiin, hän ilmoitti ettei voisi kuvitella adoptoivansa. Vähän niin kuin end of discussion, koska siihen mennään molemmat täysillä tai sitten ei lainkaan.

Nyt viimekertaisen itkukohtauksen kohdilla kun juteltiin aiheen ympärillä, Mies ilmoittikin että kanta on vaihtunut. Jännä, sillä taitaa olla ihan oikea vauvakuume.

No, eipä tässä nyt vieläkään tarvitse asiaa sen enempää pohtia, mennään askel kerrallaan eteenpäin.

2.5.2012

Itkukohtaus

No niin, tulipas sekin sitten koettua. Ensimmäinen kunnon itkukohtaus.

Syötiin viikonloppuna illallista hyvien ystävien kanssa ravintolassa, ja jostain syystä mulle tuli heti sisään astuessa sellainen olo, että ystäväni (yksi parhaista) on raskaana. Tiesin heidän aloittaneen projektin tänä vuonna ja tuntosarvet taisivat olla aika herkkinä. Kun tuli ensimmäisen viinikierroksen aika, ystäväni sanoi aika pontevasti tarjoilijalle, ettei ota viiniä.

Pang! Selvä peli. Ensimmäinen reaktio oli, no, epätoivo ja v***tus. "Miksi noikin onnistuivat heti?!" Fiilikset olivat aika maassa, ei paljoa huvittanut seurustella iloisesti, ja dinneri oli vasta alussa. Hyvä puoli oli, että koska huomasin tilanteen itse, ehdin käsittelemään asiaa itsekseni ennen kuin piti syöksyä onnittelemaan. Sain olla pettynyt ja harmissani itsekseni ennen kuin muut kiinnittivät huomiota reaktiooni. Sain olla rauhassa vaisu. Pääruuan aikana eräs toinen pöydässä sitten kysyi suoraan, että kauanko tätä arvausleikkiä jatketaan, jolloin he paljastivat tilanteen. Kyllä, lapsi on tulossa syksyllä. Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt kokoamaan itseni, ja hymyilin aurinkoisesti ja onnittelin. Hyvä näin, iloinen asiahan se on.

Kotiin kun päästiin, romahdin. Aloin vain itkeä. Kaikki ne tähänastiset pettymykset purkautuivat ulos. Mies taisi ensin vähän pelästyä mun reaktiota, mutta sen jälkeen ehkä ymmärsi, miten vakavasti olen kuitenkin tämän koko jutun ottanut pohjimmiltani. Ja toimi juuri niin kuin pitikin. Otti syliin, silitti, ja selitti miten tässä nyt mennään miten elämä päättää. Ja jos elämä päättää toisin kuin me, mietitään jotain muuta. <3 Ihana mies. Oikeassahan se on, ihan samaa mieltä minäkin olen järjellä ajateltuna. Joskus ne tunteet ottavat vain vallan, kuten viikonloppuna.

Kai se on myönnettävä, ei tässä nyt enää vain katsota ja kokeilla mitä tapahtuu. On valahdettu yrittämisen puolella.

30.4.2012

Mummo-kuume

Hieno otsikko. Keksin jossain välissä, että vaikka epäilen haluanko äidiksi, olen täysin varma siitä, että haluan isoäidiksi. Miettikää miten mahtavaa; saa kokea suvun jatkumisen mieletöntä fiilistä, nähdä viitteitä omista geeneistään, nauttia omista jälkeläisistään aina silloin tällöin, ja antaa sitten tyypit takaisin vanhemmilleen ja jatkaa omaa arkea. Täydellistä! Sitä minä haluan!

Minor detail: tullakseen mummoksi, pitää ensin tulla äidiksi. Bummer. Ei tämä niin helppoa ollutkaan.

23.4.2012

Äidillisyys / isällisyys

Isyyspakkauksen Tommi kirjoitti (taas) osuvasti isyydestä ja isällisyydestä. Parhaat nostot olivat ehdottomasti
  1. Hölmöä kysyä pidätkö lapsista, koska lapsia on niin moneen menoon. Aika itsestäänselvyys, mutta näköjään tämäkin piti sanoa ääneen ennen kuin se kolahti.
  2. Lapsensa toisen ihmisen syliin tunkeminen ei todennäköisesti saa aikaan vauvakuumetta, vaan juuri päinvastaisen reaktion. Voi miten tuttu tilanne.
Kun vielä luin kyseisen postauksen kommentteja, tunsin jotenkin lämpimän läikähdyksen sisälläni. Ei se nyt niin kovin poikkeavaa ole, ettei pode vauvakuumetta tai intoudu lapsista.

Fiilikseni oli muutenkin todella hyvä luettuani jutun ja kommentin, itsellekin nimittäin selvisi jotain. Olen potenut paljon sitä, miten en vieläkään tiedä haluanko lapsen vai en. Nyt kuitenkin ymmärsin itsestäni, että oikeastaan olen epäillyt tätä koska en ole kokenut vauvakuumetta. Lapsen voi kuitenkin haluta ilman sitä kuumettakin. Se on ehkä erilaista halua, mutta ihan yhtä oikeutettua.

22.4.2012

Kaksinelo

Kävin ystäväni kanssa syömässä tällä viikolla. Hän koki aiemmin pari keskenmenoa, mutta on nyt suloisen nuoren neidin äiti. Ajauduimme puhumaan myös lapsettomuudesta ja miten siihen pitäisi suhtautua. Hän kertoi puhuneensa miehensä kanssa aikoinaan, että mikäli heillä ei tärppää, eivät he lähde lapsettomuushoitoihin, vaan "tyytyvät osaansa".

Helppoa se on toki sanoa lapsi sylissä, mutta itse olen miettinyt paljon tuota samaa asiaa. Jotenkin tällä hetkellä ainakin tuntuu, että en lähtisi hoitoihin. Tiedostan kuitenkin hyvin selvästi, että ajatukset tämän suhteen saattavat muuttua ajan myötä, viimeistään siinä vaiheessa jos se paljon puhuttu vauvakuume iskee. Tuntuu vain tällä hetkellä hassulta ajatukselta lähteä rankkoihin hoitoihin, kun ei edes tiedä haluaako lasta ihan aikuisten oikeasti. Osittain tästä syystä toivoin, että tutkimuksissa olisi löytynyt joku selkeä vika, tällöin jatkosta olisi voinut tehdä yksiselitteisen ja tietoisen päätöksen. Nyt sitä on tuomittu odottamaan - asia missä minä en ole kovinkaan hyvä.

Jäin miettimään myös sitä, miltä tulevaisuuteni näyttäisi jos lasta ei tule. Meillä on miehen kanssa tosi kivaa yhdessä ja dink-elämä on oikein mukavaa. Voisimme tehdä ihan erilaisia juttuja ja nauttia elämästä hyvin itsekkäästi. Kukaanhan ei voi arvioida kumpi elämä on parempaa, koska molempia ei voi kokea. Moni myöhään lapsen saanut sanoo voivansa arvioida, koska elivät pitkään kaksin. On kuitenkin eri asia olla kaksin nuorena, kaikki vielä edessä, kuin olla kaksin keski-ikäisenä tai vanhana.

Varmasti sitä lähtisi suunnittelemaan elämäänsä aivan toisin jos se olisi kaksineloa. Miettisi harrastukset niin, että niistä riittää iloa pitkään, rakentaisi ystäväpiirinsä eri tavoin ja toki suunnittelisi myös taloutensa toisin. Ja lopettaisi turhan odottamisen.

Nyt tilanne on kuitenkin aivan auki. Itse en uskalla tai halua suunnitella elämääni liian pitkälle, koska jos suunnitelmat jäävät tavoittamatta, seuraa siitä iso pettymys. Oli tavoite sitten kumpi tahansa. Vai voisiko olla niin, että jos suunnittelee onnellista elämää kaksin ja siihen tuleekin kolmas, ei se olisikaan pettymys? Se on varmasti enemmän mahdollinen skeenario kuin suunnitella elämää kolmin ja päätyä onnelliseksi kaksin.

21.4.2012

Itseanalysointia

Argh, nyt aloitin sekoilemisen. Olen taputellut itseäni olkapäästä, koska olen ottanut tämän projektin niin pragmaattisesti, enkä stressaa tai mieti sitä juurikaan. Nyt kuitenkin huomaan vähän väliä "oireita" raskaudesta.

Lähestyvää vappua pohdittaessa sanoin miehelleni, ettei juhliminen normiporukassa oikein innosta, koska voisin ottaa tänä vuonna vähän rauhallisemmin. Mitä? Minä, joka innostun viinisaavista hyvien kaverien kesken AINA, ehdotan että voitaisiin tehdä jotain muuta ja ottaa rauhallisemmin. Mun on pakko olla raskaana.

Tällä viikolla oltiin kummitytön 3-v-synttäreillä. Siellä oli tarjolla ruokaa ja ruuan kanssa viiniä. Mun ei tehnyt viiniä lainkaan mieli, vaan join pelkästään vichyä. Say what? Minä, joka en juuri koskaan kieltäydy lasillisesta viiniä, en halunnut maistaakaan. Selvästi raskaana.

Olen hirveä vilukissa, siis oikein todella. Meillä kotona mies hyppii t-paidassa samaan aikaan kun minä vedän villapaitaa päälle ja pidän tyytyväisenä sukkiksia housujen alla. Tai saata istua autossa pari tuntia toppatakki päällä ilman mitään vaikeuksia, lämmöstä nauttien. Tällä viikolla autossa laitoin ilmastoinnin päälle täysillä, koska mulla tuli vartin ajon jälkeen kuuma. Hormonit sekaisin, sen on pakko olla raskaus.

Mikä mua vaivaa, mielikuvitus tekee jäynää mun kustannuksella oikein kunnolla!? Otetaanpa askel taaksepäin ja vähän rauhallisemmin. Hyppysellinen realisimia, kiitos.

20.4.2012

Mielen muuttamisesta

Uusimmassa Trendissä (ei, en tilaa enkä osta sitä, se on huono lehti, mutta sain näytenumeron kotiin ja olen lukenut sitä) oli Maria Veitolan juttu hänen raskaanaolemisestaan. Juttu alkoi sillä, että Veitola totesi, miten hän päätti tehdä lapsen ja katsoa mitä tapahtuu. Mulla kiehahti ensin täysillä, kun taas joku "päättää tehdä lapsen kun se sopii". Luin kuitenkin juttua eteenpäin ja totesin, ettei tuo ollutkaan pääasia, vaan huolimaton johdanto asiaan. Vaikka onkin kivaa, että joku onnistuu kertaheitolla, kirpaisee se silti.

No, kuitenkin, Veitola kirjoitti siitä, miten hän on (aina?) ollut sitä mieltä, ettei halua lapsia. Nyt kun hänen mielensä muuttuikin, on ympäristö ollut järkyttynyt siitä, miten hän on kääntänyt kelkkansa ja "pettänyt" heidät. Joku iltapäivälehti taisi uutisoida kolumnin, että Veitolan ystävät jättivät hänet uutisen jälkeen.

Itse jäin miettimään ennemmin sitä, miten raskaaksi tuleminen ja lapsen saaminen muuttaa kiinnostuksen kohteita ja mieluisia keskusteluaiheita, ja miten se aloittaa siirtymisen toiseen kaveripiiriin. Kyse ei siis ole siitä, että joku jättää toisen, vaan siitä että kukin viettää aikaansa sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa pystyy keskustelemaan itseään kiinnostavista asioista. Lieneekin luonnollista, että sitä pikku hiljaa ajatuu toisenlaisten kaverien seuraan, koska sieltä saa vastakaikua omille ajatuksilleen. Ei kyse ole tällöin mistään välirikosta lapsen takia. Eiköhän itse kukin voi katsoa raskaana olleessaan itseään peiliin, jos tuntuu että kaverit kaikkoavat. Ei itseänikään kiinnosta vaippajutut kun omia lapsia ei ole, enkä ymmärrä miksi joku niistä haluaisi puhua. Pyöräytän myös silmiäni joka kerta, kun joku kaveri facebookissa postaa pissa-kakka-juttuja. En halua lukea niitä, enkä ymmärrä miksi kukaan muukaan haluaisi.

Mieleni muuttuu varmasti tämän(kin) asian suhteen omien lapsien kohdalla. Toivon kuitenkin, että mulla säilyisi sosiaalinen silmä sen verran, etten tuputtaisi näitä juttuja niille joita ne eivät kiinnosta, ja siten karkota ystäviäni. Ei kaikesta tarvitse olla samaa mieltä tai kiinnostunut, mutta asioita voi myös suodattaa.

Mieltähän saa muuttaa, mutta ei voi olettaa, että muiden mieli muuttuu samaa tahtia ja loukkaantua sitten kun näin ei tapahdukaan.

18.4.2012

Taas tapahtuu

Paitsi että otin vähän etäisyyttä kirjoittamiseen, otin vähän etäisyyttä projektiin. Ihan tietoisesti. En tiedä johtuiko siitä vai mistä, mutta taas tuntuu siltä, että tapahtuu paljon.

Työrintamalla, sekä minun että miehen, tapahtuu tosi jänniä juttuja, ja nyt yritetään mennä avoimin mielin täysillä eteenpäin. Se ei pelaa joka pelkää, eikä saa jollei yritä, eikä sitä yrittänyttä myöskään laiteta. Ja muut suomalaiset sananlaskut, jotka kannustavat yrittämään. Jännä, miten yleisesti sanotaan että suomalaiset pelkäävät epäonnistumista, ja silti meillä on älyttömästi yrittämiseen kannustavia sananlaskuja.

No, jotenkin olen myös saanut päähäni, että sen aukiolotutkimuksen jälkeen tulisin helpommin raskaaksi. Ja taas kerran samanaikaisesti odotan ja pelkään menkkojen alkamista. Voisitko pää päättää mitä haluat? Tänks.

Kävi miten kävi, nyt tapahtuu taas ja se on hyvä. Mikään ei ole rassaavampaa kuin paikallaan olo. Silloin sitä jää märehtimään itseään, eikä varmasti pääse eteenpäin. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

17.4.2012

Tauko

Otin vähän aikalisää kirjoittamisen kanssa. Teki hyvää. Tuli itselle sellainen olo, että kun kieriskelin tilanteessani, upposin siihen vain syvemmälle. Nyt sain kuitenkin vähän etäisyyttä koko juttuun ja moni asia tuntuu vähän kirkkaammalta.

Kevät tulee, ihan varmasti! Ihan kohta!

4.4.2012

Muiden reaktiot

Mä en ole mitenkään erityisen laajasti mainostanut tätä meidän projektia, vaikken sitä ole sen suuremmin peitellytkään. Lähimmät ystävät tietävät, sekä muutama muu, joiden kanssa aihe on tullut esille ja joiden kanssa aiheen käsittely on tuntunut luontevalta.

Yksi syy miksen olen tästä enempää mesonnut on se, että olen aiemmin samassa jamassa olleiden ystävien kohdalla kuullut häkellyttäviä reagointeja. Ja jos muiden kohdalla asia on pöyristyttänyt, en edes halua tietää miten reagoida jos kyse olisi mun omasta tilanteesta.

Mulla on pari ystävää, jotka ovat saaneet lapsensa ns. pitkän kaavan kautta, ja heille molemmille projekti oli äärimmäisen raskas. Kerran kävi niin, että ystäväni oli jälleen saanut inseminaation jälkeisen keskenmenon ja oli tilanteesta ns. pahasti rikki. Istuimme hänen ja toisen kaverin kanssa kahvilla, kun yhtäkkiä ystäväni huomasi kehyksiin laitetun ultrakuvan ja tajusi kaverimme olevan raskaana. Kaverimme siitä sitten intoutui hehkuttamaan asiaa. Ystäväni hanskasi tilanteen, mutta poistui vähän myöhemmin ennenaikaisesti. Jälkikäteen totesin kaverille varovasti, että vastaisuudessa kannattaa varmaan olla hieman diskreetimpi, kun tietää toisen tilanteen. Vastaus oli "Kyllä sen nyt pitää oppia tulemaan tilanteen kanssa toimeen" ja myöhemmin vielä lisäsi, ettei ymmärrä näitä lapsettomuus-stressaajia, koska "ei siitä pitä tehdä elämää suurempaa tilannetta jos ei heti tärppää". Niin, kun itse onnistuu muutaman kuukauden projektin jälkeen, pystyykin toisen puolesta kommentoimaan. Eikä mun mielestä ole ystävän tehtävä koetella miten toinen hanskaa tilanteen.

Toinen mistä mulla nousee niskakarvat pystyyn ovat nämä, jotka sympatiseeraavat oman "kokemuksen" perusteella. Kaksi kaveria ovat lohdutelleet, miten ymmärtävät tilanteen, sillä kärsivät itsekin lapsettomuudesta ennen onnistumistaan. Toinen tuli raskaaksi yli kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen, toinen rassukka joutui yrittämään melkein puoli vuotta.

wtf?

3.4.2012

Röörit auki

Tänään oli paljon puhuttu/mietitty/pelätty munatorvien aukiolotutkimus. Stressasin etukäteen ihan älyttömästi, valvoin illalla ja mietin, ja aamullakin menin klinikalle aika vastentahtoisesti. Ohjeena oli ottaa 600-800mg ibuprofeenia, määrä jonka pelasin varman päälle ja otin 900mg. Lisäksi mulla on yskän takia määrättynä Codesan Compia, joten otin aamuannoksen juuri ennen lähtöä, jotta sekin vähän helpottaisi osaltaan. (kodeiini muuttuu kropassa morfiiniksi)

Vastassa oli uusi lääkäri, joka ei ollut hänkään varsinaisesti mikään elohiiri. Vähemmän paapomista ja lässytystä kuitenkin, joten paremmin mulle sopiva tyyppi. Operaation selostuksen jälkeen asetuin penkille ja homma laitettiin käyntiin. Instrumentit tuotiin valmiiksi lämmitettyinä paikalle, mistä annan Väestöliitolle pisteet! Pikku juttu, mutta vähentää epämiellyttävyyttä.

Itse tutkimus oli mun kohdalla todella helppo keikka. Rehellisesti sanoen ikävin kohta oli levittimen laitto, ja sekin oli helpompi kuin normi-gynellä. Mua alkoi melkein naurattamaan kun niin etukäteen stressasin. Odotin koko ajan, että kohta se kipu iskee, mutta en varsinaisesti edes tuntenut tutkimusta. Eli näköjään tutkimus voi olla myös hyvin neutraali. Nyt jälkikäteen voin etäisesti tuntea jotain olkapäässä kuten varoitettiin, mutta en kutsu sitä edes kivuksi. Lähinnä sellainen tunne, etten pidä muita hulluina kun puhuvat olkapääoireista tutkimuksen jälkeen.

Jossain vaiheessa tutkimusta lääkäri pahoitteli, ettei kyseessä ole opetustilanne, koska kaikki menee niin oppikirjan mukaan. Neste ja ilma valuivat tasaisesti molempiin putkiin samanaikaisesti, ilman mitään kikkailuja. Kuulemma putket olivat symmetrisesti auki ja kohtukin oikeassa asennossa. Tästä(kin) syystä tutkimus oli ilmeisesti niin kivuton.

Lopputulos on siis se, että putket ovat auki ja kaikki on kunnossa. Meissä kummassakaan ei ole mitään vikaa, vaan olemme selittämättömästi lapsettomia. Lääkärin suositus oli, että koska emme stressaa tästä tilanteesta, yritämme nyt ainakin syksyyn kotikonstein ja mietimme sitten mitä haluamme tehdä. Seuraava askel kun on käytännössä piikitys/inseminaatio/koeputkihedelmöitys. Me ei olla vielä yhtään puhuttu siitä miten suhtaudutaan varsinaisiin hoitoihin. Itse en varsinaisesti intoile ajatuksesta. Ainakaan vielä.

Tavallaan kiva kuulla, että kaikki on kunnossa, mutta toisaalta olisi ollut hyvä löytää ongelmalle syy. Nyt sitten vain odotetaan ja yritetään. Ja kypsytellään päätä tähän koko lapsiasiaan.

31.3.2012

Iso miinus

Tein testin aamulla uudestaan ja tällä kertaa tulos oli yksiselitteinen. Selvä miinus.

Projekti jatkuu siis entiseen tapaan. Kumma miten sitä voikin olla samaan aikaan pettynyt ja tyytyväinen. Pettynyt koska en vain osaa. Tyytyväinen, koska voin edetä työjuttujen kanssa täysillä.

Taitaa olla niin, että kävi tämän kanssa miten vain, en voi koskaan olla täysin tyytyväinen.

30.3.2012

Nega-plussa

Varasin ajan aukiolotutkimukseen, koska menkat alkoivat. Jotenkin olo on kuitenkin ollut epävarma, koska ne ovat olleet tosi erilaiset kuin normaalisti. Mitään kipuja ei ollut, vaikka yleensä tiedän katsomattakin milloin menkat alkavat. Lisäksi vuoto on ollut todella niukkaa.

Nopea googlaus osoitti, että varsin monella on raskauden alkuvaiheessa haamumenkat, ja tämän tiedon jälkeen epäilys jäi jyskyttämään. Ajattelin, että varmistan asian raskaustestillä ennen aukiolotutkimusta, varmuuden vuoksi.

Ostin testin (Clearbluen tuplapakkaus) tänään, tarkoituksena tehdä se huomenna aamulla. Ohjeista kuitenkin huomasin, että testin voi tehdä mihin aikaan päivästä tahansa, enkä malttanut odottaa. Tulos oli... hämmentävä. Pystyviiva oli selkeä, mutta ihan ohut. Suuri Internet ei tuonut apua tilanteeseen, sillä osa vastaavan tuloksen saaneista oli osoittautunut plussaksi, osa miinukseksi. Pakkauksessa sanotaan, että pystyviiva voi näyttää erilaiselta, mutta sen pitäisi olla yhtä leveä. Mitä se ei siis ollut. Raja-ajan jälkeen pystyviiva muuttui kuitenkin haaleaksi leveäksi, mutta sitähän ei lasketa.

Olo on todella hämmentynyt. En tiedä ollako tyytyväinen vai pettynyt, riippumatta siitä mikä tulos oikeasti on.

Äh.

Viimeinen tutkimus

Pakon edessä varasin itselleni ajan munatorvien aukiolotutkimukseen. Oma lääkärini oli täyteen buukattu ja vielä lomallekin jäävä, joten hoitaja kysyi kelpaako mulle joku toinen. Hyvä etten lipsauttanut "kiitos mielelläni". Ei mun lääkärissä sinäänsä mitään vikaa ole, vähän turhan paljon paapomista ja lässytystä vain omaan makuun. Toivottavasti tämä toinen on enemmän samalla tasolla.

Kysyin puhelimessa myös josko pitäisi varata loppupäivä sairastamiseen. Hoitaja sanoi, että missään nimessä ei. Mitään jälkioireita ei kuulemma ole. Kuulemma JOS siellä on joku kunnon tukos, voi lyhyen tutkimuksen aikana esiintyä kuukautiskipujen kaltaista tunnetta, mutta suurimmalla osalla ei kuulemma tunnu missään. Silti hän muisti korostaa, miten on "erittäin tärkeää" että mä otan särkylääkkeen tuntia ennen. Jos kerran kipu on harvinaista, miksi lääke on niiiiin tärkeä?

Hyvä yritys rauhoitella, mutta I don't buy it. Stressaan ihan sikana.

29.3.2012

Mun eka tunnustus

Sain ensimmäisen tunnustukseni, kun Puolitie muisti minua ystävällisesti seuraavalla tunnustuksella:

Liebster tarkoittaa “rakkain” tai “rakastettu”, mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.

No minulla on varmasti alle 200 seuraajaa. :) Kiitos Puolitie!

Ohjeistus on sopivan yksinkertainen:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!

Laitan tunnustuksen mielelläni eteenpäin ainakin parille kanssablogaajalle.

Tädistä äidiksi? -blogin minnemonnella on tutunkuuloista riipaisevaa sarkasmia. Älykkäästi kirjoitettu blogi iski heti ja jäin seuraamaan. Meillä on myös about sama vaihe projektissa.

Impatient Female kuvaa fiiliksiä todella osuvan visuaalisesti. Itselle tulee usein "Saako tälle edes nauraa" -fiilis.

Seuraan monia muitakin, mutta nämä kaksi ehkä kuvaavat omaa personaani parhaiten.



28.3.2012

Voi plop

Nyt se tapahtui, ensimmäinen mielipaha kaverin lapsesta.

Ympärilläni kuuluu tosiaan plop plop. Viimeisin käänne on, että paras ystäväni sain lapsen muutama päivä sitten, mikä oli kerta kaikkiaan ihanaa! Pieni oli hyvin odotettu ja olen aidosti todella onnellinen ystäväni puolesta.

Itsellä oli kriittiset hetket meneillään ja odottelin alkuviikosta tuomiota aukiolotutkimukseen. Ja tuomiohan sieltä tuli, menkat alkoivat taas päivälleen silloin kuin "pitikin". Vaikka taisin olla pääosin helpottunut, sekottui kuvaan ensimmäistä kertaa selkeästi myös harmistusta. Sain nimittäin hetki sitten tekstiviestin ystävältäni, jonka kanssa en ole ollut yhteydessä hetkeen. Hän kertoi tyttönsä juuri syntyneen, enkä tiennyt hänen olleen edes raskaana.

Ensimmäinen reaktio oli, että miten nuokin onnistuivat niin helposti.

Toki olen onnellinenkin heidän puolestaan, mutta nyt tunsin myös omaa epäonnistumista. Enkä todellakaan halua ajautua tähän fiilikseen. Miksen voi vain olla vilpittömän iloinen toisen puolesta? Eihän se minulta ole pois jos toinen onnistuu. Huokaus.


24.3.2012

Hengenheimolaisia

Törmäsin ihan sattumalta vanhaan keskusteluun, jos pohdittiin milloin on sopiva äidiksi. Itselleni helpottavinta keskustelussa oli se, että niin moni juuri näitä samoja asioita, että ei ole varma haluaako lapsia ylipäätään. Mutta ei toisaalta ole valmis tekemään kielteistä päätöstäkään. Erityisesti mieltä lämmitti eräs, joka kertoi ettei ole koskaan porenut vauvakuumetta, mutta päättivät miehensä kanssa kokeilla mitä tapahtuu, tuli raskaaksi ja on tyytyväinen.

Ehkä se on hyvä lähestymistapa. Katsoo mitä tapahtuu ja antaa luonnon laittaa pään tarvittaessa kasaan.

22.3.2012

Muiden raskautuminen

Taas yksi tuttu ilmoitti jääneensä äitiyslomalle. Kyseessä on itseäni jonkin verran nuorempi, vasta naimisiin mennyt henkilö. Eka reaktio oli, että miten noi(kin) nyt niin nopeasti onnistuivat. Sitten aloin miettimään, että parempi toisaalta että sellaiset onnistuvat jotka lapsen todella haluavat, kuin että tällaiset epäilevät eevat. Vaikka enhän mä tiedä heistä ajatuksista tämän suhteen oikeasti mitään.

Mutta jännä, miten sitä silti kokee olevansa epäonnistunut, kun ei raskaudu, vaikka olo on näin epävarma. Oikeastaan eniten ärsyttää se, että muut onnistuvat siinä mitä itse on huonolla menestyksellä yrittänyt jo pidempään.

21.3.2012

Asunnonvaihdosta

Olemme jo jonkin aikaa etsineet uutta asuntoa. Ei siksi, että tässä nykyisessä olisi varsinaisesti mitään vikaa, tai että meidän olisi "pakko" muuttaa, sillä meillä on tällä hetkellä pikkuruinen kolmio, jonka työhuoneen voi tarvittaessa muuttaa lastenhuoneeksi jos niikseen kävisi. Jotenkin sitä kuitenkin kaipaa hiukan lisää tilaa ympärilleen, vähän joka puolelle. Sopivaa ei ole kuitenkaan löytynyt parin vuoden aikana, koska meillä taitaa olla aika korkeat vaatimukset.

Projekti on nyt vaikeuttanut entisestään tätä asuntoasiaa. Itse olen kieltäytynyt ostamasta asuntoa, jossa on yksi huone lisää lapsen varalta ennen kuin lapsi ilmoittaa tulostaan. Koska jos lapsi ei koskaan tulekaan, on se ylimääräinen huone aina vain, no, ylimääräinen. Ja ihan oikeasti, miksi kaksi aikuista ostaisi itselleen kolmen makuuhuoneen asunnon? Toisaalta mies on ihan oikeassa siinä, että meidän pitää ottaa huomioon se, että lapsi saattaa kuitenkin ilmoittaa tulostaa lähiaikoinakin, ja uuden asunnon on kelvattava siihen elämäntilanteeseen.

Jostain pitäisi siis löytyä asunto, joka ei ole naurettavan iso kahdelle ihmiselle, mutta joka on kuitenkin tarpeeksi tilava, vaikka perheeseen tulisi kolmaskin jäsen. Ei ole muuten helppo homma. Varsinkin kun budjetti on kuitenkin rajallinen.

19.3.2012

Viimeiset verikokeet?

Kävin tänään tältä erää viimeisessä verikokeessa, S-progestiinitestissä. Mun progesteroniarvo mitattiin vajaa vuosi sitten, ja oli ihan hyvällä tasolla (36), mutta Väestöliiton lääkäri halusi mitata sen nyt uudestaan ja verrata miten se korreloi munarakkulan koon kanssa.

Kovasti piikitettiin; kaksi ensimmäistä oli huteja, mutta onneksi kolmas joka otettiin toisesta kädestä osui suoneen ja putkilo saatiin täytettyä. Ja nyt onkin sitten valkoinen paita veressä kun laastari falskasi. Hienoa.

Oletan ettei testi tuo mitään uutta tähän tarinaan, joten jos ihmettä ei ole tapahtunut ja en ole raskaana, on seuraavaksi edessä se aukiolotutkimus. Ynh.

17.3.2012

Aivopainia

Olen tällä viikolla paininut itseni kanssa kovasti tämän lapsiasian suhteen. Siis että haluanko ihan oikeasti (juuri nyt) tehdä kaikkeni tämän projektin kanssa. Toisaalta toivoisin, että juuri tässä kierrossa tulisin raskaaksi, jotta en joutuisi kammoamaani munatorvien aukiolotutkimukseen. Toisaalta olen taas miettinyt miten mulla on töissä juuri nyt ihan tosi kivaa ja erittäin lupaavia tulevaisuudenmahdollisuuksia, ja miten ne ovat tässä ja nyt, eivätkä välttämättä kädenulottuvilla enää raskauden jälkeen.

Moni on sitä mieltä, että töitä ehtii tehdä myöhemminkin. Pitää toki paikkaansa. Tilanteeni sattuu nyt vain olemaan sellainen, että mulla on juuri tällä hetkellä ainutlaatuinen kausi meneillään töissä ja on täysin mahdollista että sitä ei ole myöhemmin tarjolla.

Tietenkin on mahdollista, että raskauden jälkeen mun kohdalle osuu tilaisuus tehdä jotain vielä parempaa. Tai sitten ei. Ja jos ei, tulenko aina ja ikuisesti jossittelemaan missä voisin olla jos olisin "valinnut" toisin? Mahtavaa pohdiskelua ottaen huomioon, että on täysin mahdollista etten koskaan raskaudu.

Tästä blogista tulee hyvää vauhtia jossittelu-blogi. Mikä ei sinäänsä ole yllättävää ottaen huomioon valitsemani otsikon. Ja sen, että syy blogin aloittamiselle oli ennen kaikkea se, että mieheni inhoaa jossittelua ja jossain sitä pitää voida tehdä.

16.3.2012

Vuoden mutsi

Mutsimaailman kohutuin teos 'Vuoden mutsi' on tullut ulos. Otteiden perusteella roisia kamaa, eikä vielä tässä vaiheessa sytytä lukemaan, mikä ei ehkä ole yllättävää kun noita omia lapsia ei ole tullut ja esim. raskausaika on mun päässä sitä onnentäyteistä aikaa jolloin vain hehkuu. Ja kiitos vain, haluan pitää tämä kuvitelmani.

Liputan kuitenkin sen puolesta, että saadaan lukea jotain mikä on niin monelle (ymmärtääkseni) todellisuutta. Että saa rauhassa olla keskinkertainen äiti ilman että tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi. Hyvä Katja ja Satu!

15.3.2012

Sodanjulistuksia

Olen ymmärtänyt, että yksi äitirivejä raastavasti hajottava puheenaihe on äidin työnteko ja lapsen kohtalo tässä. En ole keskustelua seurannut koska se ei ole mitenkään ajankohtainen, mutta pelkkä ajatus siitä että jäisi kotiin lapsen kanssa moneksi vuodeksi aiheuttaa pienimuotoista ahdistusta. Jos joku saa onnentäyttymyksen siitä, että viettää päivänsä ilman aikuista seuraa niin siitä vain, minä kaipaan älyllistä haastetta haastavien työtehtävien ja aikuisen seuran muodossa.

Vesilasissa taisi syttyä taas pienimuotoinen myrsky, kun Virpi Salmi uskaltautui ihmettelemään ääneen Mari Kiviniemen todella voimakasta reagointia kotihoidontuen leikkauksiin. Itseäni ei niinkään ihmetytä se, että suunnitelma aiheutti voimakasta vastustusta. Totta kai se aiheutti - saavutetuista eduista ei luovuta! Ja kun argumentoinnissa voidaan vielä käyttää lapsia, saadaan riittävästi tunnetta peliin. Sen sijaan itseäni kummastutti Mari Kiviniemen sanavalinnat. Voi jestas sentään. Kyseinen leikkaus oli nimenomaan suunnattu Keskustapuoluetta vastaan. Ja muissa puolueissa ei lapsiperheitä ajatella lainkaan. Huokaus.

12.3.2012

Tabuista

Se, ettei hinkua täysillä lapsia on vieläkin jotenkin tabu. Pikkuhiljaa on alettu puhumaan siitä, etteivät kaikki ole super-äitejä ja pullantuoksuisia kodinhengettäriä. Tässä asiassa olen erityisen riemulla lukenut Katjan ajatuksia Project Mamassa. Mahtavaa että joku sanoo suoraan mitä mieltä on, eikä häpeile sitä ettei ole kiiltokuva-äiti. Koska todellisuus on etteivät kaikki sitä ole.

Lapsikuumeen todellinen puuttuminen on kuitenkin joko todella harvinaista tai muuten vaiettua, tai sitten niitä, jotka kuuluvat tähän kategoriaan, ei kiinnosta pureskella asiaa.

No, minua kiinnostaa. Myönnän riemumielin, että minusta olisi mukavaa haluta lapsia täysillä. Kun fiilis kuitenkin on se, että joskus olisi kiva olla lapsia, olisi mukavaa että niitä ihan aidosti haluaisi. Mutta kun ei niin ei.

Jos käy niin, että tulen raskaaksi, on se varmasti monen mielestä huutava vääryys, koska en lasta into piukkana halua. Uskon ja toivon kuitenkin, että sen tilanteen sattuessa kohdalle haluan sen lapsen into piukkana. Tekeekö se minusta huonomman äidin, jos kasvan vanhemmuuteen lapsen myötä?

Mutta voiko nykypäivänä sanoa, ettei täysillä hinkua ydinperhettä? Kukaan ei ainakaan tunnu sitä sanovan.

11.3.2012

Minulla on perhe, mutta en ole perheellinen

Sitä aina vähän väliä törmää sanaan perhe, ja sen sisältöön. Useasti kysytään "Onko sinulla perhettä?" No, onhan minulla perhe, ihana aviomies. Tämä ei kuitenkaan ole aina tyydyttävä vastaus. Toiset jopa kehtaavat sanoa about päin naamaa, että vasta lapset tekevät perheen. Kiitos vain, minä vietän oikein mukavaa perhe-elämää, vaikka minulla lapsia ei olekaan.

Jotta tämä ei menisi suoraksi väittelyksi, todettakoon, että Tilastokeskus määrittää perheen seuraavasti:
"Perheet luokitellaan avio- avo- ja rekisteröityneiksi pareiksi, joilla ei ole tai on lapsia sekä yhden vanhemman perheiksi."

Eli ei niitä lapsia tarvita, että voisi olla perhe. Joten voitteko lapsiperheet lopettaa sen itsenne korokkeelle nostamisen meikäläisten kustannuksella. Teillä on erilainen perhe, mutta ei yksinoikeutta käsitteeseen.

Hämäävää tosin on, että 'perheellinen' määritetään ihan toisin:
"Perheellinen nainen on avio- tai avopuoliso, äiti, jolla on lapsia sekä rekisteröidyn naisparin kummatkin puolisot." tai
"Perheellinen mies on avio- tai avopuoliso, isä, jolla on lapsia sekä rekisteröidyn miesparin kummatkin puolisot."

Eli minulla on perhe, mutta minä en ole perheellinen. Siinäpä suomenkielen ammattilaisille selitettävää. Vrt. auto - autollinen.
Huomatkaa myös, että yksinhuoltajat eivät ole perheellisiä, vaikka heilläkin on perhe, sillä siihen vaadita avo- tai aviopuoliso. Vähintäänkin kyseenalaista.

EDIT: Kuten anonyymi kommentissaan huomauttaa, tuo perheellisyyden määritelmä taitaa kuitenkin tarkoittaa, että Sekä avio- tai avopuoliso, äiti, Että rekisteröidyn naisparin puolisot ovat perheellisiä. Eläköön sisälukutaito!


10.3.2012

Entä jos ongelmaa ei ole?

Lääkäri rauhoitteli mua ultrassa, että vaikka hän puhuu eri huomioistaan, ei se tarkoita sitä että asiaan liittyisi jotain ongelmaa. Ja ettei mun kannata huolestua turhaan.

Itseäni lähinnä huolestuttaa se, jos ongelmaa ei löydykään. Jos ongelma on, siihen etsitään ratkaisu. Jos kaikki kuitenkin on periaatteessa ok, on vaikea lähteä ratkomaan mitään. Päädytään pattitilanteeseen jossa poljetaan paikoillaan ilman että päästään mihinkään.

Paljon mielummin kohtaisin ongelman - ja vielä mahdollisimman nopeasti. Ainakin tietäisi missä mennään. Jos ongelma on lopullinen ilman ratkaisua, ainakin siihen voi alkaa suhtautumaan. Jos taas mitään ei löydy, joudutaan odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja voin kertoa että minä olen todella huono odottamaan päämäärättömästi.

9.3.2012

Matka jatkuu

Tänään oli taas ultra. Kuulemma mulla on hieno munarakkula. Repesin lääkärin kommentille. (oikeesti, miten munarakkula voi olla hieno?) Se sai varmasti taas vahvistusta näkemykselleen että mä olen vähän outo.

Kyselin lääkäriltä paljon myös muista hänen kommenteistaan, jolloin hän hieman hädissään totesi ennemminkin ajattelevansa ääneen, että eivät nämä asiat välttämättä mitään tarkoita. Jouduin taas vakuuttelemaan, että mä voin henkisesti ihan hyvin tämän asian kanssa ja ajattelen asiaa lähinnä pragmaattisesti ja siksi kyselen. En usko että ymmärsi.

Limakalvo on kuulemma aika ohut, mutta vielä normaalin rajoissa. Ilmeisesti se kuitenkin estää clomifen-kuurin, koska se ohentaa limakalvoa vielä entisestään.

Koska verikokeissa oli kaikki ok, selvitetään nyt vielä progesteroniarvo (vaikka se on kertaalleen jo mitattu ja todettu olevan ok) sen jälkeen kun ollaan saatu positiivinen ovulaatiotesti. Jos se on taas ok, on edessä munatorvien aukiolotutkimus. Sitä en varsinaisesti odota, olen lukenut liian monesta blogista miten kivulias se on. (esim. täältä ja täältä) Lääkärin mukaan ne harvat joilla se sattuu nyt vain ovat innokkaampia kertomaan negatiivisesta kokemuksesta. Jaa-a, en kyllä täysin osta.

Lopuksi lääkäri vielä hymyili kulmiensa alta ja totesi, että "muistakaa sitten myös ne yhdynnät" *heh heh*. Huoh, vaikka kyse on monelle vaikeasta asiasta, en ymmärrä miksi pitää puhua kuin lapselle. Arvostaisin huomattavasti enemmän puhtaan asiallista lääkäriä. Mutta ehkä mä olen tässäkin erilainen.

8.3.2012

Plop plop!

Siltä ympärillä nyt kuulostaa. Tuntuu siltä, kuin joka viikko kuulisi jostain tuoreesta tai tulevasta lapsesta.

Nyt on menossa toinen aalto. Ensimmäinen aalto oli muutama vuosi sitten, kun tietty osa kaveripiiristä alkoi lisääntymään. Se ei ihmetyttänyt, koska nämä kaverit tuntuivat aina olevan jollain tavalla, hmm, enemmän edellä vakiintumisessaan. Ja ehkä vähän tylsiä ja perusmuottiin meneviä. Sitä vain mietti, että ohhoh, kylläpä porukat hankkivatkin lapsia aikaisin (niin no, kolmenkympin kieppeillä), ja tuudittautui siihen, että monet näistä ystävistä olivat kuitenkin jonkun vuoden vanhempia. Kyllä mekin sitten kun ollaan samassa tilanteessa.

Nyt on selkeästi käynnistynyt toinen aalto, ja rapina käy kuin paukkumuovilla ala-asteella. Erona on vain se, että nyt lisääntymässä ovat ne itseä pari vuotta (tai enemmänkin) nuoremmat. Se kolahtaa vähän isommin. Oma tilanne alkaa konkretisoitumaan selkeämmin, itseä selkeästi nuoremmat "junnut" (joo joo, ei ne ole kuin pari vuotta nuorempia) alkavat perheellistymään, ja ovat siitä ihan älyttömän innoissaan. Ne samat tyypit, jotka sähelsivät lapsekkaasti vielä muutama vuosi sitten, bilettivät antaumuksella ja elivät täysillä huoletonta opiskelijaelämää, valmistautuvat nyt kasvattamaan pientä ihmistä. Mitä oikein tapahtui?! Ja miksen minä ole onnistunut tässä siirtymäriitissä?

Sitä huomaa ajautuvansa yhä useammin tähän epäonnistumis-ajatukseen. En koe, ainakaan vielä, että olisin epäonnistunut koska en ole tullut raskaaksi, vaan siksi, etten tunne suurta halua tullakaan. Nyky-yhteiskuntaan kun kuuluu lapsiperhe-ajatus, mutta minä en siitä jotenkin innostu.

Peppe Öhman kirjoitti tätä aihetta sivuten kirjan Livet och barnet, mutta veti sen aika överiksi. Oli kuitenkin virkistävää lukea miten joku uskalsi sanoa ääneen, ettei se pullantuoksuinen perhe-elämä ole kaikkien tavoite. Vielä kun itse hyväksyisi oman näkemyksensä.

Ongelman alkulähteitä etsimässä

Ensin projektia  ei juuri mietitty sen enempää kuin mitä hajamielisesti laskin kierronkulkua. Sen jälkeen koitettiin ajoittaa vähän suunnitelmallisemmin, mutta lopputulos oli samanlainen. Välillä menkkojen alkaessa vähän harmitti, välillä helpotti.

Kun kävin vuosihuollossa gynellä, puhuin tästä asiasta hänen kanssaan. Hän ultrasi paikat ja totesi kaiken olevan näennäisesti kunnossa, ja määräsi muutamaan verikokeeseen. Kaikki kunnossa. Sovittiin, että teen kotona ovulaatiotestejä, ja jos niidenkään avulla ei syksyyn mennessä tärppää, menemme tarkempiin testeihin.

No, ei tärpännyt, mutta asia ei painanut mieltä sen kummemmin, joten kesä meni, syksy tuli ja yhtäkkiä oltiin jo talvessa. Ovulaatiotestit näyttivät positiivista aina kun niitä tehtiin, mutta niistä luovuttiin koska homma muuttui liian vakavahenkiseksi projektityöskentelyksi. Ja minulle seksi nyt vain on jotain muuta kuin lapsentekoa.

Vuoden alussa juteltiin miehen kanssa, että vaikkei nyt mitään paniikkia olekaan, olisi tilanne hyvä selvittää varmuuden vuoksi. Otimme yhteyttä Väestöliittoon ja kävimme siellä juttelemassa. Ilmeisesti naiset ovat siellä tyypillisesti varsin päällekäyviä, koska lääkäri käytti pienen tovin täsmentääkseen, että he ei todellakaan kerro miehen näytteen tuloksia naiselle, vaan vain ja ainoastaan miehelle itselleen. Woa, ei hätää, ei minulla ole tarvetta kontrolloida miehen testituloksia. Ja me kyllä keskustelemme asioista kotona.

Taas ultrattiin, ja vaikka lääkäri olisi kovasti halunnut näyttää näkymiä miehelle, passitin hänet ulos. Mielestäni meidän välistä eroottista latausta ei edesauta se, että mies näkee mut gynen telineessä patukka sisään tungettuna. Miehestä tämä oli ok, lääkäristä vissiin ei. Ulkona oli kuitenkin tutkimuksen ajan.

Kaikki oli (taas) näennäisesti ok, ja saatiin molemmat lähetteet jatkoselvityksiin labraan. Miehen arvot ovat kaikki kunnossa, minä vielä odotan omieni vastauksia. Ja huomenna ultrataan taas. Väestöliitto kovasti väittää, etteivät tee mitään turhaa, mutta kyllä tämä kolmas ultra vähän ihmetyttää. Kun ei se nyt mitään ilmaista puuhaa ole.

Mutta selvitellään nyt sitten.

7.3.2012

Projekti

Vaikka minua epäilyttää, olen silti kovasti sitä mieltä, että haluan lapsen joskus. Eräs ystäväni totesi joskus, että "sitä ei ole koskaan valmis saamaan lapsia, mutta siihen kasvaa". Tätä olen yrittänyt pitää ohjenuoranani. Koska minulla ei ole mitään todellista syytä lykätä asiaa, on parempi yrittää pelata varman päälle sen verran kuin pystyy. En hetkeäkään epäile ettenkö haluaisi lasta enemmän kuin mitään muuta, kun se kerran tulostaan ilmoittaa.

Näin ollen mekin olemme aloittaneet projektin. Puhun projektista, koska siltä se tällä hetkellä tuntuu. Pahoittelut kaikille herkille, joille lapsi on puhdas tunneasia. Insinööri on insinööri, oli kyse sitten tekniikasta tai perheestä.

Projekti "aloitettiin" vähän häiden jälkeen, oikeastaan klassisesti häämatkalla. En halunnut sitä ennen aloittaa, koska jos olisikin tärpännyt, en olisi voinut nauttia matkalle suunnitellusta viinitilakierroksesta tai mennä sukeltamaan. Itsekäs rontti, kyllä, mutta eipähän tarvitse harmitella jälkikäteen. Joku muu on onnellinen, vaikka oksentaa koko häämatkansa raskauspahoinvoinnin takia, mutta minä en ole sellainen. Minulle häämatka oli Matka isolla M:llä. Sekä etukäteen että jälkikäteen.

Matkasta on nyt 1,5 vuotta ja sinä aikana on yritetty ja "yritetty". Mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut, ja vaikka asia ei nyt varsinaisesti stressaa, haluaa asian kanssa tehdä jotain. Jos projekti ei etene, on siinä ongelma, ja jos on ongelma, se tulee korjata!

Missä olet, vauvakuume?

Tuntuu kuin kaikilla muilla olisi jonkin asteinen vauvakuume. Kenen tahansa (naisen) kanssa asiasta puhuu, on vastaus joko "joo, nyt heti", "mieluiten eilen" tai sitten järkevämpi "sitten kun ollaan naimisissa". Asiasta puhutaan jonkin verran, ja vaikka kukaan ei sitä sanokaan, näen ilmeistä että olen heille outo lintu kun en lasta kaipaa tällä hetkellä. Asiaan kun kuuluu tuntuvan, että perheeseen kuuluvat lapset.

Yllättävää on myös se, että yhä useampi tuttavapiirissä tulee raskaaksi ennen häitä. Joko niin, että ollaan päätetty mennä naimisiin, luovuttu ehkäisystä ja sitten todettu että juniori on tulossa, tai sitten niin että lapsi pistetään putkeen ensin, ja vasta myöhemmin mietitään keskinäistä sitoutumista. Jännä, ei se mun mielestä aiemmin ihan näin yleistä ollut.

Itselle oli tietenkin tärkeintä mennä naimisiin ("lapset sitten joskus"). Halusin ensisijaisesti sitoutua elämäni mieheen. Kuitenkin ajattelin aina, että lapsi(a) sitten jossain välissä. Vaan eipä sitä väliä ole näkynyt.

Pidin itsestään selvänä, että jossain vaiheessa se vauvakuume iskee. Mutta ei iskenyt. Eikä se pirulainen ole edes tarttuvaa, olen nimittäin kyllä yrittänyt saada tautia lähipiiriltä. Mutta ei, terve olen.

Välillä tuntuu kuin naiseksi kasvaminen olisi jäänyt kesken.

Onnesta ja pysyvyydestä

Minulla ei ole varsinaisesti mitään syytä olla hankkimatta lapsia. (tiedän, lapsia ei hankita, vaan saadaan) Minulla on ihana, oikeastaan ihan mahtava aviomies, kaunis koti, pari hauskaa lemmikkiä ja kohtuullinen toimeentulo. Arkeni on nautittavaa ja mietin usein, että elämäni on ihan todella onnellista!

Tähän elämään mahtuisi hyvin lapsikin, ja monen mielestä lapsi on varmasti ainoa, joka elämästäni "puuttuu". Totta, meillä ei ole lasta, mutta en koe että se puuttuisi. Ei minulla ole purjevenettäkään, ja vaikka sellainen olisi ihan ok olla, ei minulta sitä 'puutu'.

Tavallaan pelkään, että se lapsi rikkoisi tämän ihanan harmonian. Ei voisi enää tulla kotiin pitkän työpäivän jälkeen ja rojahtaa sohvalle rentoutumaan, koska joku muu tarvitsisi huomiota. En voisi nukkua viikonloppuisin pitkään, koska joku heräisi aikaisin ja vaatisi muut mukaan.

Kukaan lapsiperheen jäsen ei koskaan myönnä katuvansa lapsiaan. Raskasta on, mutta on se sen arvoista! Ehkä näin, mutta entä jos ei ole? Entä jos minä kerta kaikkiaan arvostan sitä omaa aikaani, oman elämäni hallintaa niin paljon, että koen lapsen haitaksi liian usein? Entä jos minun elämäni onnellisuus on kiinni juuri niistä yksityiskohdista, jotka kuuluvat siihen juuri nyt, ja joiden menetys tekee elämästi vähemmän onnellista?

Moni parisuhde kaatuu arkeen pienten lasten kanssa. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta ja arkea on nähty pakostakin. Silti olemme hyvin onnellisia yhdessä ja elämä tuntuu välillä edelleen vaaleanpunaiselta. Juuri niin kuin aina haaveilinkin. Entä jos se pieni stressipallo horjuttaisi tämän elämäni tukipilarin? Kaataisi seuraava 50 vuoden tulevaisuuteni? Onko se silloin sen arvoista?

Lapsi toisi mukanaan varmasti paljon onnea ja ihanaa uutta arkea. Erilaista onnea varmasti, mutta suurta sellaista. Valitettavasti onnea ei voi laittaa tärkeysjärjestykseen, varsinkaan kun se miten suurena kukin onnensa kokee, on todella subjektiivista.

Tärkeintä on kuitenkin onnellisuus, mistä sen sitten saakaan.

6.3.2012

Teinistä aikuiseksi

Teininä ajattelin, etten halua lapsia koskaan, vaan minusta tulee tiukka uranainen. Parikymppisenä asenne alkoi pikku hiljaa pehmentyä, ja aloin ajattelemaan, että kyllä minä joskus lapsia haluan, se aika ei vain ole vielä. Mietin, että kyllä se tunne sieltä vielä tulee.

Toisaalta minulla on ollut aina sellainen kummallinen tunne, etten välttämättä koskaan pysty saamaan lapsia. Se ei perustu mihinkään lääketieteelliseen faktaan, tai järkevään tapahtumaan, se tunne on vain aina ollut siellä. Ehkä se johtuu siitä, että kehityin myöhemmin kuin muut. Tai sitten se on itse luomani puolustusmekanismi, jolla voin torjua mahdollisen epäonnistumisen. Jos en koskaan saisi lapsia, ehtisin ainakin valmistautumaan pettymykseen tarpeeksi pitkään. Ehkä.

Nyt 30 on ohitettu jo, ja tosiasiat täytyy pikku hiljaa kohdata. Jos lapsia haluaa, ei voi odottaa ikuisuuksiin. Moni saa toki lapsia vanhempanakin, mutta kaikilta se ei onnistu. Ja ottaen huomioon tämän minun kummallisen tietoisuuteni lapsettomuudestani, on täysin mahdollista että meidän kohdallamme tämä lapsiprojekti onkin vähän tavallista pidempi.

Kuinka pitkään sitä uskaltaa odottaa ennen kuin yrittää?

Entä jos

Internet on täynnä blogeja lapsettomuudesta, urasta, perheistä, parisuhteista. Tavallaan selkeistä asioista tai ongelmista, joihin haetaan ratkaisua.

Entä jos on tahtomattaan lapseton, mutta ei varsinaisesti koe tarvetta saada lapsia? Tai tavallaan haluaa, mutta ei sitten kuitenkaan. Entä jos tuntuu siltä, että haluaa lapsia joskus, mutta ei välttämättä vielä? Tai entä jos vuodet vierivät ja kohta edessä onkin aika, jolloin ei lasta enää saakaan vaikka haluaisi - koska odotti liian pitkään?

Tai entä jos sitä tunnetta, että lapsen oikeasti haluaa, ei koskaan tulekaan?