Neljä on liikaa

Hiljaista on ollut. Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Enkä toisaalta ole halunnut väkisinkään asiaa kaivella.

Mutta kyllä minä niin mieleni taas pahoitin. Aamu alkoi sillä, että selasin nopeasti blogeja (en nykyisin seuraa muiden tilanteita päivittäin) ja kävi ilmi, että kaksi kanssasisarta on tullut raskaaksi. Toki olen iloinen, kun pitkä odotus päättyy onnellisesti, mutta kyllähän se kouraisee.

Päivällä tapasin erään henkilön, jonka kanssa olemme neuvotelleet yhteistyöstä työrintamalla. Hän aloitti tapaamisemme kertomalla, että nyt on tullut esiin sellaisia henkilökohtaisia asioita, jotka vaikuttavat tilanteeseen. Ei olisi tarvinnut jatkaa, mutta sanoi hän sen kuitenkin ääneen. Raskaana. Olin iloinen hänen puolestaan, juttelimme siitä miten tässä iässä asia ei voi enää miettiä onko hyvä aika vai ei, vaan on otettava kiitollisuudella vastaan jos lapsi on tullakseen. Hymyilin, ja samalla mietin miten minäkin voisin ottaa lapsen kiitollisuudella vastaan.

Iltapäivällä kävin tutustumassa erääseen toimistotilaan, johon muuttamista harkitsemme. Siellä oli paikalla joukko todella mukavia ihmisiä ja tunsin heti yhteenkuuluvuutta. Tilassa työskentelee tällä hetkellä vain yksi nainen ja sillä hetkellä kun hän astui esiin muiden takaa, no, arvaatte varmaan. Vatsanseutua hallitsi todella kaunis pieni kumpu, josta ei voinut erehtyä.

Jotenkin tämä neljäs saman päivän aikana oli liikaa. Jotenkin minä mieleni niin pahoitin.

Ovatko lapset erilaisia eri puolella maailmaa?

Suuri syy sille, että välillä koko homma epäilyttää niin perhanasti on se, että Suomessa lapset eivät ole herättäneet minussa oikein minkäänlaisia äitireaktioita. Muiden lapset eivät vain kiinnosta. (paitsi tietenkin ne ihan läheisimmät)

Täällä tilanne on jotenkin erilainen. Aivan kuin lapset olisivat ihan toisenlaisia, jotenkin hyväkäytöksisempiä (onko tuo oikea sana??)  ja suloisempia. Tänään viimeksi sain itseni kiinni tuijottamasta pientä tyttöä ajatellen, että olisi se vain ihanaa, jos itselläkin olisi tuollainen.

Keittiöpsykologi minussa analysoi, että sisimpäni tietää ettei projektimme tule koskaan onnistumaan ja valmistelee minua jo henkisesti adoptioon. Sen olen nimittäin päättänyt jo kauan sitten, että jos koskaan adoptoin, haluan tarjota kodin jollekin, jolla ei muuten olisi kunnollisia edellytyksiä elämään. Ja minulle se tarkoittaa pientä Suomen ulkopuolelta.

Yli 10.000 kävijää sitten perustamisen, hurjaa! Kiitos teille kaikille lukijoille, nöyräksi vetää.

Eri tahtiin

Me olemme edenneet Miehen kanssa projektissa varsin samaan tahtiin - eli kummallakaan ei ole ollut suurta kiirettä. Vaikka itse en ole mitenkään erityisesti intoillut muiden lapsista, olen silti aina suhtautunut heihin (mielestäni) neutraalisti. Joskus on hieman jopa hävettänyt, kun Mies on niin selkeästi osoittanut, ettei ole kiinnostunut vaahtosammuttimista tai hän on jopa kiusaantunut heistä.

Nyt on kuitenkin aistittavissa selkeää muutosta. Huomaan yhä useammin, että Mies hymyilee lapselle, hän jopa leikkii heidän kanssaan ja opettaa elämän ihmeitä. Jonkun kerran olen jopa ollut näkevinäni sellaisen pikaisen, ohimenevän, minuun kohdistuvan "eikö tällainen olisi kiva" -katseen. Tämä on uusi käänne meidän perheessä. Minä reagoin Projektin ongelmiin huomattavasti raskaammin kuin Mies, mikä oli omiaan rauhoittamaan tilannetta. Koskaan ennen se ei ole ollut Mies, joka indikoisi suurempaa intoa.

Nyt onkin sitten alkanut mietityttämään miten tämän asian kanssa nyt edetään. Koska omat fiilikset ovat olleet epäselvät, on ajatus hoidoista ollut todella vieras ja kaukainen. Eikä Mieskään ole sitä kiistänyt. Jos toinen nyt kuitenkin selvästi voimakkaammin alkaa jälkikasvua kaipaamaan, mitä se tarkoittaa minun kohdallani? Lasta ei tietenkään hankita, jos vain toinen haluaa, mutta toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mutta kuinka pitkälle olen valmis menemään, että se olisi tullakseen? Ja miten tällaista asiaa voi käsitellä, kun mahdolliset hoidot osuvat ennen kaikkea allekirjoittaneeseen? Keskustelu on haastavaa, koska Mies ei voi "vaatia" hoitoja, koska se olen minä jota siinä muokataan ja mukiloidaan. Toisaalta minun on todella vaikea "kieltää" toiselta isyyttä, jos siihen olisi mahdollisuus. Vaikka kuinka pienikin. Yhdestä asiasta olen varma, ja se on se, että minulla on maailman paras Mies, josta en halua luopua.

Tuntuu vaikealta keskustella yhdessä aiheesta "tuleeko meille lapsi", kun historia on kiusallisen selvästi osoittanut, ettei kyse ole meidän päätöksestämme.

Lapsen viaton rakkaus

Tapasin viikonloppuna sisaruksiani ja heidän perheitään. Kaksi päivää täyttä showta, jonka jälkeen hiljainen koti tuntui maailman parhaalta paikalta.

Muutaman kerran pieni veljenpoika sai kyllä tätinsä sydämen sykkyrälle. Hänellä on nyt kausi, jolloin koetellaan vanhempien kärsivällisyyttä. Tällä kertaa se tapahtui kuitenkin siten, että ainoastaan täti kelpasi tekemään yhtä sun toista. Itkupotkuraivari ("Ha-lu-an Tädin!!!") hiljeni salamana päiväuniksi kun täti tuli viereen sängylle pötköttämään. Illalla pikkuherra sinnitteli myöhään hereillä, koska ei suostunut menemään nukkumaan ennen kuin saunassa ollut täti tuli lukemaan iltasatua. Sitten pystyi käpertymään suosiolla kainaloon nukkumaan. Pienessä seremoniassa kun piti keskittyä, kelpasi ainoastaan äidin tai tädin syli, ei edes isoäidin.

Kovempikin sydän siinä sulaa. <3

Levollinen välivaihe

Tapasin tänään ystäväni, sen joka uutisillaan aiheutti romahduksen. Vaikkei tarkoituksellista ollutkaan, oli tämä ensimmäinen kerta kun tapasimme sen kerran jälkeen. Vähän jännitin etukäteen miten suhtaudun.

Turhaan jännitin, tapaaminen sujui todella välittömissä ja lämpimissä tunnelmissa. Puhuimme jopa hänen raskaudestaan, ei sattunut.

Olen onnellinen. Voin olla aidosti onnellinen läheisteni puolesta.

Vahinkolapsia ja supersankareita

Cii kommentoi yhteen postaukseen "vahinkolapsista" ja jäinkin miettimään sitä. Muiden raskaaksitulo vahingossa on nimittäin tässä omassa tilassa melkoinen mysteeri. Miten voikin olla mahdollista, että kun täällä päässä pitää ajoittaa menot tarkkaan, tähtien olla kohdillaan just eikä melkein, eikä siltikään tapahdu mitään, toteavat toiset vain hups, miten tämä nyt.

Selkeästi on olemassa sukusoluja ja sitten on olemassa SukuSoluja(tm). Nämä biologian supersankarit taistelevat kaikkia vastoinkäymisiä vastaan ja puolustavat Elämää. Heitä eivät estä e-pillerit tai kondomit, sillä nämä ihmisruumiin ihmekaksoset löytävät pienetkin porsaanreiät ja käyttävät ne häikäilemättä hyväkseen. Naapurivartalot toivovat, että heidänkin keskuudestaan löytyisi vastaavia supervoimia, mutta nämä taistelijat ovat hyvin kotoperäisiä. Vain silloin tällöin ne vastaavat muualta tulevaan kutsuun ja siirtyvät uuteen ympäristöön yhtä taistelua varten. Joskus onnistuen, joskus ei.


Olisi se kivaa jos meidänkin perheessä asuisi Teräsmiehiä ja Ihmenaisia.
 

Soutaa - huopaa

Kaverit kävivät meillä lastensa kanssa. Heillä on niitä kaksi, 2- ja 4-vuotiaat. Vaikka vanhempi on meidän kummipoika ja tosi nasta tyyppi, jäin miettimään heidän vierailunsa jälkeen miten kyllästyneesti heihin suhtauduin. En vain jaksanut.

Kyse ei ollut siitä, että olisin jotenkin peilannut omaa "epäonnistumistani", vaan mua ei vain jaksanut kiinnostaa pieni ihminen ja sellaisen kanssa toimiminen. Kärsivällisyys loppui tempoiluun, ja odotin vain sitä, että he lähtisivät, tulisi hiljaista, ja voisimme olla aikuisten kesken.

Niinpä juuri aikaan saatu muka-halu saada lapsia kääntyi sellaiseksi "haluanko mä sittenkään, koskaan, saada lapsia" -pohdiskeluksi. Takaisin alkupisteessä.

Itkukohtaus

No niin, tulipas sekin sitten koettua. Ensimmäinen kunnon itkukohtaus.

Syötiin viikonloppuna illallista hyvien ystävien kanssa ravintolassa, ja jostain syystä mulle tuli heti sisään astuessa sellainen olo, että ystäväni (yksi parhaista) on raskaana. Tiesin heidän aloittaneen projektin tänä vuonna ja tuntosarvet taisivat olla aika herkkinä. Kun tuli ensimmäisen viinikierroksen aika, ystäväni sanoi aika pontevasti tarjoilijalle, ettei ota viiniä.

Pang! Selvä peli. Ensimmäinen reaktio oli, no, epätoivo ja v***tus. "Miksi noikin onnistuivat heti?!" Fiilikset olivat aika maassa, ei paljoa huvittanut seurustella iloisesti, ja dinneri oli vasta alussa. Hyvä puoli oli, että koska huomasin tilanteen itse, ehdin käsittelemään asiaa itsekseni ennen kuin piti syöksyä onnittelemaan. Sain olla pettynyt ja harmissani itsekseni ennen kuin muut kiinnittivät huomiota reaktiooni. Sain olla rauhassa vaisu. Pääruuan aikana eräs toinen pöydässä sitten kysyi suoraan, että kauanko tätä arvausleikkiä jatketaan, jolloin he paljastivat tilanteen. Kyllä, lapsi on tulossa syksyllä. Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt kokoamaan itseni, ja hymyilin aurinkoisesti ja onnittelin. Hyvä näin, iloinen asiahan se on.

Kotiin kun päästiin, romahdin. Aloin vain itkeä. Kaikki ne tähänastiset pettymykset purkautuivat ulos. Mies taisi ensin vähän pelästyä mun reaktiota, mutta sen jälkeen ehkä ymmärsi, miten vakavasti olen kuitenkin tämän koko jutun ottanut pohjimmiltani. Ja toimi juuri niin kuin pitikin. Otti syliin, silitti, ja selitti miten tässä nyt mennään miten elämä päättää. Ja jos elämä päättää toisin kuin me, mietitään jotain muuta. <3 Ihana mies. Oikeassahan se on, ihan samaa mieltä minäkin olen järjellä ajateltuna. Joskus ne tunteet ottavat vain vallan, kuten viikonloppuna.

Kai se on myönnettävä, ei tässä nyt enää vain katsota ja kokeilla mitä tapahtuu. On valahdettu yrittämisen puolella.

Äidillisyys / isällisyys

Isyyspakkauksen Tommi kirjoitti (taas) osuvasti isyydestä ja isällisyydestä. Parhaat nostot olivat ehdottomasti

1. Hölmöä kysyä pidätkö lapsista, koska lapsia on niin moneen menoon. Aika itsestäänselvyys, mutta näköjään tämäkin piti sanoa ääneen ennen kuin se kolahti.
2. Lapsensa toisen ihmisen syliin tunkeminen ei todennäköisesti saa aikaan vauvakuumetta, vaan juuri päinvastaisen reaktion. Voi miten tuttu tilanne.

Kun vielä luin kyseisen postauksen kommentteja, tunsin jotenkin lämpimän läikähdyksen sisälläni. Ei se nyt niin kovin poikkeavaa ole, ettei pode vauvakuumetta tai intoudu lapsista.

Fiilikseni oli muutenkin todella hyvä luettuani jutun ja kommentin, itsellekin nimittäin selvisi jotain. Olen potenut paljon sitä, miten en vieläkään tiedä haluanko lapsen vai en. Nyt kuitenkin ymmärsin itsestäni, että oikeastaan olen epäillyt tätä koska en ole kokenut vauvakuumetta. Lapsen voi kuitenkin haluta ilman sitä kuumettakin. Se on ehkä erilaista halua, mutta ihan yhtä oikeutettua.

Mielen muuttamisesta

Uusimmassa Trendissä (ei, en tilaa enkä osta sitä, se on huono lehti, mutta sain näytenumeron kotiin ja olen lukenut sitä) oli Maria Veitolan juttu hänen raskaanaolemisestaan. Juttu alkoi sillä, että Veitola totesi, miten hän päätti tehdä lapsen ja katsoa mitä tapahtuu. Mulla kiehahti ensin täysillä, kun taas joku "päättää tehdä lapsen kun se sopii". Luin kuitenkin juttua eteenpäin ja totesin, ettei tuo ollutkaan pääasia, vaan huolimaton johdanto asiaan. Vaikka onkin kivaa, että joku onnistuu kertaheitolla, kirpaisee se silti.

No, kuitenkin, Veitola kirjoitti siitä, miten hän on (aina?) ollut sitä mieltä, ettei halua lapsia. Nyt kun hänen mielensä muuttuikin, on ympäristö ollut järkyttynyt siitä, miten hän on kääntänyt kelkkansa ja "pettänyt" heidät. Joku iltapäivälehti taisi uutisoida kolumnin, että Veitolan ystävät jättivät hänet uutisen jälkeen.

Itse jäin miettimään ennemmin sitä, miten raskaaksi tuleminen ja lapsen saaminen muuttaa kiinnostuksen kohteita ja mieluisia keskusteluaiheita, ja miten se aloittaa siirtymisen toiseen kaveripiiriin. Kyse ei siis ole siitä, että joku jättää toisen, vaan siitä että kukin viettää aikaansa sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa pystyy keskustelemaan itseään kiinnostavista asioista. Lieneekin luonnollista, että sitä pikku hiljaa ajatuu toisenlaisten kaverien seuraan, koska sieltä saa vastakaikua omille ajatuksilleen. Ei kyse ole tällöin mistään välirikosta lapsen takia. Eiköhän itse kukin voi katsoa raskaana olleessaan itseään peiliin, jos tuntuu että kaverit kaikkoavat. Ei itseänikään kiinnosta vaippajutut kun omia lapsia ei ole, enkä ymmärrä miksi joku niistä haluaisi puhua. Pyöräytän myös silmiäni joka kerta, kun joku kaveri facebookissa postaa pissa-kakka-juttuja. En halua lukea niitä, enkä ymmärrä miksi kukaan muukaan haluaisi.

Mieleni muuttuu varmasti tämän(kin) asian suhteen omien lapsien kohdalla. Toivon kuitenkin, että mulla säilyisi sosiaalinen silmä sen verran, etten tuputtaisi näitä juttuja niille joita ne eivät kiinnosta, ja siten karkota ystäviäni. Ei kaikesta tarvitse olla samaa mieltä tai kiinnostunut, mutta asioita voi myös suodattaa.

Mieltähän saa muuttaa, mutta ei voi olettaa, että muiden mieli muuttuu samaa tahtia ja loukkaantua sitten kun näin ei tapahdukaan.

Muiden reaktiot

Mä en ole mitenkään erityisen laajasti mainostanut tätä meidän projektia, vaikken sitä ole sen suuremmin peitellytkään. Lähimmät ystävät tietävät, sekä muutama muu, joiden kanssa aihe on tullut esille ja joiden kanssa aiheen käsittely on tuntunut luontevalta.

Yksi syy miksen olen tästä enempää mesonnut on se, että olen aiemmin samassa jamassa olleiden ystävien kohdalla kuullut häkellyttäviä reagointeja. Ja jos muiden kohdalla asia on pöyristyttänyt, en edes halua tietää miten reagoida jos kyse olisi mun omasta tilanteesta.

Mulla on pari ystävää, jotka ovat saaneet lapsensa ns. pitkän kaavan kautta, ja heille molemmille projekti oli äärimmäisen raskas. Kerran kävi niin, että ystäväni oli jälleen saanut inseminaation jälkeisen keskenmenon ja oli tilanteesta ns. pahasti rikki. Istuimme hänen ja toisen kaverin kanssa kahvilla, kun yhtäkkiä ystäväni huomasi kehyksiin laitetun ultrakuvan ja tajusi kaverimme olevan raskaana. Kaverimme siitä sitten intoutui hehkuttamaan asiaa. Ystäväni hanskasi tilanteen, mutta poistui vähän myöhemmin ennenaikaisesti. Jälkikäteen totesin kaverille varovasti, että vastaisuudessa kannattaa varmaan olla hieman diskreetimpi, kun tietää toisen tilanteen. Vastaus oli "Kyllä sen nyt pitää oppia tulemaan tilanteen kanssa toimeen" ja myöhemmin vielä lisäsi, ettei ymmärrä näitä lapsettomuus-stressaajia, koska "ei siitä pitä tehdä elämää suurempaa tilannetta jos ei heti tärppää". Niin, kun itse onnistuu muutaman kuukauden projektin jälkeen, pystyykin toisen puolesta kommentoimaan. Eikä mun mielestä ole ystävän tehtävä koetella miten toinen hanskaa tilanteen.

Toinen mistä mulla nousee niskakarvat pystyyn ovat nämä, jotka sympatiseeraavat oman "kokemuksen" perusteella. Kaksi kaveria ovat lohdutelleet, miten ymmärtävät tilanteen, sillä kärsivät itsekin lapsettomuudesta ennen onnistumistaan. Toinen tuli raskaaksi yli kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen, toinen rassukka joutui yrittämään melkein puoli vuotta.

wtf?

Voi plop

Nyt se tapahtui, ensimmäinen mielipaha kaverin lapsesta.

Ympärilläni kuuluu tosiaan plop plop. Viimeisin käänne on, että paras ystäväni sain lapsen muutama päivä sitten, mikä oli kerta kaikkiaan ihanaa! Pieni oli hyvin odotettu ja olen aidosti todella onnellinen ystäväni puolesta.

Itsellä oli kriittiset hetket meneillään ja odottelin alkuviikosta tuomiota aukiolotutkimukseen. Ja tuomiohan sieltä tuli, menkat alkoivat taas päivälleen silloin kuin "pitikin". Vaikka taisin olla pääosin helpottunut, sekottui kuvaan ensimmäistä kertaa selkeästi myös harmistusta. Sain nimittäin hetki sitten tekstiviestin ystävältäni, jonka kanssa en ole ollut yhteydessä hetkeen. Hän kertoi tyttönsä juuri syntyneen, enkä tiennyt hänen olleen edes raskaana.

Ensimmäinen reaktio oli, että miten nuokin onnistuivat niin helposti.

Toki olen onnellinenkin heidän puolestaan, mutta nyt tunsin myös omaa epäonnistumista. Enkä todellakaan halua ajautua tähän fiilikseen. Miksen voi vain olla vilpittömän iloinen toisen puolesta? Eihän se minulta ole pois jos toinen onnistuu. Huokaus.

Muiden raskautuminen

Taas yksi tuttu ilmoitti jääneensä äitiyslomalle. Kyseessä on itseäni jonkin verran nuorempi, vasta naimisiin mennyt henkilö. Eka reaktio oli, että miten noi(kin) nyt niin nopeasti onnistuivat. Sitten aloin miettimään, että parempi toisaalta että sellaiset onnistuvat jotka lapsen todella haluavat, kuin että tällaiset epäilevät eevat. Vaikka enhän mä tiedä heistä ajatuksista tämän suhteen oikeasti mitään.

Mutta jännä, miten sitä silti kokee olevansa epäonnistunut, kun ei raskaudu, vaikka olo on näin epävarma. Oikeastaan eniten ärsyttää se, että muut onnistuvat siinä mitä itse on huonolla menestyksellä yrittänyt jo pidempään.

Plop plop!

Siltä ympärillä nyt kuulostaa. Tuntuu siltä, kuin joka viikko kuulisi jostain tuoreesta tai tulevasta lapsesta.

Nyt on menossa toinen aalto. Ensimmäinen aalto oli muutama vuosi sitten, kun tietty osa kaveripiiristä alkoi lisääntymään. Se ei ihmetyttänyt, koska nämä kaverit tuntuivat aina olevan jollain tavalla, hmm, enemmän edellä vakiintumisessaan. Ja ehkä vähän tylsiä ja perusmuottiin meneviä. Sitä vain mietti, että ohhoh, kylläpä porukat hankkivatkin lapsia aikaisin (niin no, kolmenkympin kieppeillä), ja tuudittautui siihen, että monet näistä ystävistä olivat kuitenkin jonkun vuoden vanhempia. Kyllä mekin sitten kun ollaan samassa tilanteessa.

Nyt on selkeästi käynnistynyt toinen aalto, ja rapina käy kuin paukkumuovilla ala-asteella. Erona on vain se, että nyt lisääntymässä ovat ne itseä pari vuotta (tai enemmänkin) nuoremmat. Se kolahtaa vähän isommin. Oma tilanne alkaa konkretisoitumaan selkeämmin, itseä selkeästi nuoremmat "junnut" (joo joo, ei ne ole kuin pari vuotta nuorempia) alkavat perheellistymään, ja ovat siitä ihan älyttömän innoissaan. Ne samat tyypit, jotka sähelsivät lapsekkaasti vielä muutama vuosi sitten, bilettivät antaumuksella ja elivät täysillä huoletonta opiskelijaelämää, valmistautuvat nyt kasvattamaan pientä ihmistä. Mitä oikein tapahtui?! Ja miksen minä ole onnistunut tässä siirtymäriitissä?

Sitä huomaa ajautuvansa yhä useammin tähän epäonnistumis-ajatukseen. En koe, ainakaan vielä, että olisin epäonnistunut koska en ole tullut raskaaksi, vaan siksi, etten tunne suurta halua tullakaan. Nyky-yhteiskuntaan kun kuuluu lapsiperhe-ajatus, mutta minä en siitä jotenkin innostu.

Peppe Öhman kirjoitti tätä aihetta sivuten kirjan Livet och barnet, mutta veti sen aika överiksi. Oli kuitenkin virkistävää lukea miten joku uskalsi sanoa ääneen, ettei se pullantuoksuinen perhe-elämä ole kaikkien tavoite. Vielä kun itse hyväksyisi oman näkemyksensä.