30.11.2012

Neljä on liikaa

Hiljaista on ollut. Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Enkä toisaalta ole halunnut väkisinkään asiaa kaivella.

Mutta kyllä minä niin mieleni taas pahoitin. Aamu alkoi sillä, että selasin nopeasti blogeja (en nykyisin seuraa muiden tilanteita päivittäin) ja kävi ilmi, että kaksi kanssasisarta on tullut raskaaksi. Toki olen iloinen, kun pitkä odotus päättyy onnellisesti, mutta kyllähän se kouraisee.

Päivällä tapasin erään henkilön, jonka kanssa olemme neuvotelleet yhteistyöstä työrintamalla. Hän aloitti tapaamisemme kertomalla, että nyt on tullut esiin sellaisia henkilökohtaisia asioita, jotka vaikuttavat tilanteeseen. Ei olisi tarvinnut jatkaa, mutta sanoi hän sen kuitenkin ääneen. Raskaana. Olin iloinen hänen puolestaan, juttelimme siitä miten tässä iässä asia ei voi enää miettiä onko hyvä aika vai ei, vaan on otettava kiitollisuudella vastaan jos lapsi on tullakseen. Hymyilin, ja samalla mietin miten minäkin voisin ottaa lapsen kiitollisuudella vastaan.

Iltapäivällä kävin tutustumassa erääseen toimistotilaan, johon muuttamista harkitsemme. Siellä oli paikalla joukko todella mukavia ihmisiä ja tunsin heti yhteenkuuluvuutta. Tilassa työskentelee tällä hetkellä vain yksi nainen ja sillä hetkellä kun hän astui esiin muiden takaa, no, arvaatte varmaan. Vatsanseutua hallitsi todella kaunis pieni kumpu, josta ei voinut erehtyä.

Jotenkin tämä neljäs saman päivän aikana oli liikaa. Jotenkin minä mieleni niin pahoitin.

8.11.2012

Hoitojen vastustus

Mietin usein mistä johtuu, etten ole halunnut lähteä lapsettomuushoitoihin. Jotenkin kuvaan sopisi, että katsoisin kaikki kortit ja vääntäisin viimeiseen saakka.

Eniten pelottaa, etten kestä henkisesti sitä painetta. Monien kanssasisarten seuraaminen on saanut tuntemaan niin suurta myötätuskaa, että ajatuskin sen omalle kohdalle osumisesta ahdistaa. Pelkään, etten pysty tekemään mitään muuta, jos lähden sille tielle. Etten enää pysty nauttimaan arjesta.

Toisaalta olen tullut siihen tulokseen, että pelkään epäonnistumista tässä asiassa niin paljon, etten uskalla edes yrittää. Koska jos ei yritä, ei voi epäonnistua. Suomalainen mentaliteetti jyrää. Moni varmaan ajattelee, että jos ei yritä, ei voi onnistuakaan. Mutta tässähän se juju onkin. Vaikka en yritä, voin silti onnistua! (uskottelee hän itselleen) Niin kauan kuin lapsettomuudelle ei ole selvää syytä, on mahdollisuus olemassa.
Vaikka tosiasia lienee, että en vain halua epäonnistua virallisesti...

Onko kukaan teistä tehnyt tietoista päätöstä jättää menemättä hoitoihin? Tai tunnetteko jonkun tällaisen henkilön? Miten olette päätyneet lopputulokseen?

6.11.2012

Ovatko lapset erilaisia eri puolella maailmaa?

Suuri syy sille, että välillä koko homma epäilyttää niin perhanasti on se, että Suomessa lapset eivät ole herättäneet minussa oikein minkäänlaisia äitireaktioita. Muiden lapset eivät vain kiinnosta. (paitsi tietenkin ne ihan läheisimmät)

Täällä tilanne on jotenkin erilainen. Aivan kuin lapset olisivat ihan toisenlaisia, jotenkin hyväkäytöksisempiä (onko tuo oikea sana??)  ja suloisempia. Tänään viimeksi sain itseni kiinni tuijottamasta pientä tyttöä ajatellen, että olisi se vain ihanaa, jos itselläkin olisi tuollainen.

Keittiöpsykologi minussa analysoi, että sisimpäni tietää ettei projektimme tule koskaan onnistumaan ja valmistelee minua jo henkisesti adoptioon. Sen olen nimittäin päättänyt jo kauan sitten, että jos koskaan adoptoin, haluan tarjota kodin jollekin, jolla ei muuten olisi kunnollisia edellytyksiä elämään. Ja minulle se tarkoittaa pientä Suomen ulkopuolelta.

Yli 10.000 kävijää sitten perustamisen, hurjaa! Kiitos teille kaikille lukijoille, nöyräksi vetää.

1.11.2012

Saako tälle edes nauraa?

Otsikko viittaa tietenkin samannimiselle Hugleikur Dagssonin sarjakuvalle, joka leijailee usein hyvän maun rajoilla, mutta välillä aiheuttaa tahattomia naurunpyrähdyksiä. Aina joskus sitä miettii, voiko lapsettomuudelle nauraa, mutta välillä tuntuu ettei muutakaan voi.

Tapasin miespuolisen ystäväni (terkkuja vain, kun nyt kerran jäin kiinni tämän blogin kirjoittamisesta!). Tyypilliseen tapaani onnistuin töksäyttämään hänelle melko suorasanaisesti kysymyksen heidän ajatuksistaan jälkikasvun suhteen. (olen oman epäonnisen projektini myötä jotenkin alkanut oikeuttamaan utelut muiden suuntaan) Kysymys oli itsessään tyhmä, mutta sen aikaansaama keskustelu sitäkin antoisampi. Keskustelun sisältö ei kuulu tähän blogiin, mutta jäin kovasti pohtimaan hänen sarkastisen lakonista kommenttiaan siitä, miten "miehethän nyt eivät kärsi lapsettomuudesta". En ole itse koskaan asiaa miettinyt sen tarkemmin, mutta kyllähän aiheen käsittely on tehty meille naisille aika paljon helpommaksi.

Naisille on tavallaan luonnollisempaa ja hyväksyttävämpää tilittää aiheesta, mutta miehillä tilanne on toinen. Kunnon äijäilyyn kuuluu, että hehkutetaan mahdollisuutta lähteä kaljalle töiden jälkeen, tehdä pitkää päivää kun ei tarvitse hakea mukuloita töistä ja harrastaa juuri sitä mitä haluaa. Samalla unohtuu liian usein, miten lapsettomuus koskettaa pariskunnan molempia osapuolia. Se vain purkautuu eri tavoin, jos ylipäänsä pääsee purkautumaan.

Kyllä miestäkin sattuu. Kovaa.