26.2.2014

Ajatuksia raskaudesta

Aika kuluu samalla niin nopeasti ja niin hitaasti. Täällä on kohta 30 viikkoa kasassa eli pitkälle ollaan selvitty. Tuntuu kuin olisin ollut raskaana jo pienen ikuisuuden, aika kuluu hitaasti eikä toisaalta juuri mitään ole tapahtunut, vaikka "aiemmassa elämässäni" raskauden pituisessa ajassa tapahtui vaikka mitä. Nyt mennään pienellä vaihteella eteenpäin perusarkea. Tai ehkä kyseessä on vain tähän ikään kuuluva vaihe, jolloin ei nyt vain tapahdu samalla tavalla hirveästi kaikkea. Toisaalta aika menee hirmu nopeasti, niin paljon pitäisi ehtiä tekemään ja varmistamaan ennen kuin pitää jäädä pois. Kun laskee jäljellä olevia viikkoja ja vertaa ToDo-listaan, alkaa hirvittämään. Miten ihmeessä ehdin tekemään kaiken?

Omat ajatukset lapsesta ovat kehittyneet ja kypsyneet aivan valtavasti. Siinä missä alkuraskaudessa tuntui siltä, että joudun luopumaan isosta osasta elämääni, on tällä hetkellä ajatus hyvin voimakkaasti se, että nyt olikin aika siirtyä eteenpäin toisenlaiseen arkeen. Ja se tuntuu hyvältä. Siinä mielessä raskausaika ja hormonit ovat tehneet tehtävänsä ja olen kasvanut (ja kasvan edelleen) uuteen elämäntilanteeseeni.

Se, mitä ei ole kuitenkaan tapahtunut odotusteni vastaisesti, on äidinrakkauden kehittyminen. Ajattelin, että minulle syntyisi suuria tunteita lasta kohtaa jo raskausaikana, mutta näin ei ole käynyt. Edelleen suhtaudun asiaan (ja lapseen) todella pragmaattisesti ja jopa hyvin varovaisesti. En ole esimerkiksi halunnut tehdä vielä(kään) mitään hankintoja, se tuntuu vain aivan liian isolta askeleelta. Toisaalta minua on lohduttanut muiden äitien kokemukset, kun he ovat avautumiseni jälkeen paljastaneet, että heilläkin meni synnytyksen jälkeen pari viikkoa ennen kuin suhde todella syntyi. Se rauhoittaa, minulla on vielä aikaa.

Itse raskauteen suhtaudun valtavalla kiinnostuksella. Vartalon muuttuminen on älyttömän kiehtovaa, enkä lakkaa ihmettelemästä mitä kaikkea evoluutio on saanut aikaan. Olen todella ylpeä vatsastani ja usein ihailen sitä peilistä, se on vain jotenkin todella siisti. Erityisesti kun tietää että siellä sisällä on oikea pieni ihminen. Iltaisin makaan monesti sängyssä ja seuraan tyypin liikkeitä, samalla ajatellen Alien-leffaa ja mielikuvituksessa odotan että se hyökkää ulos. (juu, mulla on aina ollut vilkas mielikuvitus) Päivisin tunnustelen sitä voimaa ja intensiteettiä, millä pieni myllertää ja hämmennyksen vallassa ihmettelen, miltä liikkeet tuntuvat ja miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa olemiseeni. Alun pahoinvoinnin jälkeen saavutin sen vaiheen, jota etukäteen odotin - jännittävän ja positiivisen kokemuksen raskaanaolemisesta.

Synnytyksen vaiheisiin olen tutustunut tarkkaan ja suhtaudun siihen (ainakin vielä) oikein levollisesti. Mieltä rauhoittaa kun tietää mitä fysiologisesti tapahtuu ja ymmärtää, että kroppa kyllä tukee prosessissa parhaansa mukaan. Kipuun suhtaudun tässä vaiheessa avoimin mielin, katsotaan miten menee ja reagoidaan sen mukaan. En halua tehdä päätöksiä mihinkään suuntaan etukäteen. Pelko ja inhotus on muuttunut hyväksynnäksi.

Synnytyksen jälkeinen aika mietityttää paljon, mutta olen jo sinut sen kanssa, että meidän perheessä vauva-arki tullaan hoitamaan tavalla, joka ei välttämättä ole samanlainen kuin suurimmassa osassa suomalaisperheitä. Vielä kun oppisin sietämään, että kaikki muut eivät ole tavastamme yhtä innoissaan. Keskustelupalstojen lukemisen lopetin alkuunsa ja sen jälkeen on mennyt hyvin. Uskon, että löydämme oman, meille oikean tapamme toimia.

Kaiken kaikkiaan olo on hyvin tasapainoinen. En ole pelkojeni vastaisesti tipahtanut vaalenpunaiseen hattaraan tai alkanut muuten sekoilemaan, vaan olen edelleen se sama pragmaattinen itseni. Suhtaudun tulevaan mielenkiinnolla mutta rauhallisesti ja ennen kaikkea avoimin mielin. Asiat ratkeavat tavalla tai toisella.

Nyt on hyvä.

4.2.2014

Tämä nauratti tänään

Jotta meno ei mene liian ryppyotsaiseksi:
http://ryppyjaraskaudessa.blogspot.sg/2014/02/aitiystyohaastattelu.html

Kirjoittajalla on muutenkin omaan ironiseen otteeseeni sopiva meininki. Välillä mennään pöpelikköön, välillä osutaan napakymppiin, mutta ennen kaikkea uskalletaan puhua myös niistä asioista mistä ei yleensä puhuta.