1.1.2014

Elämän epäreiluudesta

Sain vuoden viimeisillä hetkillä uutisia, joita en olisi koskaan halunnut saada. Tämä tuntuu ainoalta sopivalta paikalta purkaa tuntoja.

Rakas ystäväni on kamppaillut vuosia ja taas vuosia lapsettomuuden kanssa. Toivonut, uskonut, pettynyt, yrittänyt, mutta aina enemmän toivonut ja uskonut parempaan. Viime keväänä tämä odotus palkittiin ja he tulivat raskaaksi. Pieni syntyi nyt syksyllä ja vanhempien onni oli täydellinen.

Mutta vain hetken. Viikko lapsen syntymän jälkeen ystäväni joutui takaisin sairaalaan, sillä palautuminen synnytyksestä ei ollut sujunut odotetunmukaisesti. Syytä lähdettiin tutkimaan ja sen aiheuttajaksi paljastui kasvain, joka jatkotutkimuksissa osoittautui pahanlaatuiseksi.

Hoidot aloitettiin ja ratkaisua etsittiin. Ystäväni oli niin heikko, ettei juuri pystynyt kotona olemaan tai hartaasti toivottua lastaan hoitamaan, joten pikkuinen oli isänsä ja mumminsa hoidettavana. Joulun aikaan tuli tieto, että siihen astiset hoidot eivät olleet tepsineet, vaan jotain uutta pitäisi keksiä. Uskoin silti uuteen, parempaan vuoteen.

Vähän ennen vuodenvaihdetta sain kuitenkin musertavan puhelun, että ystäväni hävisi taistelunsa ja nukkui pois. Vain kaksi kuukautta ensimmäisestä diagnoosista.

Olen yrittänyt käsitellä tätä asiaa parhaani mukaan, mutta en kykene ymmärtämään ja hyväksymään, miten tämä on mahdollista. Miten voi olla, että juuri kun joku saavuttaa onnen pitkän odotuksen jälkeen, vedetään matto jalkojen alta niin totaalisesti. Kuinka epäreilu maailma voi olla?!
Koskaan tuota kohtaloa ei tietenkään kenelläkään toivo, mutta nyt mentiin niin väärään osoitteeseen kuin vain olla ja voi. Enkeliksi muuttui ihminen, jota positiivisempaa ja aurinkoisempaa saa etsiä. Ihminen, joka levitti suurta iloa minne ikinä menikin, jakoi aina omasta onnestaan osansa muille. Ihminen, joka sai hymyn huulille kun häntä vain ajatteli. Kyynelille ei tule loppua.

Pieni ei tule koskaan tuntemaan äitiään.