30.12.2013

Spekulointia

Kun nyt kerran lipsuin, niin lipsutaan edelleen.

Me olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että emme joutuneet käymään läpi raskaita hoitoja, vaan meillä tärppäsi loppujen lopuksi itsestään, kolmen vuoden yrityksen jälkeen. Itse olin jo menettänyt toivoni luonnollisen onnistumisen suhteen, joten yllätys oli kova. Olenkin usein miettinyt mikä oli toisin.

Moni toitottaa minulle, miten kyse on varmasti ollut siitä, että lopetimme viimein yrittämisen ja rentouduimme. Pöh, sanon minä, en todellakaan usko sillä olleen vaikutusta. Vaikka "yritimmekin" pitkään, emme kohtuu lyhyttä kautta lukuunottamatta olleet kello kaulassa (lopetimme, koska kyseinen kausi alkoi ahdistamaan liikaa). En myöskään kykene allekirjoittamaan tuota rentoutumista, koska kuten olen sanonut, en ole koskaan ollut täysin varma itsestäni ja tästä koko asiasta ja rehellisesti voin sanoa, että ison osan aikaa olen suhtautunut asiaan melko rennosti. Sitä paitsi, onnistuimme projektissa vain vähän sen jälkeen, kun olimme pitkän tauon jälkeen aktivoituneet. Ja aivan varmasti kolmen vuoden aikana oli kaikin puolin rennompia kausiakin.

Toisaalta uskon vakaasti, että näissä asioissa henkisellä puolella ja pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Enkä usko, että kaikkea lapsettomuuteen vaikuttavaa oltaisiin vielä löydetty, koska jos olisi, ei "selittämätöntä lapsettomuutta" olisi. Tiede ei tunnista/tunnusta "selittämättömyyttä". En vain ole pystynyt keksimään mistä voisi olla kyse.

Ainoa, mitä (tietääkseni) teimme toisin, oli, että olimme jonkin aikaa ruokavaliotestillä ja kokeilimme miten gluteeniton dieetti vaikuttaa meihin. Tällä ei ollut mitään tekemistä lapsiprojektin kanssa, vaan itseäni vain kiinnostaa miten eri ruoka-aineet vaikuttavat ruuansulatukseen ja vointiin ylipäänsä. Fakta kuitenkin on, että meillä tärppäsi yksi täysi kierto tilapäisen ruokavalion jälkeen. Tämä tuntui kuitenkin niin kaukaa haetulta, etten oikeasti uskonut siihen.

Nyt kuitenkin törmäsin uuteen blogiin nimeltä Sairauskertomus. Se kertoo eräästä kilpirauhasen vajaatoiminnan harvinaisemmasta (ja huonommin tunnetusta) muodosta. Oireissa oli paljon tuttua, mutta myös paljon sellaista joka ei sovi kohdalleni. Ja missään nimessä mikään oireista ei ole ollut kovin vakava, edes sen vertaa että lähtisin asiaa tarkemmin selvittämään. Se, mikä kuitenkin kiinnitti huomioni oli tämän vajaatoiminnan yhdistäminen sekä gluteeniyliherkkyyteen että lapsettomuuteen. Niinpä jäinkin väkisinkin miettimään voisiko kohdallani olla kyse lievästä kilpirauhasongelmasta? Joka jotenkin nopeasti reagoi tuohon gluteenittomaan kauteen?

Edelleen kaukaa haettua, mutta pistäähän tuo miettimään. Jotenkin en pysty hyväksymään, että kohdallamme kyse olisi ollut pelkästä sattumasta ja onnesta, vaan jotain oli toisin. Mutta mitä? Ja miten sen teimme?

17.12.2013

Entä jos kaikki ei tunnukaan miltä "pitäisi"

Hahaa, huijasinpas itseänikin väittämällä etten tule enää kirjoittamaan, mutta niin vain koin sen tarpeelliseksi. Nyt annan heti alkuun ystävällinen neuvon kaikille teille, joilla matka on vielä alkamatta, että ei välttämättä kannata lukea eteenpäin, sillä tekstini saattaa aiheuttaa mielipahaa.
Kirjoitus on myös kilometrin pituinen, koska tässä tulee nyt patoutumia viikkojen ajalta.

Taustana alkuun se, että vaikka matka lapsen saamiseksi on ollut kohtuu pitkä, se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä. Blogiakin lähdin kirjoittamaan alunperin siksi, että taistelin sisimmissäni sen kanssa haluanko lapsia ylipäänsä. Ja edelleen ihmettelen, voiko lapsettomuudesta kärsiä, jos ei ole varma haluaako sitä lasta.

Raskaus etenee hitaasti mutta varmasti. Kasassa on jo yli 18 viikkoa ja ensi viikolla edessä rakenneultra. Puoliväli kolkuttelee. Sukupuoli selvisi jo edellisessä tutkimuksessa ja se teki kaikesta todella konkreettista. Nimivaihtoehdot ovat pyörineet mielessä. Nyt odottelen kovasti että tuntisin ensimmäiset liikkeet, joiden pitäisi ilmestyä ihan koska tahansa. Alun pahoinvointi oli todella raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin ja nyt olo on käytännössä normaali. Siis fyysisesti.

Henkisesti koen silmitöntä huonoa omatuntoa. Maailmani ei ole millään lailla vaaleanpunainen, enkä tunne suurta rakkauta lasta kohtaa. Suhtaudun raskauteen ja synnytyksenjälkeiseen aikaan insinöörimäisellä otteella. Luen muiden raskaanaolevien tekstejä, joista pursuaa onni ja odotus, samalla kun itse rakennan päässäni ToDo-listaa ja aikataulua asioista.

Koen välillä huolta lapsen puolesta, ja aina ennen lääkäriä olen varma, ettei se ole enää hengissä. Se tuntuukin sitten ainoalta inhimilliseltä tunteelta. Ajattelin aina, että hormonit saavat aikaan sen odotuksen ja onnen, vaikkei vauvakuumetta koskaan ollutkaan. No niitä hormoneita odotellaan edelleen.

Pelkäsin esimiehelle kertomista todella paljon, koska koen pettäneeni hänet "hankkiutumalla" tähän tilanteeseen. Turhaan pelkäsin, vaikka on toki sanottava, että haasteita tilanteeni aiheuttaa. Eilen asiasta kerrottiin koko firmalle ja päässäni kuulin kaikkien huokauksen ja pettymyksen. Myöhemmin kollegani kertoi, että ihmiset olivat puhelimeen huutaneet onnitteluita, mutta itsehän en niitä kuullut. Kertoi myös, että esimies oli jossain välissä todennut, miten mä taidan ottaa tämän tilanteen raskaammin kuin pääkonttorin väki. Oikeassa on.

Kun olen kertonut uutisen läheisille, ovat kaikki olleet aivan pähkinöinä ja onnitteluita on tulvinut. Itse olen lähinnä kiusaantunut ja yrittänyt mutista jonkun neutraalin vastauksen.
Ystävä: "Ihanaa, onnea! Aivan mahtavaa!"
Minä: "Joo, onhan tää jännittävää."
Molempien vanhemmat haluavat nähdä skypen välityksellä mahan kasvua, minä kiusaannun.

Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi hankkia mitään tarvikkeita. Äitini lähetti minulle kummitätini aikoinaan tekemän vauvanviltin. Se oli suloinen ja olin otettu, mutta piilotin sen syvälle kaapinnurkkaan. Ystäväni kysyi koska mennään ostamaan vauvanvaatteita. Sain vain sanottua, etten ole siellä vielä. Olen pitkään haaveillut eräästä tuolista ja aikoja sitten päättänyt, että hankin sen kun lapsi tulee, koska se on täydellinen "imetys-tuoli". Mieheni kysyi jo pari kuukautta sitten, josko se saa tilata. Kielsin. Kysyi pari viikkoa sitten uudestaan ja annoin periksi, ja nyt pelkään hetkeä jolloin se tulee.

Ahdistun ajatuksesta, että "joudun" jäämään äitiyslomalle. Huomaan jo miettiväni kuinka nopeasti voin palata töihin, samalla kuitenkin tiedostaen, että haluaisin imettää lasta sen 6kk.

Nautin raskausvatsastani paljon, se on todella suloinen ja käytän mielelläni vaatteita, joissa se näkyy. Olen siitä ylpeä ja haluan että se huomataan, mutta en halua että siitä keskustellaan. Kaipaan kovasti vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa puhua raskausajasta, mutta ahdistun pahasti "hössötyksestä".

Olen analysoinut itseäni kovasti, ja ajatellut, että tämä on minun suojamuurini, jolla varmistan, etten luhistu jos asiat menevätkin pieleen. Toisaalta koen, etten ole "ansainnut" tätä, koska en aidosti toivonut lasta, ja niin moni muu edelleen odottaa. Ystäviemme polku on ollut todella pitkä ja raskas, ja lopulta vei luovutushoitoihin. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Sain itseni kiinni toivomasta, että olisin valmis luopumaan omasta raskaudestani, jotta he onnistuisivat, koska tämä on heille tärkeämpää. Aivan päätön ajatus. Pelästyttävä jopa. Viikonloppuna selvisi, että he ovat plussanneet. Tirautin pari onnenkyyneltä heidän puolestaan ja samalla jäin miettimään toivettani. Entä jos vaihtokauppa toteutuikin. Entä jos tässä on syy sille, etten ole tuntenut lapsen liikkeitä, vaikka olisi pitänyt? Että siellä ei kukaan enää liiku. Edelleen päätön ajatus, mutta syvällä takaraivolla. Nyt odotan ensi viikon ultraa täysin uudella jännityksellä.

Missään nimessä en laiminlyö lasta tai raskautta, päinvastoin. Olen tehnyt tarkkaa taustatutkimusta ohjeista ja neuvoista, enkä ota mitään annettuna. Olen lukenut raskausajan kirjoja ja tiedän tarkalleen miten raskaus ja synnytys etenevät. Pidän huolta itsestäni ja lapsen hyvinvoinnista niin hyvin kuin osaan. Suoritan pakollisia toimia kuitenkin robotinomaisesti, koska ne "täytyy" ja kuuluu tehdä.

En vain osaa olla aidosti onnellinen.