3.6.2014

Uusi arki

Tekstistä tuli jälkikäteen luettuna aika sekava, mutta se toisaalta taitaa olla tämänhetkinen fiiliskin. ;)

Pienemme on nyt reilun kuukauden ikäinen ja arki alkaa pikku hiljaa rullaamaan. Mitään rytmiä ei toki vielä ole, mutta alamme ymmärtämään toisiamme. Ihan mahtava pieni käärö!

Sektio meni kuten aiemmin mainitsin erittäin hyvin. Ensimmäiset päivät olo oli melko tuskainen ja kotiin päästyä tuli kiroiltua paljon kun leikkausalue sattui niin älyttömästi vääristä liikkeistä. Jossain välissä olin varma, että joku sisemmistä haavoista oli revennyt auki ja vuotaisin kohta kuiviin. Hengissä ollaan kuitenkin edelleen. (toim. huom. ei ollut revennyt, tuntui vain siltä) Reilun viikon jälkeen lopetin särkylääkkeiden syönnin ja nyt viiden viikon kohdalla olo on oikein hyvä. Tietyt liikkeet sattuvat edelleen, mutta kipu on hyvin pientä aiempaan verratuna. Arpi itsessään on ulkonäöltään siisti, mutta nähtäväksi jää miten se korjaantuu tuntumaltaan ja miten venynyt iho saadaan vetäytymään entiselleen.

Olen tunnustellut paljon itseäni ja tuntemuksiani lapsen suhteen. Hoitovietti on vahva, mutta mitään monien kokemaa tunteiden ilotulitusta en ole vielä kohdannut. Sitä paljon puhuttua Äidinrakkautta (tm) odotellaan siis edelleen. Ystäväni, joka sai esikoisensa kuukautta ennen meitä kertoi, että hänellä se lähti kehittymään vasta siinä vaiheessa kun lapsi alkoi ottamaan selvemmin kontaktia ja hymyilemään. Kuulostaa erittäin mahdolliselta. Nyt kommunikointimme on hyvin yksisuuntaista; minä kohdistan viestini hänelle ja hän kuuluttaa oman asiansa geneerisesti koko maailmalle. Katse alkaa vähitellen kohdistumaan, mutta keskittymiskyky on kultakalan luokkaa. Pikku hiljaa kuitenkin.

Juniori syntyi sopivasti ennen äitienpäivää, mutta mitä lähemmäksi päivää tultiin, sitä hämmentyneemmäksi olo muodostui. Mies kyseli toiveita ja minä kiusaannuin. En kerta kaikkiaan tuntenut itseäni äidiksi, vaikka todistettavasti pieni ihminen oli minusta syntynyt. Itseni kutsuminen äidiksi tuntui todella oudolta, jopa väärältä.

Nyt tuo olo on hiukan pehmentynyt, toistelen lapselle äitiä puheessa vähän väliä ja samalla totutan itseänikin siihen. Oletan, että kun lapsi selvästi osoittaa tarvitsevansa juuri minua, alkaa tunne voimistumaan. Metaformoosi on selvästi käynnissä. Olen laulanut pienelle aika paljon, ja kesti pitkään ennen kuin pystyin laulamaan Ihme ja kumma kokonaan läpi ilman, että aloin kyynelehtimään vuolaasti. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa." Tuohon lauseeseen kiteytyy niin monta hienoa asiaa, että olen sen äärellä aseeton. Että minulla on mahdollisuus ohjata tätä pientä kulkijaa. Melko ainutlaatuista.

Kotona olemiseen suhtaudun asiaankuuluvana osana prosessia. Ainakaan vielä en ole löytänyt itsestäni kotiäiti-moodia. Päivät ovat yksinkertaisia koostuen lähinnä imetyksestä, vaipanvaihdosta, nukkumisesta ja odottamisesta ja ei se nyt suoraan sanottuna varsinaisesti mitään super-haastavaa ja mielenkiintoista aivojumppaa ole. Leppoisaa ja pääosin mukavaa kuitenkin. Lähdimme ulos liikkeelle varsin aikaisessa vaiheessa ja Tyyppi alkaa olemaan varsin tottunut liikkumaan julkisilla paikoilla. Nukkuu sikeästi kuin tukki ja herättää sillä huomiota ravintolassa. "Ihanko todella tuo lapsi pystyy päällä noin nukkumaan?!" Äitinsä unenlahjat perinyt.

Yöt menevät vaihtelevasti ja syödä pitää suurimman osan aikaa 2-3 tunnin välein. Välillä tunnin välein, mutta pari kertaa on saatu nauttia jopa 5 tunnin pätkistä. Yllättävän hyvin sitä kuitenkin jaksaa, vain muutaman kerran on tullut "Äiti on vähän väsynyt" -hetkiä. Kaikki varoittelivat alun rankkuudesta, mutta meillä se on mennyt todella sujuvasti. Tästä suuri kiitos Miehelle, joka on ollut mahtavasti mukana ja tukenut hoitamalla noin kaiken ja minä olen saanut keskittyä imettämiseen. Vaikeita hetkiä oli välillä alussa kun imetys oli jonkin aikaa todella kivualiasta. Sinnikkyydellä (ja vähän itkullakin) siitä selvittiin ja nyt homma toimii hienosti.

Arki on heittänyt lyhyessä ajassa kuperkeikkaa. En ole vielä täysin sinut tämän uuden elämän kanssa, mutta minusta tuntuu kuitenkin hyvin voimakkaasti siltä, että tässä minun kuuluu olla. Pieni tyyppi on ihan huippu ja tuskin maltan odottaa, että saan kulkea tämän matkan hänen kanssaan.