Tekstistä tuli jälkikäteen luettuna aika sekava, mutta se toisaalta taitaa olla tämänhetkinen fiiliskin. ;)
Pienemme on nyt reilun kuukauden ikäinen ja arki alkaa pikku hiljaa rullaamaan. Mitään rytmiä ei toki vielä ole, mutta alamme ymmärtämään toisiamme. Ihan mahtava pieni käärö!
Sektio meni kuten aiemmin mainitsin erittäin hyvin. Ensimmäiset päivät olo oli melko tuskainen ja kotiin päästyä tuli kiroiltua paljon kun leikkausalue sattui niin älyttömästi vääristä liikkeistä. Jossain välissä olin varma, että joku sisemmistä haavoista oli revennyt auki ja vuotaisin kohta kuiviin. Hengissä ollaan kuitenkin edelleen. (toim. huom. ei ollut revennyt, tuntui vain siltä) Reilun viikon jälkeen lopetin särkylääkkeiden syönnin ja nyt viiden viikon kohdalla olo on oikein hyvä. Tietyt liikkeet sattuvat edelleen, mutta kipu on hyvin pientä aiempaan verratuna. Arpi itsessään on ulkonäöltään siisti, mutta nähtäväksi jää miten se korjaantuu tuntumaltaan ja miten venynyt iho saadaan vetäytymään entiselleen.
Olen tunnustellut paljon itseäni ja tuntemuksiani lapsen suhteen. Hoitovietti on vahva, mutta mitään monien kokemaa tunteiden ilotulitusta en ole vielä kohdannut. Sitä paljon puhuttua Äidinrakkautta (tm) odotellaan siis edelleen. Ystäväni, joka sai esikoisensa kuukautta ennen meitä kertoi, että hänellä se lähti kehittymään vasta siinä vaiheessa kun lapsi alkoi ottamaan selvemmin kontaktia ja hymyilemään. Kuulostaa erittäin mahdolliselta. Nyt kommunikointimme on hyvin yksisuuntaista; minä kohdistan viestini hänelle ja hän kuuluttaa oman asiansa geneerisesti koko maailmalle. Katse alkaa vähitellen kohdistumaan, mutta keskittymiskyky on kultakalan luokkaa. Pikku hiljaa kuitenkin.
Juniori syntyi sopivasti ennen äitienpäivää, mutta mitä lähemmäksi päivää tultiin, sitä hämmentyneemmäksi olo muodostui. Mies kyseli toiveita ja minä kiusaannuin. En kerta kaikkiaan tuntenut itseäni äidiksi, vaikka todistettavasti pieni ihminen oli minusta syntynyt. Itseni kutsuminen äidiksi tuntui todella oudolta, jopa väärältä.
Nyt tuo olo on hiukan pehmentynyt, toistelen lapselle äitiä puheessa vähän väliä ja samalla totutan itseänikin siihen. Oletan, että kun lapsi selvästi osoittaa tarvitsevansa juuri minua, alkaa tunne voimistumaan. Metaformoosi on selvästi käynnissä. Olen laulanut pienelle aika paljon, ja kesti pitkään ennen kuin pystyin laulamaan Ihme ja kumma kokonaan läpi ilman, että aloin kyynelehtimään vuolaasti. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa." Tuohon lauseeseen kiteytyy niin monta hienoa asiaa, että olen sen äärellä aseeton. Että minulla on mahdollisuus ohjata tätä pientä kulkijaa. Melko ainutlaatuista.
Kotona olemiseen suhtaudun asiaankuuluvana osana prosessia. Ainakaan vielä en ole löytänyt itsestäni kotiäiti-moodia. Päivät ovat yksinkertaisia koostuen lähinnä imetyksestä, vaipanvaihdosta, nukkumisesta ja odottamisesta ja ei se nyt suoraan sanottuna varsinaisesti mitään super-haastavaa ja mielenkiintoista aivojumppaa ole. Leppoisaa ja pääosin mukavaa kuitenkin. Lähdimme ulos liikkeelle varsin aikaisessa vaiheessa ja Tyyppi alkaa olemaan varsin tottunut liikkumaan julkisilla paikoilla. Nukkuu sikeästi kuin tukki ja herättää sillä huomiota ravintolassa. "Ihanko todella tuo lapsi pystyy päällä noin nukkumaan?!" Äitinsä unenlahjat perinyt.
Yöt menevät vaihtelevasti ja syödä pitää suurimman osan aikaa 2-3 tunnin välein. Välillä tunnin välein, mutta pari kertaa on saatu nauttia jopa 5 tunnin pätkistä. Yllättävän hyvin sitä kuitenkin jaksaa, vain muutaman kerran on tullut "Äiti on vähän väsynyt" -hetkiä. Kaikki varoittelivat alun rankkuudesta, mutta meillä se on mennyt todella sujuvasti. Tästä suuri kiitos Miehelle, joka on ollut mahtavasti mukana ja tukenut hoitamalla noin kaiken ja minä olen saanut keskittyä imettämiseen. Vaikeita hetkiä oli välillä alussa kun imetys oli jonkin aikaa todella kivualiasta. Sinnikkyydellä (ja vähän itkullakin) siitä selvittiin ja nyt homma toimii hienosti.
Arki on heittänyt lyhyessä ajassa kuperkeikkaa. En ole vielä täysin sinut tämän uuden elämän kanssa, mutta minusta tuntuu kuitenkin hyvin voimakkaasti siltä, että tässä minun kuuluu olla. Pieni tyyppi on ihan huippu ja tuskin maltan odottaa, että saan kulkea tämän matkan hänen kanssaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
3.6.2014
26.2.2014
Ajatuksia raskaudesta
Aika kuluu samalla niin nopeasti ja niin hitaasti. Täällä on kohta 30 viikkoa kasassa eli pitkälle ollaan selvitty. Tuntuu kuin olisin ollut raskaana jo pienen ikuisuuden, aika kuluu hitaasti eikä toisaalta juuri mitään ole tapahtunut, vaikka "aiemmassa elämässäni" raskauden pituisessa ajassa tapahtui vaikka mitä. Nyt mennään pienellä vaihteella eteenpäin perusarkea. Tai ehkä kyseessä on vain tähän ikään kuuluva vaihe, jolloin ei nyt vain tapahdu samalla tavalla hirveästi kaikkea. Toisaalta aika menee hirmu nopeasti, niin paljon pitäisi ehtiä tekemään ja varmistamaan ennen kuin pitää jäädä pois. Kun laskee jäljellä olevia viikkoja ja vertaa ToDo-listaan, alkaa hirvittämään. Miten ihmeessä ehdin tekemään kaiken?
Omat ajatukset lapsesta ovat kehittyneet ja kypsyneet aivan valtavasti. Siinä missä alkuraskaudessa tuntui siltä, että joudun luopumaan isosta osasta elämääni, on tällä hetkellä ajatus hyvin voimakkaasti se, että nyt olikin aika siirtyä eteenpäin toisenlaiseen arkeen. Ja se tuntuu hyvältä. Siinä mielessä raskausaika ja hormonit ovat tehneet tehtävänsä ja olen kasvanut (ja kasvan edelleen) uuteen elämäntilanteeseeni.
Se, mitä ei ole kuitenkaan tapahtunut odotusteni vastaisesti, on äidinrakkauden kehittyminen. Ajattelin, että minulle syntyisi suuria tunteita lasta kohtaa jo raskausaikana, mutta näin ei ole käynyt. Edelleen suhtaudun asiaan (ja lapseen) todella pragmaattisesti ja jopa hyvin varovaisesti. En ole esimerkiksi halunnut tehdä vielä(kään) mitään hankintoja, se tuntuu vain aivan liian isolta askeleelta. Toisaalta minua on lohduttanut muiden äitien kokemukset, kun he ovat avautumiseni jälkeen paljastaneet, että heilläkin meni synnytyksen jälkeen pari viikkoa ennen kuin suhde todella syntyi. Se rauhoittaa, minulla on vielä aikaa.
Itse raskauteen suhtaudun valtavalla kiinnostuksella. Vartalon muuttuminen on älyttömän kiehtovaa, enkä lakkaa ihmettelemästä mitä kaikkea evoluutio on saanut aikaan. Olen todella ylpeä vatsastani ja usein ihailen sitä peilistä, se on vain jotenkin todella siisti. Erityisesti kun tietää että siellä sisällä on oikea pieni ihminen. Iltaisin makaan monesti sängyssä ja seuraan tyypin liikkeitä, samalla ajatellen Alien-leffaa ja mielikuvituksessa odotan että se hyökkää ulos. (juu, mulla on aina ollut vilkas mielikuvitus) Päivisin tunnustelen sitä voimaa ja intensiteettiä, millä pieni myllertää ja hämmennyksen vallassa ihmettelen, miltä liikkeet tuntuvat ja miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa olemiseeni. Alun pahoinvoinnin jälkeen saavutin sen vaiheen, jota etukäteen odotin - jännittävän ja positiivisen kokemuksen raskaanaolemisesta.
Synnytyksen vaiheisiin olen tutustunut tarkkaan ja suhtaudun siihen (ainakin vielä) oikein levollisesti. Mieltä rauhoittaa kun tietää mitä fysiologisesti tapahtuu ja ymmärtää, että kroppa kyllä tukee prosessissa parhaansa mukaan. Kipuun suhtaudun tässä vaiheessa avoimin mielin, katsotaan miten menee ja reagoidaan sen mukaan. En halua tehdä päätöksiä mihinkään suuntaan etukäteen. Pelko ja inhotus on muuttunut hyväksynnäksi.
Synnytyksen jälkeinen aika mietityttää paljon, mutta olen jo sinut sen kanssa, että meidän perheessä vauva-arki tullaan hoitamaan tavalla, joka ei välttämättä ole samanlainen kuin suurimmassa osassa suomalaisperheitä. Vielä kun oppisin sietämään, että kaikki muut eivät ole tavastamme yhtä innoissaan. Keskustelupalstojen lukemisen lopetin alkuunsa ja sen jälkeen on mennyt hyvin. Uskon, että löydämme oman, meille oikean tapamme toimia.
Kaiken kaikkiaan olo on hyvin tasapainoinen. En ole pelkojeni vastaisesti tipahtanut vaalenpunaiseen hattaraan tai alkanut muuten sekoilemaan, vaan olen edelleen se sama pragmaattinen itseni. Suhtaudun tulevaan mielenkiinnolla mutta rauhallisesti ja ennen kaikkea avoimin mielin. Asiat ratkeavat tavalla tai toisella.
Nyt on hyvä.
Omat ajatukset lapsesta ovat kehittyneet ja kypsyneet aivan valtavasti. Siinä missä alkuraskaudessa tuntui siltä, että joudun luopumaan isosta osasta elämääni, on tällä hetkellä ajatus hyvin voimakkaasti se, että nyt olikin aika siirtyä eteenpäin toisenlaiseen arkeen. Ja se tuntuu hyvältä. Siinä mielessä raskausaika ja hormonit ovat tehneet tehtävänsä ja olen kasvanut (ja kasvan edelleen) uuteen elämäntilanteeseeni.
Se, mitä ei ole kuitenkaan tapahtunut odotusteni vastaisesti, on äidinrakkauden kehittyminen. Ajattelin, että minulle syntyisi suuria tunteita lasta kohtaa jo raskausaikana, mutta näin ei ole käynyt. Edelleen suhtaudun asiaan (ja lapseen) todella pragmaattisesti ja jopa hyvin varovaisesti. En ole esimerkiksi halunnut tehdä vielä(kään) mitään hankintoja, se tuntuu vain aivan liian isolta askeleelta. Toisaalta minua on lohduttanut muiden äitien kokemukset, kun he ovat avautumiseni jälkeen paljastaneet, että heilläkin meni synnytyksen jälkeen pari viikkoa ennen kuin suhde todella syntyi. Se rauhoittaa, minulla on vielä aikaa.
Itse raskauteen suhtaudun valtavalla kiinnostuksella. Vartalon muuttuminen on älyttömän kiehtovaa, enkä lakkaa ihmettelemästä mitä kaikkea evoluutio on saanut aikaan. Olen todella ylpeä vatsastani ja usein ihailen sitä peilistä, se on vain jotenkin todella siisti. Erityisesti kun tietää että siellä sisällä on oikea pieni ihminen. Iltaisin makaan monesti sängyssä ja seuraan tyypin liikkeitä, samalla ajatellen Alien-leffaa ja mielikuvituksessa odotan että se hyökkää ulos. (juu, mulla on aina ollut vilkas mielikuvitus) Päivisin tunnustelen sitä voimaa ja intensiteettiä, millä pieni myllertää ja hämmennyksen vallassa ihmettelen, miltä liikkeet tuntuvat ja miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa olemiseeni. Alun pahoinvoinnin jälkeen saavutin sen vaiheen, jota etukäteen odotin - jännittävän ja positiivisen kokemuksen raskaanaolemisesta.
Synnytyksen vaiheisiin olen tutustunut tarkkaan ja suhtaudun siihen (ainakin vielä) oikein levollisesti. Mieltä rauhoittaa kun tietää mitä fysiologisesti tapahtuu ja ymmärtää, että kroppa kyllä tukee prosessissa parhaansa mukaan. Kipuun suhtaudun tässä vaiheessa avoimin mielin, katsotaan miten menee ja reagoidaan sen mukaan. En halua tehdä päätöksiä mihinkään suuntaan etukäteen. Pelko ja inhotus on muuttunut hyväksynnäksi.
Synnytyksen jälkeinen aika mietityttää paljon, mutta olen jo sinut sen kanssa, että meidän perheessä vauva-arki tullaan hoitamaan tavalla, joka ei välttämättä ole samanlainen kuin suurimmassa osassa suomalaisperheitä. Vielä kun oppisin sietämään, että kaikki muut eivät ole tavastamme yhtä innoissaan. Keskustelupalstojen lukemisen lopetin alkuunsa ja sen jälkeen on mennyt hyvin. Uskon, että löydämme oman, meille oikean tapamme toimia.
Kaiken kaikkiaan olo on hyvin tasapainoinen. En ole pelkojeni vastaisesti tipahtanut vaalenpunaiseen hattaraan tai alkanut muuten sekoilemaan, vaan olen edelleen se sama pragmaattinen itseni. Suhtaudun tulevaan mielenkiinnolla mutta rauhallisesti ja ennen kaikkea avoimin mielin. Asiat ratkeavat tavalla tai toisella.
Nyt on hyvä.
30.12.2013
Spekulointia
Kun nyt kerran lipsuin, niin lipsutaan edelleen.
Me olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että emme joutuneet käymään läpi raskaita hoitoja, vaan meillä tärppäsi loppujen lopuksi itsestään, kolmen vuoden yrityksen jälkeen. Itse olin jo menettänyt toivoni luonnollisen onnistumisen suhteen, joten yllätys oli kova. Olenkin usein miettinyt mikä oli toisin.
Moni toitottaa minulle, miten kyse on varmasti ollut siitä, että lopetimme viimein yrittämisen ja rentouduimme. Pöh, sanon minä, en todellakaan usko sillä olleen vaikutusta. Vaikka "yritimmekin" pitkään, emme kohtuu lyhyttä kautta lukuunottamatta olleet kello kaulassa (lopetimme, koska kyseinen kausi alkoi ahdistamaan liikaa). En myöskään kykene allekirjoittamaan tuota rentoutumista, koska kuten olen sanonut, en ole koskaan ollut täysin varma itsestäni ja tästä koko asiasta ja rehellisesti voin sanoa, että ison osan aikaa olen suhtautunut asiaan melko rennosti. Sitä paitsi, onnistuimme projektissa vain vähän sen jälkeen, kun olimme pitkän tauon jälkeen aktivoituneet. Ja aivan varmasti kolmen vuoden aikana oli kaikin puolin rennompia kausiakin.
Toisaalta uskon vakaasti, että näissä asioissa henkisellä puolella ja pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Enkä usko, että kaikkea lapsettomuuteen vaikuttavaa oltaisiin vielä löydetty, koska jos olisi, ei "selittämätöntä lapsettomuutta" olisi. Tiede ei tunnista/tunnusta "selittämättömyyttä". En vain ole pystynyt keksimään mistä voisi olla kyse.
Ainoa, mitä (tietääkseni) teimme toisin, oli, että olimme jonkin aikaa ruokavaliotestillä ja kokeilimme miten gluteeniton dieetti vaikuttaa meihin. Tällä ei ollut mitään tekemistä lapsiprojektin kanssa, vaan itseäni vain kiinnostaa miten eri ruoka-aineet vaikuttavat ruuansulatukseen ja vointiin ylipäänsä. Fakta kuitenkin on, että meillä tärppäsi yksi täysi kierto tilapäisen ruokavalion jälkeen. Tämä tuntui kuitenkin niin kaukaa haetulta, etten oikeasti uskonut siihen.
Nyt kuitenkin törmäsin uuteen blogiin nimeltä Sairauskertomus. Se kertoo eräästä kilpirauhasen vajaatoiminnan harvinaisemmasta (ja huonommin tunnetusta) muodosta. Oireissa oli paljon tuttua, mutta myös paljon sellaista joka ei sovi kohdalleni. Ja missään nimessä mikään oireista ei ole ollut kovin vakava, edes sen vertaa että lähtisin asiaa tarkemmin selvittämään. Se, mikä kuitenkin kiinnitti huomioni oli tämän vajaatoiminnan yhdistäminen sekä gluteeniyliherkkyyteen että lapsettomuuteen. Niinpä jäinkin väkisinkin miettimään voisiko kohdallani olla kyse lievästä kilpirauhasongelmasta? Joka jotenkin nopeasti reagoi tuohon gluteenittomaan kauteen?
Edelleen kaukaa haettua, mutta pistäähän tuo miettimään. Jotenkin en pysty hyväksymään, että kohdallamme kyse olisi ollut pelkästä sattumasta ja onnesta, vaan jotain oli toisin. Mutta mitä? Ja miten sen teimme?
Me olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että emme joutuneet käymään läpi raskaita hoitoja, vaan meillä tärppäsi loppujen lopuksi itsestään, kolmen vuoden yrityksen jälkeen. Itse olin jo menettänyt toivoni luonnollisen onnistumisen suhteen, joten yllätys oli kova. Olenkin usein miettinyt mikä oli toisin.
Moni toitottaa minulle, miten kyse on varmasti ollut siitä, että lopetimme viimein yrittämisen ja rentouduimme. Pöh, sanon minä, en todellakaan usko sillä olleen vaikutusta. Vaikka "yritimmekin" pitkään, emme kohtuu lyhyttä kautta lukuunottamatta olleet kello kaulassa (lopetimme, koska kyseinen kausi alkoi ahdistamaan liikaa). En myöskään kykene allekirjoittamaan tuota rentoutumista, koska kuten olen sanonut, en ole koskaan ollut täysin varma itsestäni ja tästä koko asiasta ja rehellisesti voin sanoa, että ison osan aikaa olen suhtautunut asiaan melko rennosti. Sitä paitsi, onnistuimme projektissa vain vähän sen jälkeen, kun olimme pitkän tauon jälkeen aktivoituneet. Ja aivan varmasti kolmen vuoden aikana oli kaikin puolin rennompia kausiakin.
Toisaalta uskon vakaasti, että näissä asioissa henkisellä puolella ja pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Enkä usko, että kaikkea lapsettomuuteen vaikuttavaa oltaisiin vielä löydetty, koska jos olisi, ei "selittämätöntä lapsettomuutta" olisi. Tiede ei tunnista/tunnusta "selittämättömyyttä". En vain ole pystynyt keksimään mistä voisi olla kyse.
Ainoa, mitä (tietääkseni) teimme toisin, oli, että olimme jonkin aikaa ruokavaliotestillä ja kokeilimme miten gluteeniton dieetti vaikuttaa meihin. Tällä ei ollut mitään tekemistä lapsiprojektin kanssa, vaan itseäni vain kiinnostaa miten eri ruoka-aineet vaikuttavat ruuansulatukseen ja vointiin ylipäänsä. Fakta kuitenkin on, että meillä tärppäsi yksi täysi kierto tilapäisen ruokavalion jälkeen. Tämä tuntui kuitenkin niin kaukaa haetulta, etten oikeasti uskonut siihen.
Nyt kuitenkin törmäsin uuteen blogiin nimeltä Sairauskertomus. Se kertoo eräästä kilpirauhasen vajaatoiminnan harvinaisemmasta (ja huonommin tunnetusta) muodosta. Oireissa oli paljon tuttua, mutta myös paljon sellaista joka ei sovi kohdalleni. Ja missään nimessä mikään oireista ei ole ollut kovin vakava, edes sen vertaa että lähtisin asiaa tarkemmin selvittämään. Se, mikä kuitenkin kiinnitti huomioni oli tämän vajaatoiminnan yhdistäminen sekä gluteeniyliherkkyyteen että lapsettomuuteen. Niinpä jäinkin väkisinkin miettimään voisiko kohdallani olla kyse lievästä kilpirauhasongelmasta? Joka jotenkin nopeasti reagoi tuohon gluteenittomaan kauteen?
Edelleen kaukaa haettua, mutta pistäähän tuo miettimään. Jotenkin en pysty hyväksymään, että kohdallamme kyse olisi ollut pelkästä sattumasta ja onnesta, vaan jotain oli toisin. Mutta mitä? Ja miten sen teimme?
17.12.2013
Entä jos kaikki ei tunnukaan miltä "pitäisi"
Hahaa, huijasinpas itseänikin väittämällä etten tule enää kirjoittamaan, mutta niin vain koin sen tarpeelliseksi. Nyt annan heti alkuun ystävällinen neuvon kaikille teille, joilla matka on vielä alkamatta, että ei välttämättä kannata lukea eteenpäin, sillä tekstini saattaa aiheuttaa mielipahaa.
Kirjoitus on myös kilometrin pituinen, koska tässä tulee nyt patoutumia viikkojen ajalta.
Taustana alkuun se, että vaikka matka lapsen saamiseksi on ollut kohtuu pitkä, se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä. Blogiakin lähdin kirjoittamaan alunperin siksi, että taistelin sisimmissäni sen kanssa haluanko lapsia ylipäänsä. Ja edelleen ihmettelen, voiko lapsettomuudesta kärsiä, jos ei ole varma haluaako sitä lasta.
Raskaus etenee hitaasti mutta varmasti. Kasassa on jo yli 18 viikkoa ja ensi viikolla edessä rakenneultra. Puoliväli kolkuttelee. Sukupuoli selvisi jo edellisessä tutkimuksessa ja se teki kaikesta todella konkreettista. Nimivaihtoehdot ovat pyörineet mielessä. Nyt odottelen kovasti että tuntisin ensimmäiset liikkeet, joiden pitäisi ilmestyä ihan koska tahansa. Alun pahoinvointi oli todella raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin ja nyt olo on käytännössä normaali. Siis fyysisesti.
Henkisesti koen silmitöntä huonoa omatuntoa. Maailmani ei ole millään lailla vaaleanpunainen, enkä tunne suurta rakkauta lasta kohtaa. Suhtaudun raskauteen ja synnytyksenjälkeiseen aikaan insinöörimäisellä otteella. Luen muiden raskaanaolevien tekstejä, joista pursuaa onni ja odotus, samalla kun itse rakennan päässäni ToDo-listaa ja aikataulua asioista.
Koen välillä huolta lapsen puolesta, ja aina ennen lääkäriä olen varma, ettei se ole enää hengissä. Se tuntuukin sitten ainoalta inhimilliseltä tunteelta. Ajattelin aina, että hormonit saavat aikaan sen odotuksen ja onnen, vaikkei vauvakuumetta koskaan ollutkaan. No niitä hormoneita odotellaan edelleen.
Pelkäsin esimiehelle kertomista todella paljon, koska koen pettäneeni hänet "hankkiutumalla" tähän tilanteeseen. Turhaan pelkäsin, vaikka on toki sanottava, että haasteita tilanteeni aiheuttaa. Eilen asiasta kerrottiin koko firmalle ja päässäni kuulin kaikkien huokauksen ja pettymyksen. Myöhemmin kollegani kertoi, että ihmiset olivat puhelimeen huutaneet onnitteluita, mutta itsehän en niitä kuullut. Kertoi myös, että esimies oli jossain välissä todennut, miten mä taidan ottaa tämän tilanteen raskaammin kuin pääkonttorin väki. Oikeassa on.
Kun olen kertonut uutisen läheisille, ovat kaikki olleet aivan pähkinöinä ja onnitteluita on tulvinut. Itse olen lähinnä kiusaantunut ja yrittänyt mutista jonkun neutraalin vastauksen.
Ystävä: "Ihanaa, onnea! Aivan mahtavaa!"
Minä: "Joo, onhan tää jännittävää."
Molempien vanhemmat haluavat nähdä skypen välityksellä mahan kasvua, minä kiusaannun.
Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi hankkia mitään tarvikkeita. Äitini lähetti minulle kummitätini aikoinaan tekemän vauvanviltin. Se oli suloinen ja olin otettu, mutta piilotin sen syvälle kaapinnurkkaan. Ystäväni kysyi koska mennään ostamaan vauvanvaatteita. Sain vain sanottua, etten ole siellä vielä. Olen pitkään haaveillut eräästä tuolista ja aikoja sitten päättänyt, että hankin sen kun lapsi tulee, koska se on täydellinen "imetys-tuoli". Mieheni kysyi jo pari kuukautta sitten, josko se saa tilata. Kielsin. Kysyi pari viikkoa sitten uudestaan ja annoin periksi, ja nyt pelkään hetkeä jolloin se tulee.
Ahdistun ajatuksesta, että "joudun" jäämään äitiyslomalle. Huomaan jo miettiväni kuinka nopeasti voin palata töihin, samalla kuitenkin tiedostaen, että haluaisin imettää lasta sen 6kk.
Nautin raskausvatsastani paljon, se on todella suloinen ja käytän mielelläni vaatteita, joissa se näkyy. Olen siitä ylpeä ja haluan että se huomataan, mutta en halua että siitä keskustellaan. Kaipaan kovasti vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa puhua raskausajasta, mutta ahdistun pahasti "hössötyksestä".
Olen analysoinut itseäni kovasti, ja ajatellut, että tämä on minun suojamuurini, jolla varmistan, etten luhistu jos asiat menevätkin pieleen. Toisaalta koen, etten ole "ansainnut" tätä, koska en aidosti toivonut lasta, ja niin moni muu edelleen odottaa. Ystäviemme polku on ollut todella pitkä ja raskas, ja lopulta vei luovutushoitoihin. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Sain itseni kiinni toivomasta, että olisin valmis luopumaan omasta raskaudestani, jotta he onnistuisivat, koska tämä on heille tärkeämpää. Aivan päätön ajatus. Pelästyttävä jopa. Viikonloppuna selvisi, että he ovat plussanneet. Tirautin pari onnenkyyneltä heidän puolestaan ja samalla jäin miettimään toivettani. Entä jos vaihtokauppa toteutuikin. Entä jos tässä on syy sille, etten ole tuntenut lapsen liikkeitä, vaikka olisi pitänyt? Että siellä ei kukaan enää liiku. Edelleen päätön ajatus, mutta syvällä takaraivolla. Nyt odotan ensi viikon ultraa täysin uudella jännityksellä.
Missään nimessä en laiminlyö lasta tai raskautta, päinvastoin. Olen tehnyt tarkkaa taustatutkimusta ohjeista ja neuvoista, enkä ota mitään annettuna. Olen lukenut raskausajan kirjoja ja tiedän tarkalleen miten raskaus ja synnytys etenevät. Pidän huolta itsestäni ja lapsen hyvinvoinnista niin hyvin kuin osaan. Suoritan pakollisia toimia kuitenkin robotinomaisesti, koska ne "täytyy" ja kuuluu tehdä.
En vain osaa olla aidosti onnellinen.
Kirjoitus on myös kilometrin pituinen, koska tässä tulee nyt patoutumia viikkojen ajalta.
Taustana alkuun se, että vaikka matka lapsen saamiseksi on ollut kohtuu pitkä, se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä. Blogiakin lähdin kirjoittamaan alunperin siksi, että taistelin sisimmissäni sen kanssa haluanko lapsia ylipäänsä. Ja edelleen ihmettelen, voiko lapsettomuudesta kärsiä, jos ei ole varma haluaako sitä lasta.
Raskaus etenee hitaasti mutta varmasti. Kasassa on jo yli 18 viikkoa ja ensi viikolla edessä rakenneultra. Puoliväli kolkuttelee. Sukupuoli selvisi jo edellisessä tutkimuksessa ja se teki kaikesta todella konkreettista. Nimivaihtoehdot ovat pyörineet mielessä. Nyt odottelen kovasti että tuntisin ensimmäiset liikkeet, joiden pitäisi ilmestyä ihan koska tahansa. Alun pahoinvointi oli todella raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin ja nyt olo on käytännössä normaali. Siis fyysisesti.
Henkisesti koen silmitöntä huonoa omatuntoa. Maailmani ei ole millään lailla vaaleanpunainen, enkä tunne suurta rakkauta lasta kohtaa. Suhtaudun raskauteen ja synnytyksenjälkeiseen aikaan insinöörimäisellä otteella. Luen muiden raskaanaolevien tekstejä, joista pursuaa onni ja odotus, samalla kun itse rakennan päässäni ToDo-listaa ja aikataulua asioista.
Koen välillä huolta lapsen puolesta, ja aina ennen lääkäriä olen varma, ettei se ole enää hengissä. Se tuntuukin sitten ainoalta inhimilliseltä tunteelta. Ajattelin aina, että hormonit saavat aikaan sen odotuksen ja onnen, vaikkei vauvakuumetta koskaan ollutkaan. No niitä hormoneita odotellaan edelleen.
Pelkäsin esimiehelle kertomista todella paljon, koska koen pettäneeni hänet "hankkiutumalla" tähän tilanteeseen. Turhaan pelkäsin, vaikka on toki sanottava, että haasteita tilanteeni aiheuttaa. Eilen asiasta kerrottiin koko firmalle ja päässäni kuulin kaikkien huokauksen ja pettymyksen. Myöhemmin kollegani kertoi, että ihmiset olivat puhelimeen huutaneet onnitteluita, mutta itsehän en niitä kuullut. Kertoi myös, että esimies oli jossain välissä todennut, miten mä taidan ottaa tämän tilanteen raskaammin kuin pääkonttorin väki. Oikeassa on.
Kun olen kertonut uutisen läheisille, ovat kaikki olleet aivan pähkinöinä ja onnitteluita on tulvinut. Itse olen lähinnä kiusaantunut ja yrittänyt mutista jonkun neutraalin vastauksen.
Ystävä: "Ihanaa, onnea! Aivan mahtavaa!"
Minä: "Joo, onhan tää jännittävää."
Molempien vanhemmat haluavat nähdä skypen välityksellä mahan kasvua, minä kiusaannun.
Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi hankkia mitään tarvikkeita. Äitini lähetti minulle kummitätini aikoinaan tekemän vauvanviltin. Se oli suloinen ja olin otettu, mutta piilotin sen syvälle kaapinnurkkaan. Ystäväni kysyi koska mennään ostamaan vauvanvaatteita. Sain vain sanottua, etten ole siellä vielä. Olen pitkään haaveillut eräästä tuolista ja aikoja sitten päättänyt, että hankin sen kun lapsi tulee, koska se on täydellinen "imetys-tuoli". Mieheni kysyi jo pari kuukautta sitten, josko se saa tilata. Kielsin. Kysyi pari viikkoa sitten uudestaan ja annoin periksi, ja nyt pelkään hetkeä jolloin se tulee.
Ahdistun ajatuksesta, että "joudun" jäämään äitiyslomalle. Huomaan jo miettiväni kuinka nopeasti voin palata töihin, samalla kuitenkin tiedostaen, että haluaisin imettää lasta sen 6kk.
Nautin raskausvatsastani paljon, se on todella suloinen ja käytän mielelläni vaatteita, joissa se näkyy. Olen siitä ylpeä ja haluan että se huomataan, mutta en halua että siitä keskustellaan. Kaipaan kovasti vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa puhua raskausajasta, mutta ahdistun pahasti "hössötyksestä".
Olen analysoinut itseäni kovasti, ja ajatellut, että tämä on minun suojamuurini, jolla varmistan, etten luhistu jos asiat menevätkin pieleen. Toisaalta koen, etten ole "ansainnut" tätä, koska en aidosti toivonut lasta, ja niin moni muu edelleen odottaa. Ystäviemme polku on ollut todella pitkä ja raskas, ja lopulta vei luovutushoitoihin. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Sain itseni kiinni toivomasta, että olisin valmis luopumaan omasta raskaudestani, jotta he onnistuisivat, koska tämä on heille tärkeämpää. Aivan päätön ajatus. Pelästyttävä jopa. Viikonloppuna selvisi, että he ovat plussanneet. Tirautin pari onnenkyyneltä heidän puolestaan ja samalla jäin miettimään toivettani. Entä jos vaihtokauppa toteutuikin. Entä jos tässä on syy sille, etten ole tuntenut lapsen liikkeitä, vaikka olisi pitänyt? Että siellä ei kukaan enää liiku. Edelleen päätön ajatus, mutta syvällä takaraivolla. Nyt odotan ensi viikon ultraa täysin uudella jännityksellä.
Missään nimessä en laiminlyö lasta tai raskautta, päinvastoin. Olen tehnyt tarkkaa taustatutkimusta ohjeista ja neuvoista, enkä ota mitään annettuna. Olen lukenut raskausajan kirjoja ja tiedän tarkalleen miten raskaus ja synnytys etenevät. Pidän huolta itsestäni ja lapsen hyvinvoinnista niin hyvin kuin osaan. Suoritan pakollisia toimia kuitenkin robotinomaisesti, koska ne "täytyy" ja kuuluu tehdä.
En vain osaa olla aidosti onnellinen.
12.9.2013
Vastaus haasteeseen
Yleensä en innostu haasteista lainkaan, niiden lukemisesta tai varsinkaan vastaamisesta. Maailman Valtavin Toive -blogin ndoton haasteessa oli kuitenkin sellaisia kysymyksiä, joita halusinkin lähteä pohtimaan. Samaten, nämä eivät olleet liian henkilökohtaisia ja paljastavia.
1. Mietitkö usein maailman ihmeellisyyttä ja sen syntymistä/muodostumista?
Mietin usein hetkien onnellisuutta ja elämän tarkoitusta, ja sitä mitä haluaisin ehtiä tekemään ennen kuin kuolen. Samaten mietin usein onko kaikki sattumanvaraista, vai onko asioilla tarkoitus. Vielä olen sattumanvaraisuuden kannalla, insinööri kun olen.
2. Miksi haluat/halusit tai et halua/halunnut lapsia?
Haluaisin kokea äitiyden onnentunteet raskauden. Raskaana olevat naiset ovat (usein) upeita, ja olen jo päättänyt, että minusta tulee sellainen, jos ikinä raskaudun. ;) Lisäksi haluaisin saada lapsenlapsia. Olisi mahtavaa nähdä, että minun puuni jatkaa kasvua.
3. Mitä lehtiä luet edes suht´säännöllisesti? /Jos et lue mitään, mikset?
Luen todella vähän lehtiä. Ihan vain siitä syystä, etten ehdi. Työt haukkaavat ison osan arjestani, ja toisaalta sosiaalinen media ja web muutenkin vievät älyttömästi (liikaa?) aikaani. Rakastan ajatusta lehtien lukemisesta, mutta käytännössä ajaudun aina tekemään kaikkea muuta.
4. Mikä tilanne on aiheuttanut eniten kateutta sinulle viimeisen vuoden aikana?
Se, kun ihmiset tulevat raskaaksi sormia napsauttamalla. Kun asiat tapahtuvat luonnollisesti ja helposti. Usein mietin, miten epäreilua on, miten helposti muut onnistuvat. Tämähän on ihan typerää, koska muuten elämäni on ihan mahtavaa! En voi käsittää miksi olen niin pienisieluinen, että jään kiinni yhteen yksityiskohtaan.
5. Mitä sanot harrastuksiksesi, jos joku niitä kysyy? [Nehän ei välttämättä ole harrastuksiasi oikeasti :D]
Rehellisesti sanoen, mitä milloinkin. Varsinaisia harrastuksia ei ole, vaikka aktiivinen olenkin, joten vastaan sen, mitä juuri niihin aikoihin olen tehnyt.
6. Mitkä 10 sanaa tulevat mieleesi sanasta "lastensuojelu"?
Liian usein epäonnistuva, hyvää tarkoittava ja välttämätön järjestelmä.
7. Kenen et haluaisi lukevan blogiasi tietäen, että se on sinun?
En kenenkään. Haluaisin pitää tämän täysin anonyyminä. Yhdelle ystävälle jäin valitettavasti kiinni, mutta koska hän alkoi lukemaan tätä alunperin aiheen takia, pystyn elämään asian kanssa. Tai ainakin yritän.
8. Mikä antaa sinulle toivoa, kun sitä eniten kaipaat?
Mies.
9. Mikä on oudoin esine, jonka tiedät olevan olemassa lapsiperheitä/lapsia varten?
Ah, näitä on niin paljon! Kaverini asuu USAssa ja linkkailee aina välillä sikäläisiin verkkokauppoihin, jotka ovat pullollaan kaikenlaista roskaa. En tiedä minkä erityisesti valitsisin, mutta tässä pari ehdokasta:
The Peepee Teepee for the Sprinkling WeeWee - olen sanaton
Kosteuspyyhkeenlämmitin - koska kylmä kosteuspyyhe traumatisoi tunnetusti lapsia
Sähkökehto - olen kerran nähnyt vastaavan livenä, ja ensimmäinen ajatus oli, että lapsi alkaa kärsiään siinä matkapahoinvoinnista, tai tipahtaa kyydistä
10. Mitkä kolme sanaa kuvaavat parhaiten pukeutumistyyliäsi?
1. Mietitkö usein maailman ihmeellisyyttä ja sen syntymistä/muodostumista?
Mietin usein hetkien onnellisuutta ja elämän tarkoitusta, ja sitä mitä haluaisin ehtiä tekemään ennen kuin kuolen. Samaten mietin usein onko kaikki sattumanvaraista, vai onko asioilla tarkoitus. Vielä olen sattumanvaraisuuden kannalla, insinööri kun olen.
2. Miksi haluat/halusit tai et halua/halunnut lapsia?
Haluaisin kokea äitiyden onnentunteet raskauden. Raskaana olevat naiset ovat (usein) upeita, ja olen jo päättänyt, että minusta tulee sellainen, jos ikinä raskaudun. ;) Lisäksi haluaisin saada lapsenlapsia. Olisi mahtavaa nähdä, että minun puuni jatkaa kasvua.
3. Mitä lehtiä luet edes suht´säännöllisesti? /Jos et lue mitään, mikset?
Luen todella vähän lehtiä. Ihan vain siitä syystä, etten ehdi. Työt haukkaavat ison osan arjestani, ja toisaalta sosiaalinen media ja web muutenkin vievät älyttömästi (liikaa?) aikaani. Rakastan ajatusta lehtien lukemisesta, mutta käytännössä ajaudun aina tekemään kaikkea muuta.
4. Mikä tilanne on aiheuttanut eniten kateutta sinulle viimeisen vuoden aikana?
Se, kun ihmiset tulevat raskaaksi sormia napsauttamalla. Kun asiat tapahtuvat luonnollisesti ja helposti. Usein mietin, miten epäreilua on, miten helposti muut onnistuvat. Tämähän on ihan typerää, koska muuten elämäni on ihan mahtavaa! En voi käsittää miksi olen niin pienisieluinen, että jään kiinni yhteen yksityiskohtaan.
5. Mitä sanot harrastuksiksesi, jos joku niitä kysyy? [Nehän ei välttämättä ole harrastuksiasi oikeasti :D]
Rehellisesti sanoen, mitä milloinkin. Varsinaisia harrastuksia ei ole, vaikka aktiivinen olenkin, joten vastaan sen, mitä juuri niihin aikoihin olen tehnyt.
6. Mitkä 10 sanaa tulevat mieleesi sanasta "lastensuojelu"?
Liian usein epäonnistuva, hyvää tarkoittava ja välttämätön järjestelmä.
7. Kenen et haluaisi lukevan blogiasi tietäen, että se on sinun?
En kenenkään. Haluaisin pitää tämän täysin anonyyminä. Yhdelle ystävälle jäin valitettavasti kiinni, mutta koska hän alkoi lukemaan tätä alunperin aiheen takia, pystyn elämään asian kanssa. Tai ainakin yritän.
8. Mikä antaa sinulle toivoa, kun sitä eniten kaipaat?
Mies.
9. Mikä on oudoin esine, jonka tiedät olevan olemassa lapsiperheitä/lapsia varten?
Ah, näitä on niin paljon! Kaverini asuu USAssa ja linkkailee aina välillä sikäläisiin verkkokauppoihin, jotka ovat pullollaan kaikenlaista roskaa. En tiedä minkä erityisesti valitsisin, mutta tässä pari ehdokasta:
The Peepee Teepee for the Sprinkling WeeWee - olen sanaton
Kosteuspyyhkeenlämmitin - koska kylmä kosteuspyyhe traumatisoi tunnetusti lapsia
Sähkökehto - olen kerran nähnyt vastaavan livenä, ja ensimmäinen ajatus oli, että lapsi alkaa kärsiään siinä matkapahoinvoinnista, tai tipahtaa kyydistä
10. Mitkä kolme sanaa kuvaavat parhaiten pukeutumistyyliäsi?
Klassinen ripauksella trendikkyyttä
6.8.2013
Lehdistökatsaus
Kyllä media nyt "hellii" osuvilla jutuilla.
Jadekivi linkkasi kommentissa Ylen artikkeliin, joka väittää ihan jotain muuta kuin ollaan totuttu näkemään. Mielenkiintoinen näkökulma terveellisten elämäntapojen merkityksestä. Lohtua päivään.
Tämä päivä taas toi tullessaan Rosa Meriläisen kolumnin, joka myös sivuaa aihepiiriä, mutta taas vähän eri näkökulmasta. Mielenkiintoinen juttu, jossa omalla kohdalla kolahti erityisesti kohta "Onhan usein naisihminenkin kolmenkympin korvilla sitä mieltä, ettei halua lapsia. Mutta mieli mielellään muuttuisi viiden vuoden päästä." Uskon tähän kovasti, sillä erotuksella etten ole kuvitellut etten haluaisi lapsia ylipäänsä, en vain ole halunnut niitä sillä hetkellä. Koko ajan olen kuitenkin uskonut siihen, että joskus tulee se päivä, jolloin haluan. Oikein kovasti. Ja nyt pitää varmistaa että kaikkia pelimerkkejä ei ole pelattu ennen kuin tämä päivä koittaa.
Lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni joskus sanoi fiksusti, että hänelle pahin paikka oli se, kun ensimmäistä kertaa elämässään ei voinut kontrolloida ja suunnitella jotain asiaa.
Jep jep.
Jadekivi linkkasi kommentissa Ylen artikkeliin, joka väittää ihan jotain muuta kuin ollaan totuttu näkemään. Mielenkiintoinen näkökulma terveellisten elämäntapojen merkityksestä. Lohtua päivään.
Tämä päivä taas toi tullessaan Rosa Meriläisen kolumnin, joka myös sivuaa aihepiiriä, mutta taas vähän eri näkökulmasta. Mielenkiintoinen juttu, jossa omalla kohdalla kolahti erityisesti kohta "Onhan usein naisihminenkin kolmenkympin korvilla sitä mieltä, ettei halua lapsia. Mutta mieli mielellään muuttuisi viiden vuoden päästä." Uskon tähän kovasti, sillä erotuksella etten ole kuvitellut etten haluaisi lapsia ylipäänsä, en vain ole halunnut niitä sillä hetkellä. Koko ajan olen kuitenkin uskonut siihen, että joskus tulee se päivä, jolloin haluan. Oikein kovasti. Ja nyt pitää varmistaa että kaikkia pelimerkkejä ei ole pelattu ennen kuin tämä päivä koittaa.
Lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni joskus sanoi fiksusti, että hänelle pahin paikka oli se, kun ensimmäistä kertaa elämässään ei voinut kontrolloida ja suunnitella jotain asiaa.
Jep jep.
29.7.2013
Erilainen nuori
Varasin ajan Väestöliitosta seuraavan askeleen suunnittelulle. Tulemme Suomeen elokuussa ja halusimme käydä tutulla lääkärillä, jolla on pääsy kaikkiin aiempiin testeihin ja tuloksiin. Jotta saisimme tapaamisen varmati kalenteriin olin ajoissa liikkeellä ja soitin varatakseni aikaa muutaman viikon päähän. Kun he tarkastivat tietomme, kävi ilmi että lääkärimme on lomalla seuraavat pari viikkoa. Kerroin, että olemme ulkomaille joten se ei ole meille mikään ongelma. Puhelimen toisessa päässä oleva hoitaja(?) pursui empaattista äänensävyä ja totesi että hyvä, koska tällöin tapaaminen ei veny liian pitkälle. Kyse oli kahdesta viikosta ja olin itse varaamassa aikaa kolmen viikon päähän.
Minä mietin taas, miten väärässä paikassa olen.
On todella hämmentävää, kun ympäristö olettaa minun olevan hajoamispisteessä kun en sitä ole. Sen jälkeen mietin, että tarkoittaako hoitoihin lähteminen, että joudun hajoamispisteeseen, koska sitä ilmeisesti odotetaan. Ja olenko siihen valmis? En todellakaan usko olevani erilainen tämän asian suhteen.
Erilainen nuori, vaikkei enää niin kovin nuori.
Minä mietin taas, miten väärässä paikassa olen.
On todella hämmentävää, kun ympäristö olettaa minun olevan hajoamispisteessä kun en sitä ole. Sen jälkeen mietin, että tarkoittaako hoitoihin lähteminen, että joudun hajoamispisteeseen, koska sitä ilmeisesti odotetaan. Ja olenko siihen valmis? En todellakaan usko olevani erilainen tämän asian suhteen.
Erilainen nuori, vaikkei enää niin kovin nuori.
17.7.2013
Se vauvakuume
Niin, ei sitä ole vieläkään.
Tällä hetkellä olen pisteessä, että muiden vauvauutiset ärsyttävät ja ahdistavat. Juhannuksen kieppeillä laskin, että 7 päivän aikana facebookissa 6(!!) kaveria ilmoitti jälkikasvun syntymästä. Väkisinkin mieleen nousivat sienet ja kesäsateet. Vaikka itsellä ei kuumetta olekaan, muistuttaa jokainen ilmoitus silti siitä, että meillä projekti ei ole onnistunut. Jonka jälkeen voikin taas miettiä itsekseen onko projektia oikeasti olemassa, jos sitä ei tunnusta.
Olen jatkanut itseanalysointia kovasti, ja alan pikku uskomaan enemmän ja enemmän siihen, että kohdallani kyse on ennen kaikkea epäonnistumisen pelosta. Vaikka lasten hankkiminen ei olekaan onnistumisen ja epäonnistumisen peli, kukin aiheen ympärillä pyörinyt tietää miltä tilanne tuntuu. Ei varsinaisesti kärrynpyörien heittämiseltä. Niinpä ajatus siitä, että ihan Oikeasti yrittäisi, ja edelleen epäonnistuisi, tuntuisi varmasti samalta kuin Linnanmäen Raketti alaspäin tultaessa. (Inhoan, inhoan, inhoan vapaapudotusta)
Toisaalta olen tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, miten paljon menetän lapsettomana, ja nyt puhun ennen kaikkea äitiyden tunteista. Vaikka en vieläkään ole mitenkään vakuuttunut siitä, että lapsiarki on minua varten, olen joutunut tunnustamaan että Niitä Hetkiä toivoisin. Sillä jopa ne kaikkein realistisimmat äidit, kuten vaikkapa Liina ja Katja, lipsauttavat välillä (puolihuolimattomasti?) sivulauseita, jotka pursuavat Niitä Hetkiä.
Seikkailija ja virran-mukana-menijä kun olen, olen joutunut toteamaan että pahalta tuntuu ennen kaikkea se, etten voisi kokea sitä, joka niin selvästi on jotain Mieletöntä. Ja tämän kokeakseni olen ilmeisesti henkisesti valmistautumassa seikkalemaan, ensin projektin käynnistämisen merkeissä ja sitten (ehkä, toivottavasti?) lapsiarjen merkeissä.
Ennustan, että tästä seikkailusta ei selvitä ilman ahdistusta ja kyyneleitä.
Tällä hetkellä olen pisteessä, että muiden vauvauutiset ärsyttävät ja ahdistavat. Juhannuksen kieppeillä laskin, että 7 päivän aikana facebookissa 6(!!) kaveria ilmoitti jälkikasvun syntymästä. Väkisinkin mieleen nousivat sienet ja kesäsateet. Vaikka itsellä ei kuumetta olekaan, muistuttaa jokainen ilmoitus silti siitä, että meillä projekti ei ole onnistunut. Jonka jälkeen voikin taas miettiä itsekseen onko projektia oikeasti olemassa, jos sitä ei tunnusta.
Olen jatkanut itseanalysointia kovasti, ja alan pikku uskomaan enemmän ja enemmän siihen, että kohdallani kyse on ennen kaikkea epäonnistumisen pelosta. Vaikka lasten hankkiminen ei olekaan onnistumisen ja epäonnistumisen peli, kukin aiheen ympärillä pyörinyt tietää miltä tilanne tuntuu. Ei varsinaisesti kärrynpyörien heittämiseltä. Niinpä ajatus siitä, että ihan Oikeasti yrittäisi, ja edelleen epäonnistuisi, tuntuisi varmasti samalta kuin Linnanmäen Raketti alaspäin tultaessa. (Inhoan, inhoan, inhoan vapaapudotusta)
Toisaalta olen tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, miten paljon menetän lapsettomana, ja nyt puhun ennen kaikkea äitiyden tunteista. Vaikka en vieläkään ole mitenkään vakuuttunut siitä, että lapsiarki on minua varten, olen joutunut tunnustamaan että Niitä Hetkiä toivoisin. Sillä jopa ne kaikkein realistisimmat äidit, kuten vaikkapa Liina ja Katja, lipsauttavat välillä (puolihuolimattomasti?) sivulauseita, jotka pursuavat Niitä Hetkiä.
Seikkailija ja virran-mukana-menijä kun olen, olen joutunut toteamaan että pahalta tuntuu ennen kaikkea se, etten voisi kokea sitä, joka niin selvästi on jotain Mieletöntä. Ja tämän kokeakseni olen ilmeisesti henkisesti valmistautumassa seikkalemaan, ensin projektin käynnistämisen merkeissä ja sitten (ehkä, toivottavasti?) lapsiarjen merkeissä.
Ennustan, että tästä seikkailusta ei selvitä ilman ahdistusta ja kyyneleitä.
6.11.2012
Ovatko lapset erilaisia eri puolella maailmaa?
Suuri syy sille, että välillä koko homma epäilyttää niin perhanasti on se, että Suomessa lapset eivät ole herättäneet minussa oikein minkäänlaisia äitireaktioita. Muiden lapset eivät vain kiinnosta. (paitsi tietenkin ne ihan läheisimmät)
Täällä tilanne on jotenkin erilainen. Aivan kuin lapset olisivat ihan toisenlaisia, jotenkin hyväkäytöksisempiä (onko tuo oikea sana??) ja suloisempia. Tänään viimeksi sain itseni kiinni tuijottamasta pientä tyttöä ajatellen, että olisi se vain ihanaa, jos itselläkin olisi tuollainen.
Keittiöpsykologi minussa analysoi, että sisimpäni tietää ettei projektimme tule koskaan onnistumaan ja valmistelee minua jo henkisesti adoptioon. Sen olen nimittäin päättänyt jo kauan sitten, että jos koskaan adoptoin, haluan tarjota kodin jollekin, jolla ei muuten olisi kunnollisia edellytyksiä elämään. Ja minulle se tarkoittaa pientä Suomen ulkopuolelta.
Yli 10.000 kävijää sitten perustamisen, hurjaa! Kiitos teille kaikille lukijoille, nöyräksi vetää.
Täällä tilanne on jotenkin erilainen. Aivan kuin lapset olisivat ihan toisenlaisia, jotenkin hyväkäytöksisempiä (onko tuo oikea sana??) ja suloisempia. Tänään viimeksi sain itseni kiinni tuijottamasta pientä tyttöä ajatellen, että olisi se vain ihanaa, jos itselläkin olisi tuollainen.
Keittiöpsykologi minussa analysoi, että sisimpäni tietää ettei projektimme tule koskaan onnistumaan ja valmistelee minua jo henkisesti adoptioon. Sen olen nimittäin päättänyt jo kauan sitten, että jos koskaan adoptoin, haluan tarjota kodin jollekin, jolla ei muuten olisi kunnollisia edellytyksiä elämään. Ja minulle se tarkoittaa pientä Suomen ulkopuolelta.
Yli 10.000 kävijää sitten perustamisen, hurjaa! Kiitos teille kaikille lukijoille, nöyräksi vetää.
1.11.2012
Saako tälle edes nauraa?
Otsikko viittaa tietenkin samannimiselle Hugleikur Dagssonin sarjakuvalle, joka leijailee usein hyvän maun rajoilla, mutta välillä aiheuttaa tahattomia naurunpyrähdyksiä. Aina joskus sitä miettii, voiko lapsettomuudelle nauraa, mutta välillä tuntuu ettei muutakaan voi.
Tapasin miespuolisen ystäväni (terkkuja vain, kun nyt kerran jäin kiinni tämän blogin kirjoittamisesta!). Tyypilliseen tapaani onnistuin töksäyttämään hänelle melko suorasanaisesti kysymyksen heidän ajatuksistaan jälkikasvun suhteen. (olen oman epäonnisen projektini myötä jotenkin alkanut oikeuttamaan utelut muiden suuntaan) Kysymys oli itsessään tyhmä, mutta sen aikaansaama keskustelu sitäkin antoisampi. Keskustelun sisältö ei kuulu tähän blogiin, mutta jäin kovasti pohtimaan hänen sarkastisen lakonista kommenttiaan siitä, miten "miehethän nyt eivät kärsi lapsettomuudesta". En ole itse koskaan asiaa miettinyt sen tarkemmin, mutta kyllähän aiheen käsittely on tehty meille naisille aika paljon helpommaksi.
Naisille on tavallaan luonnollisempaa ja hyväksyttävämpää tilittää aiheesta, mutta miehillä tilanne on toinen. Kunnon äijäilyyn kuuluu, että hehkutetaan mahdollisuutta lähteä kaljalle töiden jälkeen, tehdä pitkää päivää kun ei tarvitse hakea mukuloita töistä ja harrastaa juuri sitä mitä haluaa. Samalla unohtuu liian usein, miten lapsettomuus koskettaa pariskunnan molempia osapuolia. Se vain purkautuu eri tavoin, jos ylipäänsä pääsee purkautumaan.
Kyllä miestäkin sattuu. Kovaa.
Tapasin miespuolisen ystäväni (terkkuja vain, kun nyt kerran jäin kiinni tämän blogin kirjoittamisesta!). Tyypilliseen tapaani onnistuin töksäyttämään hänelle melko suorasanaisesti kysymyksen heidän ajatuksistaan jälkikasvun suhteen. (olen oman epäonnisen projektini myötä jotenkin alkanut oikeuttamaan utelut muiden suuntaan) Kysymys oli itsessään tyhmä, mutta sen aikaansaama keskustelu sitäkin antoisampi. Keskustelun sisältö ei kuulu tähän blogiin, mutta jäin kovasti pohtimaan hänen sarkastisen lakonista kommenttiaan siitä, miten "miehethän nyt eivät kärsi lapsettomuudesta". En ole itse koskaan asiaa miettinyt sen tarkemmin, mutta kyllähän aiheen käsittely on tehty meille naisille aika paljon helpommaksi.
Naisille on tavallaan luonnollisempaa ja hyväksyttävämpää tilittää aiheesta, mutta miehillä tilanne on toinen. Kunnon äijäilyyn kuuluu, että hehkutetaan mahdollisuutta lähteä kaljalle töiden jälkeen, tehdä pitkää päivää kun ei tarvitse hakea mukuloita töistä ja harrastaa juuri sitä mitä haluaa. Samalla unohtuu liian usein, miten lapsettomuus koskettaa pariskunnan molempia osapuolia. Se vain purkautuu eri tavoin, jos ylipäänsä pääsee purkautumaan.
Kyllä miestäkin sattuu. Kovaa.
6.8.2012
Eri tahtiin
Me olemme edenneet Miehen kanssa projektissa varsin samaan tahtiin - eli kummallakaan ei ole ollut suurta kiirettä. Vaikka itse en ole mitenkään erityisesti intoillut muiden lapsista, olen silti aina suhtautunut heihin (mielestäni) neutraalisti. Joskus on hieman jopa hävettänyt, kun Mies on niin selkeästi osoittanut, ettei ole kiinnostunut vaahtosammuttimista tai hän on jopa kiusaantunut heistä.
Nyt on kuitenkin aistittavissa selkeää muutosta. Huomaan yhä useammin, että Mies hymyilee lapselle, hän jopa leikkii heidän kanssaan ja opettaa elämän ihmeitä. Jonkun kerran olen jopa ollut näkevinäni sellaisen pikaisen, ohimenevän, minuun kohdistuvan "eikö tällainen olisi kiva" -katseen. Tämä on uusi käänne meidän perheessä. Minä reagoin Projektin ongelmiin huomattavasti raskaammin kuin Mies, mikä oli omiaan rauhoittamaan tilannetta. Koskaan ennen se ei ole ollut Mies, joka indikoisi suurempaa intoa.
Nyt onkin sitten alkanut mietityttämään miten tämän asian kanssa nyt edetään. Koska omat fiilikset ovat olleet epäselvät, on ajatus hoidoista ollut todella vieras ja kaukainen. Eikä Mieskään ole sitä kiistänyt. Jos toinen nyt kuitenkin selvästi voimakkaammin alkaa jälkikasvua kaipaamaan, mitä se tarkoittaa minun kohdallani? Lasta ei tietenkään hankita, jos vain toinen haluaa, mutta toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mutta kuinka pitkälle olen valmis menemään, että se olisi tullakseen? Ja miten tällaista asiaa voi käsitellä, kun mahdolliset hoidot osuvat ennen kaikkea allekirjoittaneeseen? Keskustelu on haastavaa, koska Mies ei voi "vaatia" hoitoja, koska se olen minä jota siinä muokataan ja mukiloidaan. Toisaalta minun on todella vaikea "kieltää" toiselta isyyttä, jos siihen olisi mahdollisuus. Vaikka kuinka pienikin. Yhdestä asiasta olen varma, ja se on se, että minulla on maailman paras Mies, josta en halua luopua.
Tuntuu vaikealta keskustella yhdessä aiheesta "tuleeko meille lapsi", kun historia on kiusallisen selvästi osoittanut, ettei kyse ole meidän päätöksestämme.
Nyt on kuitenkin aistittavissa selkeää muutosta. Huomaan yhä useammin, että Mies hymyilee lapselle, hän jopa leikkii heidän kanssaan ja opettaa elämän ihmeitä. Jonkun kerran olen jopa ollut näkevinäni sellaisen pikaisen, ohimenevän, minuun kohdistuvan "eikö tällainen olisi kiva" -katseen. Tämä on uusi käänne meidän perheessä. Minä reagoin Projektin ongelmiin huomattavasti raskaammin kuin Mies, mikä oli omiaan rauhoittamaan tilannetta. Koskaan ennen se ei ole ollut Mies, joka indikoisi suurempaa intoa.
Nyt onkin sitten alkanut mietityttämään miten tämän asian kanssa nyt edetään. Koska omat fiilikset ovat olleet epäselvät, on ajatus hoidoista ollut todella vieras ja kaukainen. Eikä Mieskään ole sitä kiistänyt. Jos toinen nyt kuitenkin selvästi voimakkaammin alkaa jälkikasvua kaipaamaan, mitä se tarkoittaa minun kohdallani? Lasta ei tietenkään hankita, jos vain toinen haluaa, mutta toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mutta kuinka pitkälle olen valmis menemään, että se olisi tullakseen? Ja miten tällaista asiaa voi käsitellä, kun mahdolliset hoidot osuvat ennen kaikkea allekirjoittaneeseen? Keskustelu on haastavaa, koska Mies ei voi "vaatia" hoitoja, koska se olen minä jota siinä muokataan ja mukiloidaan. Toisaalta minun on todella vaikea "kieltää" toiselta isyyttä, jos siihen olisi mahdollisuus. Vaikka kuinka pienikin. Yhdestä asiasta olen varma, ja se on se, että minulla on maailman paras Mies, josta en halua luopua.
Tuntuu vaikealta keskustella yhdessä aiheesta "tuleeko meille lapsi", kun historia on kiusallisen selvästi osoittanut, ettei kyse ole meidän päätöksestämme.
25.7.2012
Lapsen hinta
Osana pohdintojani kävin tutustumassa myös Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry:n sivuilla. Jotenkin petyin suunnattomasti siihen, että sen sijaan että sivusto jotenkin antaisi eväitä asian pohdiskeluun ja vertaistukea, materiaali tuntui olevan ennemminkin vain sitä varten, että voi puolustautua muuta maailmaa vastaa. Välillä meininki tuntui jopa vihamieliseltä.
Eräs mihin myös kiinnitin huomiota oli, että yksi sivun artikkeli kertoi lapsen hankinnan kustannusvaikutuksesta. Tämä jotenkin vei viimeistään maun sivustosta. Ei kai kukaan mieti lapsen hankintaa raha-asioiden kannalta?? "Joo, me päätettiin luopua lapsihaaveista ja lähteä sen Etelä-Amerikkaan. Hieno reissu." Varmasti lapsen hankkiminen maksaa, ei sitä kuka varmasti kyseenalaista, mutta tuntuu jotenkin todella vieraalta ajatukselta lähteä omia ajatuksiaan nojaamaan tämän varaan. Tai toisaalta, ei mulla lapsettomana pyöri mielessä miten paljon säästänkään, kun ei ole lasta. Kyllä sille rahalle aina löytyy joku sopiva reikä.
En myöskään ymmärrä kustannuksia työnajantajalle argumenttina tähän keskusteluun. Jos raskaudesta koituu liikaa kustannuksia äidin työnantajalle, on vika järjestelmässä, ei raskaana olevassa naisessa.
Lapsen, ja varsinkin raskauden ja synnytyksen, hinta on pyörinyt mielessä viime aikoina muutenkin. Harkitsemme (pysyvää) muuttoa ulkomaille, ja putoamme tällöin Suomen terveydenhuollon piiristä. Mahdollisessa kohdemaassamme on kyllä laadukas sairaanhoito, mutta samalla kovin kallis. Ulkomaalaisten synnytys ostetaan "pakettina", eli etukäteen päätetään otetaanko alatiesynnytys vai keisarinleikkaus. Homma toimii ok niin kauan kuin kaikki menee kuten pitääkin. Jos synnytyksessä kuitenkin tulee komplikaatioita, voi loppusumma olla helposti useampi kymmenen tuhatta. Ja tämä summa koettelee kyllä kukkaroa pahemman kerran. Asiaan tietenkin kuuluu, että "synnytysvakuutuksia" ei juuri ole, ja ne olemassa olevatkin ovat kovin arvokkaita.
Jännää, jos pitää miettiä onko synnytykseen oikeasti varaa.
Eräs mihin myös kiinnitin huomiota oli, että yksi sivun artikkeli kertoi lapsen hankinnan kustannusvaikutuksesta. Tämä jotenkin vei viimeistään maun sivustosta. Ei kai kukaan mieti lapsen hankintaa raha-asioiden kannalta?? "Joo, me päätettiin luopua lapsihaaveista ja lähteä sen Etelä-Amerikkaan. Hieno reissu." Varmasti lapsen hankkiminen maksaa, ei sitä kuka varmasti kyseenalaista, mutta tuntuu jotenkin todella vieraalta ajatukselta lähteä omia ajatuksiaan nojaamaan tämän varaan. Tai toisaalta, ei mulla lapsettomana pyöri mielessä miten paljon säästänkään, kun ei ole lasta. Kyllä sille rahalle aina löytyy joku sopiva reikä.
En myöskään ymmärrä kustannuksia työnajantajalle argumenttina tähän keskusteluun. Jos raskaudesta koituu liikaa kustannuksia äidin työnantajalle, on vika järjestelmässä, ei raskaana olevassa naisessa.
Lapsen, ja varsinkin raskauden ja synnytyksen, hinta on pyörinyt mielessä viime aikoina muutenkin. Harkitsemme (pysyvää) muuttoa ulkomaille, ja putoamme tällöin Suomen terveydenhuollon piiristä. Mahdollisessa kohdemaassamme on kyllä laadukas sairaanhoito, mutta samalla kovin kallis. Ulkomaalaisten synnytys ostetaan "pakettina", eli etukäteen päätetään otetaanko alatiesynnytys vai keisarinleikkaus. Homma toimii ok niin kauan kuin kaikki menee kuten pitääkin. Jos synnytyksessä kuitenkin tulee komplikaatioita, voi loppusumma olla helposti useampi kymmenen tuhatta. Ja tämä summa koettelee kyllä kukkaroa pahemman kerran. Asiaan tietenkin kuuluu, että "synnytysvakuutuksia" ei juuri ole, ja ne olemassa olevatkin ovat kovin arvokkaita.
Jännää, jos pitää miettiä onko synnytykseen oikeasti varaa.
11.7.2012
Onnellinen takaisku
Olen onnistunut jättämään projektin taka-alalle. Olen nauttinut elämästä, Miehestä ja kesästä. Suuri syy tähän on se, että elämässä tapahtuu työpuolella nyt niin jänniä juttuja, että olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että raskautuminen juuri nyt pilaisi kaiken.
Tunsin helpotusta kun tutut vatsakivut alkoivat tänään ajallaan.
Olen tavallaan palannut takaisin blogini alkupisteeseen, kysymykseen entä jos ei. Olen jotenkin todella levollinen projektin suhteen; miettinyt välillä miten kaikkien ei ehkä kuulukaan saada lapsia, ja miten sille voi olla jokin suurempi syy ettei ole tärpännyt. Ehkä meidän yhdistelmämme on jotenkin katastrofaalinen ja kroppa tekeekin palveluksen abortoimalla yritykset.
Olen tavannut tuttuja lapsiperheitä ja ihmetellyt, miten en jaksaisi sitä 24/7 menoa ilman omaa rauhaa. Toisaalta olen tavannut ystäväni keskos-vauvan, jonka kommunikointi äitinsä kanssa sai sydämen tulvahtamaan täyteen äidinrakkautta ja ymmärrystä siitä, miten ainutlaatuisesta ja ihanasta suhteesta on kyse.
Olen tuskaillut, miten after work -seuraa on kovin vaikeaa saada, kun suurin osa porukasta on raskaana tai ihan pienten lasten vanhempia.
Olen kyseenalaistanut omat motiivini haluta lapsi. Miettinyt olisiko minulla rohkeutta ja toisaalta aitoa halua olla vapaaehtoisesti lapseton. Tai sitä voinko edes olla vapaaehtoisesti lapseton, kun olen yrittänyt lasta kohta kaksi vuotta.
Miten ihmeessä sitä voikaan tietää, haluaako lapsen?
Tunsin helpotusta kun tutut vatsakivut alkoivat tänään ajallaan.
Olen tavallaan palannut takaisin blogini alkupisteeseen, kysymykseen entä jos ei. Olen jotenkin todella levollinen projektin suhteen; miettinyt välillä miten kaikkien ei ehkä kuulukaan saada lapsia, ja miten sille voi olla jokin suurempi syy ettei ole tärpännyt. Ehkä meidän yhdistelmämme on jotenkin katastrofaalinen ja kroppa tekeekin palveluksen abortoimalla yritykset.
Olen tavannut tuttuja lapsiperheitä ja ihmetellyt, miten en jaksaisi sitä 24/7 menoa ilman omaa rauhaa. Toisaalta olen tavannut ystäväni keskos-vauvan, jonka kommunikointi äitinsä kanssa sai sydämen tulvahtamaan täyteen äidinrakkautta ja ymmärrystä siitä, miten ainutlaatuisesta ja ihanasta suhteesta on kyse.
Olen tuskaillut, miten after work -seuraa on kovin vaikeaa saada, kun suurin osa porukasta on raskaana tai ihan pienten lasten vanhempia.
Olen kyseenalaistanut omat motiivini haluta lapsi. Miettinyt olisiko minulla rohkeutta ja toisaalta aitoa halua olla vapaaehtoisesti lapseton. Tai sitä voinko edes olla vapaaehtoisesti lapseton, kun olen yrittänyt lasta kohta kaksi vuotta.
Miten ihmeessä sitä voikaan tietää, haluaako lapsen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)