31.3.2012

Iso miinus

Tein testin aamulla uudestaan ja tällä kertaa tulos oli yksiselitteinen. Selvä miinus.

Projekti jatkuu siis entiseen tapaan. Kumma miten sitä voikin olla samaan aikaan pettynyt ja tyytyväinen. Pettynyt koska en vain osaa. Tyytyväinen, koska voin edetä työjuttujen kanssa täysillä.

Taitaa olla niin, että kävi tämän kanssa miten vain, en voi koskaan olla täysin tyytyväinen.

30.3.2012

Nega-plussa

Varasin ajan aukiolotutkimukseen, koska menkat alkoivat. Jotenkin olo on kuitenkin ollut epävarma, koska ne ovat olleet tosi erilaiset kuin normaalisti. Mitään kipuja ei ollut, vaikka yleensä tiedän katsomattakin milloin menkat alkavat. Lisäksi vuoto on ollut todella niukkaa.

Nopea googlaus osoitti, että varsin monella on raskauden alkuvaiheessa haamumenkat, ja tämän tiedon jälkeen epäilys jäi jyskyttämään. Ajattelin, että varmistan asian raskaustestillä ennen aukiolotutkimusta, varmuuden vuoksi.

Ostin testin (Clearbluen tuplapakkaus) tänään, tarkoituksena tehdä se huomenna aamulla. Ohjeista kuitenkin huomasin, että testin voi tehdä mihin aikaan päivästä tahansa, enkä malttanut odottaa. Tulos oli... hämmentävä. Pystyviiva oli selkeä, mutta ihan ohut. Suuri Internet ei tuonut apua tilanteeseen, sillä osa vastaavan tuloksen saaneista oli osoittautunut plussaksi, osa miinukseksi. Pakkauksessa sanotaan, että pystyviiva voi näyttää erilaiselta, mutta sen pitäisi olla yhtä leveä. Mitä se ei siis ollut. Raja-ajan jälkeen pystyviiva muuttui kuitenkin haaleaksi leveäksi, mutta sitähän ei lasketa.

Olo on todella hämmentynyt. En tiedä ollako tyytyväinen vai pettynyt, riippumatta siitä mikä tulos oikeasti on.

Äh.

Viimeinen tutkimus

Pakon edessä varasin itselleni ajan munatorvien aukiolotutkimukseen. Oma lääkärini oli täyteen buukattu ja vielä lomallekin jäävä, joten hoitaja kysyi kelpaako mulle joku toinen. Hyvä etten lipsauttanut "kiitos mielelläni". Ei mun lääkärissä sinäänsä mitään vikaa ole, vähän turhan paljon paapomista ja lässytystä vain omaan makuun. Toivottavasti tämä toinen on enemmän samalla tasolla.

Kysyin puhelimessa myös josko pitäisi varata loppupäivä sairastamiseen. Hoitaja sanoi, että missään nimessä ei. Mitään jälkioireita ei kuulemma ole. Kuulemma JOS siellä on joku kunnon tukos, voi lyhyen tutkimuksen aikana esiintyä kuukautiskipujen kaltaista tunnetta, mutta suurimmalla osalla ei kuulemma tunnu missään. Silti hän muisti korostaa, miten on "erittäin tärkeää" että mä otan särkylääkkeen tuntia ennen. Jos kerran kipu on harvinaista, miksi lääke on niiiiin tärkeä?

Hyvä yritys rauhoitella, mutta I don't buy it. Stressaan ihan sikana.

29.3.2012

Mun eka tunnustus

Sain ensimmäisen tunnustukseni, kun Puolitie muisti minua ystävällisesti seuraavalla tunnustuksella:

Liebster tarkoittaa “rakkain” tai “rakastettu”, mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.

No minulla on varmasti alle 200 seuraajaa. :) Kiitos Puolitie!

Ohjeistus on sopivan yksinkertainen:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!

Laitan tunnustuksen mielelläni eteenpäin ainakin parille kanssablogaajalle.

Tädistä äidiksi? -blogin minnemonnella on tutunkuuloista riipaisevaa sarkasmia. Älykkäästi kirjoitettu blogi iski heti ja jäin seuraamaan. Meillä on myös about sama vaihe projektissa.

Impatient Female kuvaa fiiliksiä todella osuvan visuaalisesti. Itselle tulee usein "Saako tälle edes nauraa" -fiilis.

Seuraan monia muitakin, mutta nämä kaksi ehkä kuvaavat omaa personaani parhaiten.



28.3.2012

Voi plop

Nyt se tapahtui, ensimmäinen mielipaha kaverin lapsesta.

Ympärilläni kuuluu tosiaan plop plop. Viimeisin käänne on, että paras ystäväni sain lapsen muutama päivä sitten, mikä oli kerta kaikkiaan ihanaa! Pieni oli hyvin odotettu ja olen aidosti todella onnellinen ystäväni puolesta.

Itsellä oli kriittiset hetket meneillään ja odottelin alkuviikosta tuomiota aukiolotutkimukseen. Ja tuomiohan sieltä tuli, menkat alkoivat taas päivälleen silloin kuin "pitikin". Vaikka taisin olla pääosin helpottunut, sekottui kuvaan ensimmäistä kertaa selkeästi myös harmistusta. Sain nimittäin hetki sitten tekstiviestin ystävältäni, jonka kanssa en ole ollut yhteydessä hetkeen. Hän kertoi tyttönsä juuri syntyneen, enkä tiennyt hänen olleen edes raskaana.

Ensimmäinen reaktio oli, että miten nuokin onnistuivat niin helposti.

Toki olen onnellinenkin heidän puolestaan, mutta nyt tunsin myös omaa epäonnistumista. Enkä todellakaan halua ajautua tähän fiilikseen. Miksen voi vain olla vilpittömän iloinen toisen puolesta? Eihän se minulta ole pois jos toinen onnistuu. Huokaus.


24.3.2012

Hengenheimolaisia

Törmäsin ihan sattumalta vanhaan keskusteluun, jos pohdittiin milloin on sopiva äidiksi. Itselleni helpottavinta keskustelussa oli se, että niin moni juuri näitä samoja asioita, että ei ole varma haluaako lapsia ylipäätään. Mutta ei toisaalta ole valmis tekemään kielteistä päätöstäkään. Erityisesti mieltä lämmitti eräs, joka kertoi ettei ole koskaan porenut vauvakuumetta, mutta päättivät miehensä kanssa kokeilla mitä tapahtuu, tuli raskaaksi ja on tyytyväinen.

Ehkä se on hyvä lähestymistapa. Katsoo mitä tapahtuu ja antaa luonnon laittaa pään tarvittaessa kasaan.

22.3.2012

Muiden raskautuminen

Taas yksi tuttu ilmoitti jääneensä äitiyslomalle. Kyseessä on itseäni jonkin verran nuorempi, vasta naimisiin mennyt henkilö. Eka reaktio oli, että miten noi(kin) nyt niin nopeasti onnistuivat. Sitten aloin miettimään, että parempi toisaalta että sellaiset onnistuvat jotka lapsen todella haluavat, kuin että tällaiset epäilevät eevat. Vaikka enhän mä tiedä heistä ajatuksista tämän suhteen oikeasti mitään.

Mutta jännä, miten sitä silti kokee olevansa epäonnistunut, kun ei raskaudu, vaikka olo on näin epävarma. Oikeastaan eniten ärsyttää se, että muut onnistuvat siinä mitä itse on huonolla menestyksellä yrittänyt jo pidempään.

21.3.2012

Asunnonvaihdosta

Olemme jo jonkin aikaa etsineet uutta asuntoa. Ei siksi, että tässä nykyisessä olisi varsinaisesti mitään vikaa, tai että meidän olisi "pakko" muuttaa, sillä meillä on tällä hetkellä pikkuruinen kolmio, jonka työhuoneen voi tarvittaessa muuttaa lastenhuoneeksi jos niikseen kävisi. Jotenkin sitä kuitenkin kaipaa hiukan lisää tilaa ympärilleen, vähän joka puolelle. Sopivaa ei ole kuitenkaan löytynyt parin vuoden aikana, koska meillä taitaa olla aika korkeat vaatimukset.

Projekti on nyt vaikeuttanut entisestään tätä asuntoasiaa. Itse olen kieltäytynyt ostamasta asuntoa, jossa on yksi huone lisää lapsen varalta ennen kuin lapsi ilmoittaa tulostaan. Koska jos lapsi ei koskaan tulekaan, on se ylimääräinen huone aina vain, no, ylimääräinen. Ja ihan oikeasti, miksi kaksi aikuista ostaisi itselleen kolmen makuuhuoneen asunnon? Toisaalta mies on ihan oikeassa siinä, että meidän pitää ottaa huomioon se, että lapsi saattaa kuitenkin ilmoittaa tulostaa lähiaikoinakin, ja uuden asunnon on kelvattava siihen elämäntilanteeseen.

Jostain pitäisi siis löytyä asunto, joka ei ole naurettavan iso kahdelle ihmiselle, mutta joka on kuitenkin tarpeeksi tilava, vaikka perheeseen tulisi kolmaskin jäsen. Ei ole muuten helppo homma. Varsinkin kun budjetti on kuitenkin rajallinen.

19.3.2012

Viimeiset verikokeet?

Kävin tänään tältä erää viimeisessä verikokeessa, S-progestiinitestissä. Mun progesteroniarvo mitattiin vajaa vuosi sitten, ja oli ihan hyvällä tasolla (36), mutta Väestöliiton lääkäri halusi mitata sen nyt uudestaan ja verrata miten se korreloi munarakkulan koon kanssa.

Kovasti piikitettiin; kaksi ensimmäistä oli huteja, mutta onneksi kolmas joka otettiin toisesta kädestä osui suoneen ja putkilo saatiin täytettyä. Ja nyt onkin sitten valkoinen paita veressä kun laastari falskasi. Hienoa.

Oletan ettei testi tuo mitään uutta tähän tarinaan, joten jos ihmettä ei ole tapahtunut ja en ole raskaana, on seuraavaksi edessä se aukiolotutkimus. Ynh.

17.3.2012

Aivopainia

Olen tällä viikolla paininut itseni kanssa kovasti tämän lapsiasian suhteen. Siis että haluanko ihan oikeasti (juuri nyt) tehdä kaikkeni tämän projektin kanssa. Toisaalta toivoisin, että juuri tässä kierrossa tulisin raskaaksi, jotta en joutuisi kammoamaani munatorvien aukiolotutkimukseen. Toisaalta olen taas miettinyt miten mulla on töissä juuri nyt ihan tosi kivaa ja erittäin lupaavia tulevaisuudenmahdollisuuksia, ja miten ne ovat tässä ja nyt, eivätkä välttämättä kädenulottuvilla enää raskauden jälkeen.

Moni on sitä mieltä, että töitä ehtii tehdä myöhemminkin. Pitää toki paikkaansa. Tilanteeni sattuu nyt vain olemaan sellainen, että mulla on juuri tällä hetkellä ainutlaatuinen kausi meneillään töissä ja on täysin mahdollista että sitä ei ole myöhemmin tarjolla.

Tietenkin on mahdollista, että raskauden jälkeen mun kohdalle osuu tilaisuus tehdä jotain vielä parempaa. Tai sitten ei. Ja jos ei, tulenko aina ja ikuisesti jossittelemaan missä voisin olla jos olisin "valinnut" toisin? Mahtavaa pohdiskelua ottaen huomioon, että on täysin mahdollista etten koskaan raskaudu.

Tästä blogista tulee hyvää vauhtia jossittelu-blogi. Mikä ei sinäänsä ole yllättävää ottaen huomioon valitsemani otsikon. Ja sen, että syy blogin aloittamiselle oli ennen kaikkea se, että mieheni inhoaa jossittelua ja jossain sitä pitää voida tehdä.

16.3.2012

Vuoden mutsi

Mutsimaailman kohutuin teos 'Vuoden mutsi' on tullut ulos. Otteiden perusteella roisia kamaa, eikä vielä tässä vaiheessa sytytä lukemaan, mikä ei ehkä ole yllättävää kun noita omia lapsia ei ole tullut ja esim. raskausaika on mun päässä sitä onnentäyteistä aikaa jolloin vain hehkuu. Ja kiitos vain, haluan pitää tämä kuvitelmani.

Liputan kuitenkin sen puolesta, että saadaan lukea jotain mikä on niin monelle (ymmärtääkseni) todellisuutta. Että saa rauhassa olla keskinkertainen äiti ilman että tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi. Hyvä Katja ja Satu!

15.3.2012

Sodanjulistuksia

Olen ymmärtänyt, että yksi äitirivejä raastavasti hajottava puheenaihe on äidin työnteko ja lapsen kohtalo tässä. En ole keskustelua seurannut koska se ei ole mitenkään ajankohtainen, mutta pelkkä ajatus siitä että jäisi kotiin lapsen kanssa moneksi vuodeksi aiheuttaa pienimuotoista ahdistusta. Jos joku saa onnentäyttymyksen siitä, että viettää päivänsä ilman aikuista seuraa niin siitä vain, minä kaipaan älyllistä haastetta haastavien työtehtävien ja aikuisen seuran muodossa.

Vesilasissa taisi syttyä taas pienimuotoinen myrsky, kun Virpi Salmi uskaltautui ihmettelemään ääneen Mari Kiviniemen todella voimakasta reagointia kotihoidontuen leikkauksiin. Itseäni ei niinkään ihmetytä se, että suunnitelma aiheutti voimakasta vastustusta. Totta kai se aiheutti - saavutetuista eduista ei luovuta! Ja kun argumentoinnissa voidaan vielä käyttää lapsia, saadaan riittävästi tunnetta peliin. Sen sijaan itseäni kummastutti Mari Kiviniemen sanavalinnat. Voi jestas sentään. Kyseinen leikkaus oli nimenomaan suunnattu Keskustapuoluetta vastaan. Ja muissa puolueissa ei lapsiperheitä ajatella lainkaan. Huokaus.

12.3.2012

Tabuista

Se, ettei hinkua täysillä lapsia on vieläkin jotenkin tabu. Pikkuhiljaa on alettu puhumaan siitä, etteivät kaikki ole super-äitejä ja pullantuoksuisia kodinhengettäriä. Tässä asiassa olen erityisen riemulla lukenut Katjan ajatuksia Project Mamassa. Mahtavaa että joku sanoo suoraan mitä mieltä on, eikä häpeile sitä ettei ole kiiltokuva-äiti. Koska todellisuus on etteivät kaikki sitä ole.

Lapsikuumeen todellinen puuttuminen on kuitenkin joko todella harvinaista tai muuten vaiettua, tai sitten niitä, jotka kuuluvat tähän kategoriaan, ei kiinnosta pureskella asiaa.

No, minua kiinnostaa. Myönnän riemumielin, että minusta olisi mukavaa haluta lapsia täysillä. Kun fiilis kuitenkin on se, että joskus olisi kiva olla lapsia, olisi mukavaa että niitä ihan aidosti haluaisi. Mutta kun ei niin ei.

Jos käy niin, että tulen raskaaksi, on se varmasti monen mielestä huutava vääryys, koska en lasta into piukkana halua. Uskon ja toivon kuitenkin, että sen tilanteen sattuessa kohdalle haluan sen lapsen into piukkana. Tekeekö se minusta huonomman äidin, jos kasvan vanhemmuuteen lapsen myötä?

Mutta voiko nykypäivänä sanoa, ettei täysillä hinkua ydinperhettä? Kukaan ei ainakaan tunnu sitä sanovan.

11.3.2012

Minulla on perhe, mutta en ole perheellinen

Sitä aina vähän väliä törmää sanaan perhe, ja sen sisältöön. Useasti kysytään "Onko sinulla perhettä?" No, onhan minulla perhe, ihana aviomies. Tämä ei kuitenkaan ole aina tyydyttävä vastaus. Toiset jopa kehtaavat sanoa about päin naamaa, että vasta lapset tekevät perheen. Kiitos vain, minä vietän oikein mukavaa perhe-elämää, vaikka minulla lapsia ei olekaan.

Jotta tämä ei menisi suoraksi väittelyksi, todettakoon, että Tilastokeskus määrittää perheen seuraavasti:
"Perheet luokitellaan avio- avo- ja rekisteröityneiksi pareiksi, joilla ei ole tai on lapsia sekä yhden vanhemman perheiksi."

Eli ei niitä lapsia tarvita, että voisi olla perhe. Joten voitteko lapsiperheet lopettaa sen itsenne korokkeelle nostamisen meikäläisten kustannuksella. Teillä on erilainen perhe, mutta ei yksinoikeutta käsitteeseen.

Hämäävää tosin on, että 'perheellinen' määritetään ihan toisin:
"Perheellinen nainen on avio- tai avopuoliso, äiti, jolla on lapsia sekä rekisteröidyn naisparin kummatkin puolisot." tai
"Perheellinen mies on avio- tai avopuoliso, isä, jolla on lapsia sekä rekisteröidyn miesparin kummatkin puolisot."

Eli minulla on perhe, mutta minä en ole perheellinen. Siinäpä suomenkielen ammattilaisille selitettävää. Vrt. auto - autollinen.
Huomatkaa myös, että yksinhuoltajat eivät ole perheellisiä, vaikka heilläkin on perhe, sillä siihen vaadita avo- tai aviopuoliso. Vähintäänkin kyseenalaista.

EDIT: Kuten anonyymi kommentissaan huomauttaa, tuo perheellisyyden määritelmä taitaa kuitenkin tarkoittaa, että Sekä avio- tai avopuoliso, äiti, Että rekisteröidyn naisparin puolisot ovat perheellisiä. Eläköön sisälukutaito!


10.3.2012

Entä jos ongelmaa ei ole?

Lääkäri rauhoitteli mua ultrassa, että vaikka hän puhuu eri huomioistaan, ei se tarkoita sitä että asiaan liittyisi jotain ongelmaa. Ja ettei mun kannata huolestua turhaan.

Itseäni lähinnä huolestuttaa se, jos ongelmaa ei löydykään. Jos ongelma on, siihen etsitään ratkaisu. Jos kaikki kuitenkin on periaatteessa ok, on vaikea lähteä ratkomaan mitään. Päädytään pattitilanteeseen jossa poljetaan paikoillaan ilman että päästään mihinkään.

Paljon mielummin kohtaisin ongelman - ja vielä mahdollisimman nopeasti. Ainakin tietäisi missä mennään. Jos ongelma on lopullinen ilman ratkaisua, ainakin siihen voi alkaa suhtautumaan. Jos taas mitään ei löydy, joudutaan odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja voin kertoa että minä olen todella huono odottamaan päämäärättömästi.

9.3.2012

Matka jatkuu

Tänään oli taas ultra. Kuulemma mulla on hieno munarakkula. Repesin lääkärin kommentille. (oikeesti, miten munarakkula voi olla hieno?) Se sai varmasti taas vahvistusta näkemykselleen että mä olen vähän outo.

Kyselin lääkäriltä paljon myös muista hänen kommenteistaan, jolloin hän hieman hädissään totesi ennemminkin ajattelevansa ääneen, että eivät nämä asiat välttämättä mitään tarkoita. Jouduin taas vakuuttelemaan, että mä voin henkisesti ihan hyvin tämän asian kanssa ja ajattelen asiaa lähinnä pragmaattisesti ja siksi kyselen. En usko että ymmärsi.

Limakalvo on kuulemma aika ohut, mutta vielä normaalin rajoissa. Ilmeisesti se kuitenkin estää clomifen-kuurin, koska se ohentaa limakalvoa vielä entisestään.

Koska verikokeissa oli kaikki ok, selvitetään nyt vielä progesteroniarvo (vaikka se on kertaalleen jo mitattu ja todettu olevan ok) sen jälkeen kun ollaan saatu positiivinen ovulaatiotesti. Jos se on taas ok, on edessä munatorvien aukiolotutkimus. Sitä en varsinaisesti odota, olen lukenut liian monesta blogista miten kivulias se on. (esim. täältä ja täältä) Lääkärin mukaan ne harvat joilla se sattuu nyt vain ovat innokkaampia kertomaan negatiivisesta kokemuksesta. Jaa-a, en kyllä täysin osta.

Lopuksi lääkäri vielä hymyili kulmiensa alta ja totesi, että "muistakaa sitten myös ne yhdynnät" *heh heh*. Huoh, vaikka kyse on monelle vaikeasta asiasta, en ymmärrä miksi pitää puhua kuin lapselle. Arvostaisin huomattavasti enemmän puhtaan asiallista lääkäriä. Mutta ehkä mä olen tässäkin erilainen.

8.3.2012

Plop plop!

Siltä ympärillä nyt kuulostaa. Tuntuu siltä, kuin joka viikko kuulisi jostain tuoreesta tai tulevasta lapsesta.

Nyt on menossa toinen aalto. Ensimmäinen aalto oli muutama vuosi sitten, kun tietty osa kaveripiiristä alkoi lisääntymään. Se ei ihmetyttänyt, koska nämä kaverit tuntuivat aina olevan jollain tavalla, hmm, enemmän edellä vakiintumisessaan. Ja ehkä vähän tylsiä ja perusmuottiin meneviä. Sitä vain mietti, että ohhoh, kylläpä porukat hankkivatkin lapsia aikaisin (niin no, kolmenkympin kieppeillä), ja tuudittautui siihen, että monet näistä ystävistä olivat kuitenkin jonkun vuoden vanhempia. Kyllä mekin sitten kun ollaan samassa tilanteessa.

Nyt on selkeästi käynnistynyt toinen aalto, ja rapina käy kuin paukkumuovilla ala-asteella. Erona on vain se, että nyt lisääntymässä ovat ne itseä pari vuotta (tai enemmänkin) nuoremmat. Se kolahtaa vähän isommin. Oma tilanne alkaa konkretisoitumaan selkeämmin, itseä selkeästi nuoremmat "junnut" (joo joo, ei ne ole kuin pari vuotta nuorempia) alkavat perheellistymään, ja ovat siitä ihan älyttömän innoissaan. Ne samat tyypit, jotka sähelsivät lapsekkaasti vielä muutama vuosi sitten, bilettivät antaumuksella ja elivät täysillä huoletonta opiskelijaelämää, valmistautuvat nyt kasvattamaan pientä ihmistä. Mitä oikein tapahtui?! Ja miksen minä ole onnistunut tässä siirtymäriitissä?

Sitä huomaa ajautuvansa yhä useammin tähän epäonnistumis-ajatukseen. En koe, ainakaan vielä, että olisin epäonnistunut koska en ole tullut raskaaksi, vaan siksi, etten tunne suurta halua tullakaan. Nyky-yhteiskuntaan kun kuuluu lapsiperhe-ajatus, mutta minä en siitä jotenkin innostu.

Peppe Öhman kirjoitti tätä aihetta sivuten kirjan Livet och barnet, mutta veti sen aika överiksi. Oli kuitenkin virkistävää lukea miten joku uskalsi sanoa ääneen, ettei se pullantuoksuinen perhe-elämä ole kaikkien tavoite. Vielä kun itse hyväksyisi oman näkemyksensä.

Ongelman alkulähteitä etsimässä

Ensin projektia  ei juuri mietitty sen enempää kuin mitä hajamielisesti laskin kierronkulkua. Sen jälkeen koitettiin ajoittaa vähän suunnitelmallisemmin, mutta lopputulos oli samanlainen. Välillä menkkojen alkaessa vähän harmitti, välillä helpotti.

Kun kävin vuosihuollossa gynellä, puhuin tästä asiasta hänen kanssaan. Hän ultrasi paikat ja totesi kaiken olevan näennäisesti kunnossa, ja määräsi muutamaan verikokeeseen. Kaikki kunnossa. Sovittiin, että teen kotona ovulaatiotestejä, ja jos niidenkään avulla ei syksyyn mennessä tärppää, menemme tarkempiin testeihin.

No, ei tärpännyt, mutta asia ei painanut mieltä sen kummemmin, joten kesä meni, syksy tuli ja yhtäkkiä oltiin jo talvessa. Ovulaatiotestit näyttivät positiivista aina kun niitä tehtiin, mutta niistä luovuttiin koska homma muuttui liian vakavahenkiseksi projektityöskentelyksi. Ja minulle seksi nyt vain on jotain muuta kuin lapsentekoa.

Vuoden alussa juteltiin miehen kanssa, että vaikkei nyt mitään paniikkia olekaan, olisi tilanne hyvä selvittää varmuuden vuoksi. Otimme yhteyttä Väestöliittoon ja kävimme siellä juttelemassa. Ilmeisesti naiset ovat siellä tyypillisesti varsin päällekäyviä, koska lääkäri käytti pienen tovin täsmentääkseen, että he ei todellakaan kerro miehen näytteen tuloksia naiselle, vaan vain ja ainoastaan miehelle itselleen. Woa, ei hätää, ei minulla ole tarvetta kontrolloida miehen testituloksia. Ja me kyllä keskustelemme asioista kotona.

Taas ultrattiin, ja vaikka lääkäri olisi kovasti halunnut näyttää näkymiä miehelle, passitin hänet ulos. Mielestäni meidän välistä eroottista latausta ei edesauta se, että mies näkee mut gynen telineessä patukka sisään tungettuna. Miehestä tämä oli ok, lääkäristä vissiin ei. Ulkona oli kuitenkin tutkimuksen ajan.

Kaikki oli (taas) näennäisesti ok, ja saatiin molemmat lähetteet jatkoselvityksiin labraan. Miehen arvot ovat kaikki kunnossa, minä vielä odotan omieni vastauksia. Ja huomenna ultrataan taas. Väestöliitto kovasti väittää, etteivät tee mitään turhaa, mutta kyllä tämä kolmas ultra vähän ihmetyttää. Kun ei se nyt mitään ilmaista puuhaa ole.

Mutta selvitellään nyt sitten.

7.3.2012

Projekti

Vaikka minua epäilyttää, olen silti kovasti sitä mieltä, että haluan lapsen joskus. Eräs ystäväni totesi joskus, että "sitä ei ole koskaan valmis saamaan lapsia, mutta siihen kasvaa". Tätä olen yrittänyt pitää ohjenuoranani. Koska minulla ei ole mitään todellista syytä lykätä asiaa, on parempi yrittää pelata varman päälle sen verran kuin pystyy. En hetkeäkään epäile ettenkö haluaisi lasta enemmän kuin mitään muuta, kun se kerran tulostaan ilmoittaa.

Näin ollen mekin olemme aloittaneet projektin. Puhun projektista, koska siltä se tällä hetkellä tuntuu. Pahoittelut kaikille herkille, joille lapsi on puhdas tunneasia. Insinööri on insinööri, oli kyse sitten tekniikasta tai perheestä.

Projekti "aloitettiin" vähän häiden jälkeen, oikeastaan klassisesti häämatkalla. En halunnut sitä ennen aloittaa, koska jos olisikin tärpännyt, en olisi voinut nauttia matkalle suunnitellusta viinitilakierroksesta tai mennä sukeltamaan. Itsekäs rontti, kyllä, mutta eipähän tarvitse harmitella jälkikäteen. Joku muu on onnellinen, vaikka oksentaa koko häämatkansa raskauspahoinvoinnin takia, mutta minä en ole sellainen. Minulle häämatka oli Matka isolla M:llä. Sekä etukäteen että jälkikäteen.

Matkasta on nyt 1,5 vuotta ja sinä aikana on yritetty ja "yritetty". Mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut, ja vaikka asia ei nyt varsinaisesti stressaa, haluaa asian kanssa tehdä jotain. Jos projekti ei etene, on siinä ongelma, ja jos on ongelma, se tulee korjata!

Missä olet, vauvakuume?

Tuntuu kuin kaikilla muilla olisi jonkin asteinen vauvakuume. Kenen tahansa (naisen) kanssa asiasta puhuu, on vastaus joko "joo, nyt heti", "mieluiten eilen" tai sitten järkevämpi "sitten kun ollaan naimisissa". Asiasta puhutaan jonkin verran, ja vaikka kukaan ei sitä sanokaan, näen ilmeistä että olen heille outo lintu kun en lasta kaipaa tällä hetkellä. Asiaan kun kuuluu tuntuvan, että perheeseen kuuluvat lapset.

Yllättävää on myös se, että yhä useampi tuttavapiirissä tulee raskaaksi ennen häitä. Joko niin, että ollaan päätetty mennä naimisiin, luovuttu ehkäisystä ja sitten todettu että juniori on tulossa, tai sitten niin että lapsi pistetään putkeen ensin, ja vasta myöhemmin mietitään keskinäistä sitoutumista. Jännä, ei se mun mielestä aiemmin ihan näin yleistä ollut.

Itselle oli tietenkin tärkeintä mennä naimisiin ("lapset sitten joskus"). Halusin ensisijaisesti sitoutua elämäni mieheen. Kuitenkin ajattelin aina, että lapsi(a) sitten jossain välissä. Vaan eipä sitä väliä ole näkynyt.

Pidin itsestään selvänä, että jossain vaiheessa se vauvakuume iskee. Mutta ei iskenyt. Eikä se pirulainen ole edes tarttuvaa, olen nimittäin kyllä yrittänyt saada tautia lähipiiriltä. Mutta ei, terve olen.

Välillä tuntuu kuin naiseksi kasvaminen olisi jäänyt kesken.

Onnesta ja pysyvyydestä

Minulla ei ole varsinaisesti mitään syytä olla hankkimatta lapsia. (tiedän, lapsia ei hankita, vaan saadaan) Minulla on ihana, oikeastaan ihan mahtava aviomies, kaunis koti, pari hauskaa lemmikkiä ja kohtuullinen toimeentulo. Arkeni on nautittavaa ja mietin usein, että elämäni on ihan todella onnellista!

Tähän elämään mahtuisi hyvin lapsikin, ja monen mielestä lapsi on varmasti ainoa, joka elämästäni "puuttuu". Totta, meillä ei ole lasta, mutta en koe että se puuttuisi. Ei minulla ole purjevenettäkään, ja vaikka sellainen olisi ihan ok olla, ei minulta sitä 'puutu'.

Tavallaan pelkään, että se lapsi rikkoisi tämän ihanan harmonian. Ei voisi enää tulla kotiin pitkän työpäivän jälkeen ja rojahtaa sohvalle rentoutumaan, koska joku muu tarvitsisi huomiota. En voisi nukkua viikonloppuisin pitkään, koska joku heräisi aikaisin ja vaatisi muut mukaan.

Kukaan lapsiperheen jäsen ei koskaan myönnä katuvansa lapsiaan. Raskasta on, mutta on se sen arvoista! Ehkä näin, mutta entä jos ei ole? Entä jos minä kerta kaikkiaan arvostan sitä omaa aikaani, oman elämäni hallintaa niin paljon, että koen lapsen haitaksi liian usein? Entä jos minun elämäni onnellisuus on kiinni juuri niistä yksityiskohdista, jotka kuuluvat siihen juuri nyt, ja joiden menetys tekee elämästi vähemmän onnellista?

Moni parisuhde kaatuu arkeen pienten lasten kanssa. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta ja arkea on nähty pakostakin. Silti olemme hyvin onnellisia yhdessä ja elämä tuntuu välillä edelleen vaaleanpunaiselta. Juuri niin kuin aina haaveilinkin. Entä jos se pieni stressipallo horjuttaisi tämän elämäni tukipilarin? Kaataisi seuraava 50 vuoden tulevaisuuteni? Onko se silloin sen arvoista?

Lapsi toisi mukanaan varmasti paljon onnea ja ihanaa uutta arkea. Erilaista onnea varmasti, mutta suurta sellaista. Valitettavasti onnea ei voi laittaa tärkeysjärjestykseen, varsinkaan kun se miten suurena kukin onnensa kokee, on todella subjektiivista.

Tärkeintä on kuitenkin onnellisuus, mistä sen sitten saakaan.

6.3.2012

Teinistä aikuiseksi

Teininä ajattelin, etten halua lapsia koskaan, vaan minusta tulee tiukka uranainen. Parikymppisenä asenne alkoi pikku hiljaa pehmentyä, ja aloin ajattelemaan, että kyllä minä joskus lapsia haluan, se aika ei vain ole vielä. Mietin, että kyllä se tunne sieltä vielä tulee.

Toisaalta minulla on ollut aina sellainen kummallinen tunne, etten välttämättä koskaan pysty saamaan lapsia. Se ei perustu mihinkään lääketieteelliseen faktaan, tai järkevään tapahtumaan, se tunne on vain aina ollut siellä. Ehkä se johtuu siitä, että kehityin myöhemmin kuin muut. Tai sitten se on itse luomani puolustusmekanismi, jolla voin torjua mahdollisen epäonnistumisen. Jos en koskaan saisi lapsia, ehtisin ainakin valmistautumaan pettymykseen tarpeeksi pitkään. Ehkä.

Nyt 30 on ohitettu jo, ja tosiasiat täytyy pikku hiljaa kohdata. Jos lapsia haluaa, ei voi odottaa ikuisuuksiin. Moni saa toki lapsia vanhempanakin, mutta kaikilta se ei onnistu. Ja ottaen huomioon tämän minun kummallisen tietoisuuteni lapsettomuudestani, on täysin mahdollista että meidän kohdallamme tämä lapsiprojekti onkin vähän tavallista pidempi.

Kuinka pitkään sitä uskaltaa odottaa ennen kuin yrittää?

Entä jos

Internet on täynnä blogeja lapsettomuudesta, urasta, perheistä, parisuhteista. Tavallaan selkeistä asioista tai ongelmista, joihin haetaan ratkaisua.

Entä jos on tahtomattaan lapseton, mutta ei varsinaisesti koe tarvetta saada lapsia? Tai tavallaan haluaa, mutta ei sitten kuitenkaan. Entä jos tuntuu siltä, että haluaa lapsia joskus, mutta ei välttämättä vielä? Tai entä jos vuodet vierivät ja kohta edessä onkin aika, jolloin ei lasta enää saakaan vaikka haluaisi - koska odotti liian pitkään?

Tai entä jos sitä tunnetta, että lapsen oikeasti haluaa, ei koskaan tulekaan?