23.5.2012

Kun ei niin ei

Juu, ei tärpännyt. Kroppa palkitsi mut Kuukauden Yrittäjänä ja antoi palkinnoksi kellontarkat menkat. Haluaisikohan MIKES palkata mut atomikellokseen nykyisen tilalle? (insinööriläppää)

Nyt meinaan yrittää noudattaa aiemman kirjoitukseni ohjetta ja olla ajattelematta asiaa. Edes jonkun aikaa. Katsotaan miten onnistutaan.

Hyvä puoli on, että duunipuolella tuli jänniä kuulumisia, ja motivaatiota elää lapsetonta arkeakin on.

16.5.2012

Jännät ajat

Turhauduin tämän kierron ovulaation aikana pakkopullaan aika totaalisesti. Seksi on mahtava juttu, mutta kyllä se aika puulta maistuu pakon edessä. Ja tuntuu siltä, että sen pakottamisen jälkeen on vaikea suhtautua asiaan vapautuneesti. Todella raivostuttavaa, koska seksi on aina ollut mulle tärkeä osa parisuhdetta ja omaa hyvinvointia.

Kierron pitäisi päättyä viikonloppuna. Sitten nähdään taas missä mennään. Hyvä puoli on, että viikonloppu on niin täynnä ohjelmaa, etten taida ehtiä menkkoja miettimään.

Ajattelin, että mikäli nyt ei tärppää, voisin ottaa ainakin yhden kierron taukoa yrityksestä. Antaa tilanteen tasaantua. Katsoa eteenpäin muiden ajatusten kanssa. En tiedä pystynkö siihen, koska alitajunta kyllä laskee kiertopäivät ihan ilman pyytämättäkin, ja houkutus seurata puhelimen ovulaatiokalenteria on suuri. Aina voi toivoa.

13.5.2012

Vahinkolapsia ja supersankareita

Cii kommentoi yhteen postaukseen "vahinkolapsista" ja jäinkin miettimään sitä. Muiden raskaaksitulo vahingossa on nimittäin tässä omassa tilassa melkoinen mysteeri. Miten voikin olla mahdollista, että kun täällä päässä pitää ajoittaa menot tarkkaan, tähtien olla kohdillaan just eikä melkein, eikä siltikään tapahdu mitään, toteavat toiset vain hups, miten tämä nyt.

Selkeästi on olemassa sukusoluja ja sitten on olemassa SukuSoluja(tm). Nämä biologian supersankarit taistelevat kaikkia vastoinkäymisiä vastaan ja puolustavat Elämää. Heitä eivät estä e-pillerit tai kondomit, sillä nämä ihmisruumiin ihmekaksoset löytävät pienetkin porsaanreiät ja käyttävät ne häikäilemättä hyväkseen. Naapurivartalot toivovat, että heidänkin keskuudestaan löytyisi vastaavia supervoimia, mutta nämä taistelijat ovat hyvin kotoperäisiä. Vain silloin tällöin ne vastaavat muualta tulevaan kutsuun ja siirtyvät uuteen ympäristöön yhtä taistelua varten. Joskus onnistuen, joskus ei.


Olisi se kivaa jos meidänkin perheessä asuisi Teräsmiehiä ja Ihmenaisia.
 

11.5.2012

Soutaa - huopaa

Kaverit kävivät meillä lastensa kanssa. Heillä on niitä kaksi, 2- ja 4-vuotiaat. Vaikka vanhempi on meidän kummipoika ja tosi nasta tyyppi, jäin miettimään heidän vierailunsa jälkeen miten kyllästyneesti heihin suhtauduin. En vain jaksanut.

Kyse ei ollut siitä, että olisin jotenkin peilannut omaa "epäonnistumistani", vaan mua ei vain jaksanut kiinnostaa pieni ihminen ja sellaisen kanssa toimiminen. Kärsivällisyys loppui tempoiluun, ja odotin vain sitä, että he lähtisivät, tulisi hiljaista, ja voisimme olla aikuisten kesken.

Niinpä juuri aikaan saatu muka-halu saada lapsia kääntyi sellaiseksi "haluanko mä sittenkään, koskaan, saada lapsia" -pohdiskeluksi. Takaisin alkupisteessä.

9.5.2012

Adoptio

Mä olen aina suhtautunut adoptioon positiivisen neutraalisti, maailmanparannus-kylki edellä. Olen ajatellut, että voisin hyvin adoptoida ja siten pelastaa jonkun pienen tulevaisuuden. Toisaalta oma hinku äidiksi on ollut niin laimeaa, etten uskon että vääntöä riittäisi tarpeeksi lähteä siihen ruljanssiin. Koska ihan käsittämättömän pitkä ja raskas prosessi on kyseessä.

En ole sitä sen enempää miettinyt, koska joskus kun Miehen kanssa siitä puhuttiin, hän ilmoitti ettei voisi kuvitella adoptoivansa. Vähän niin kuin end of discussion, koska siihen mennään molemmat täysillä tai sitten ei lainkaan.

Nyt viimekertaisen itkukohtauksen kohdilla kun juteltiin aiheen ympärillä, Mies ilmoittikin että kanta on vaihtunut. Jännä, sillä taitaa olla ihan oikea vauvakuume.

No, eipä tässä nyt vieläkään tarvitse asiaa sen enempää pohtia, mennään askel kerrallaan eteenpäin.

2.5.2012

Itkukohtaus

No niin, tulipas sekin sitten koettua. Ensimmäinen kunnon itkukohtaus.

Syötiin viikonloppuna illallista hyvien ystävien kanssa ravintolassa, ja jostain syystä mulle tuli heti sisään astuessa sellainen olo, että ystäväni (yksi parhaista) on raskaana. Tiesin heidän aloittaneen projektin tänä vuonna ja tuntosarvet taisivat olla aika herkkinä. Kun tuli ensimmäisen viinikierroksen aika, ystäväni sanoi aika pontevasti tarjoilijalle, ettei ota viiniä.

Pang! Selvä peli. Ensimmäinen reaktio oli, no, epätoivo ja v***tus. "Miksi noikin onnistuivat heti?!" Fiilikset olivat aika maassa, ei paljoa huvittanut seurustella iloisesti, ja dinneri oli vasta alussa. Hyvä puoli oli, että koska huomasin tilanteen itse, ehdin käsittelemään asiaa itsekseni ennen kuin piti syöksyä onnittelemaan. Sain olla pettynyt ja harmissani itsekseni ennen kuin muut kiinnittivät huomiota reaktiooni. Sain olla rauhassa vaisu. Pääruuan aikana eräs toinen pöydässä sitten kysyi suoraan, että kauanko tätä arvausleikkiä jatketaan, jolloin he paljastivat tilanteen. Kyllä, lapsi on tulossa syksyllä. Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt kokoamaan itseni, ja hymyilin aurinkoisesti ja onnittelin. Hyvä näin, iloinen asiahan se on.

Kotiin kun päästiin, romahdin. Aloin vain itkeä. Kaikki ne tähänastiset pettymykset purkautuivat ulos. Mies taisi ensin vähän pelästyä mun reaktiota, mutta sen jälkeen ehkä ymmärsi, miten vakavasti olen kuitenkin tämän koko jutun ottanut pohjimmiltani. Ja toimi juuri niin kuin pitikin. Otti syliin, silitti, ja selitti miten tässä nyt mennään miten elämä päättää. Ja jos elämä päättää toisin kuin me, mietitään jotain muuta. <3 Ihana mies. Oikeassahan se on, ihan samaa mieltä minäkin olen järjellä ajateltuna. Joskus ne tunteet ottavat vain vallan, kuten viikonloppuna.

Kai se on myönnettävä, ei tässä nyt enää vain katsota ja kokeilla mitä tapahtuu. On valahdettu yrittämisen puolella.