29.7.2013

Erilainen nuori

Varasin ajan Väestöliitosta seuraavan askeleen suunnittelulle. Tulemme Suomeen elokuussa ja halusimme käydä tutulla lääkärillä, jolla on pääsy kaikkiin aiempiin testeihin ja tuloksiin. Jotta saisimme tapaamisen varmati kalenteriin olin ajoissa liikkeellä ja soitin varatakseni aikaa muutaman viikon päähän. Kun he tarkastivat tietomme, kävi ilmi että lääkärimme on lomalla seuraavat pari viikkoa. Kerroin, että olemme ulkomaille joten se ei ole meille mikään ongelma. Puhelimen toisessa päässä oleva hoitaja(?) pursui empaattista äänensävyä ja totesi että hyvä, koska tällöin tapaaminen ei veny liian pitkälle. Kyse oli kahdesta viikosta ja olin itse varaamassa aikaa kolmen viikon päähän.

Minä mietin taas, miten väärässä paikassa olen.

On todella hämmentävää, kun ympäristö olettaa minun olevan hajoamispisteessä kun en sitä ole. Sen jälkeen mietin, että tarkoittaako hoitoihin lähteminen, että joudun hajoamispisteeseen, koska sitä ilmeisesti odotetaan. Ja olenko siihen valmis? En todellakaan usko olevani erilainen tämän asian suhteen.

Erilainen nuori, vaikkei enää niin kovin nuori.

17.7.2013

Se vauvakuume

Niin, ei sitä ole vieläkään.

Tällä hetkellä olen pisteessä, että muiden vauvauutiset ärsyttävät ja ahdistavat. Juhannuksen kieppeillä laskin, että 7 päivän aikana facebookissa 6(!!) kaveria ilmoitti jälkikasvun syntymästä. Väkisinkin mieleen nousivat sienet ja kesäsateet. Vaikka itsellä ei kuumetta olekaan, muistuttaa jokainen ilmoitus silti siitä, että meillä projekti ei ole onnistunut. Jonka jälkeen voikin taas miettiä itsekseen onko projektia oikeasti olemassa, jos sitä ei tunnusta.

Olen jatkanut itseanalysointia kovasti, ja alan pikku uskomaan enemmän ja enemmän siihen, että kohdallani kyse on ennen kaikkea epäonnistumisen pelosta. Vaikka lasten hankkiminen ei olekaan onnistumisen ja epäonnistumisen peli, kukin aiheen ympärillä pyörinyt tietää miltä tilanne tuntuu. Ei varsinaisesti kärrynpyörien heittämiseltä. Niinpä ajatus siitä, että ihan Oikeasti yrittäisi, ja edelleen epäonnistuisi, tuntuisi varmasti samalta kuin Linnanmäen Raketti alaspäin tultaessa. (Inhoan, inhoan, inhoan vapaapudotusta)

Toisaalta olen tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, miten paljon menetän lapsettomana, ja nyt puhun ennen kaikkea äitiyden tunteista. Vaikka en vieläkään ole mitenkään vakuuttunut siitä, että lapsiarki on minua varten, olen joutunut tunnustamaan että Niitä Hetkiä toivoisin. Sillä jopa ne kaikkein realistisimmat äidit, kuten vaikkapa Liina ja Katja, lipsauttavat välillä (puolihuolimattomasti?) sivulauseita, jotka pursuavat Niitä Hetkiä.

Seikkailija ja virran-mukana-menijä kun olen, olen joutunut toteamaan että pahalta tuntuu ennen kaikkea se, etten voisi kokea sitä, joka niin selvästi on jotain Mieletöntä. Ja tämän kokeakseni olen ilmeisesti henkisesti valmistautumassa seikkalemaan, ensin projektin käynnistämisen merkeissä ja sitten (ehkä, toivottavasti?) lapsiarjen merkeissä.

Ennustan, että tästä seikkailusta ei selvitä ilman ahdistusta ja kyyneleitä.

15.7.2013

Uutta kierrosta!

Pientä paluuta blogiin pariin on ilmassa. Joulun alla aloittamamme aikalisä päättyi ja kävimme taas keskustelua - tällä kertaa jopa puhuimme asioista niiden oikeilla nimillä.

Siinä mielessä tilanne ei ole muuttunut radikaalisti, että kumpikin suhtautuu tilanteeseen hyvin jalat maassa. Ilmassa ei ole paniikkia ja pienoisesta itkukohtauksestakin päästiin kainalohoidolla ja muutamilla viisailla sanoilla. Päätimme kuitenkin selvittää, mitä seuraavaksi kannattaisi tehdä. Emme nimittäin tehneet sitä viimeksi, koska itseäni niin ahdisti ajatus Projektin käynnistämisestä. Nyt on siis tarkoitus käydä moikkaamassa Väestöliiton tätejä ja selvittää mitä pitäisi tehdä JOS haluaisi jotenkin auttaa luontoa.

Tavallaan kyse on päätöksenteon lykkäämisestä, toisaalta nyt liikutaan selvästi eteenpäin.

Saas nähdä.