30.12.2013

Spekulointia

Kun nyt kerran lipsuin, niin lipsutaan edelleen.

Me olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että emme joutuneet käymään läpi raskaita hoitoja, vaan meillä tärppäsi loppujen lopuksi itsestään, kolmen vuoden yrityksen jälkeen. Itse olin jo menettänyt toivoni luonnollisen onnistumisen suhteen, joten yllätys oli kova. Olenkin usein miettinyt mikä oli toisin.

Moni toitottaa minulle, miten kyse on varmasti ollut siitä, että lopetimme viimein yrittämisen ja rentouduimme. Pöh, sanon minä, en todellakaan usko sillä olleen vaikutusta. Vaikka "yritimmekin" pitkään, emme kohtuu lyhyttä kautta lukuunottamatta olleet kello kaulassa (lopetimme, koska kyseinen kausi alkoi ahdistamaan liikaa). En myöskään kykene allekirjoittamaan tuota rentoutumista, koska kuten olen sanonut, en ole koskaan ollut täysin varma itsestäni ja tästä koko asiasta ja rehellisesti voin sanoa, että ison osan aikaa olen suhtautunut asiaan melko rennosti. Sitä paitsi, onnistuimme projektissa vain vähän sen jälkeen, kun olimme pitkän tauon jälkeen aktivoituneet. Ja aivan varmasti kolmen vuoden aikana oli kaikin puolin rennompia kausiakin.

Toisaalta uskon vakaasti, että näissä asioissa henkisellä puolella ja pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Enkä usko, että kaikkea lapsettomuuteen vaikuttavaa oltaisiin vielä löydetty, koska jos olisi, ei "selittämätöntä lapsettomuutta" olisi. Tiede ei tunnista/tunnusta "selittämättömyyttä". En vain ole pystynyt keksimään mistä voisi olla kyse.

Ainoa, mitä (tietääkseni) teimme toisin, oli, että olimme jonkin aikaa ruokavaliotestillä ja kokeilimme miten gluteeniton dieetti vaikuttaa meihin. Tällä ei ollut mitään tekemistä lapsiprojektin kanssa, vaan itseäni vain kiinnostaa miten eri ruoka-aineet vaikuttavat ruuansulatukseen ja vointiin ylipäänsä. Fakta kuitenkin on, että meillä tärppäsi yksi täysi kierto tilapäisen ruokavalion jälkeen. Tämä tuntui kuitenkin niin kaukaa haetulta, etten oikeasti uskonut siihen.

Nyt kuitenkin törmäsin uuteen blogiin nimeltä Sairauskertomus. Se kertoo eräästä kilpirauhasen vajaatoiminnan harvinaisemmasta (ja huonommin tunnetusta) muodosta. Oireissa oli paljon tuttua, mutta myös paljon sellaista joka ei sovi kohdalleni. Ja missään nimessä mikään oireista ei ole ollut kovin vakava, edes sen vertaa että lähtisin asiaa tarkemmin selvittämään. Se, mikä kuitenkin kiinnitti huomioni oli tämän vajaatoiminnan yhdistäminen sekä gluteeniyliherkkyyteen että lapsettomuuteen. Niinpä jäinkin väkisinkin miettimään voisiko kohdallani olla kyse lievästä kilpirauhasongelmasta? Joka jotenkin nopeasti reagoi tuohon gluteenittomaan kauteen?

Edelleen kaukaa haettua, mutta pistäähän tuo miettimään. Jotenkin en pysty hyväksymään, että kohdallamme kyse olisi ollut pelkästä sattumasta ja onnesta, vaan jotain oli toisin. Mutta mitä? Ja miten sen teimme?

17.12.2013

Entä jos kaikki ei tunnukaan miltä "pitäisi"

Hahaa, huijasinpas itseänikin väittämällä etten tule enää kirjoittamaan, mutta niin vain koin sen tarpeelliseksi. Nyt annan heti alkuun ystävällinen neuvon kaikille teille, joilla matka on vielä alkamatta, että ei välttämättä kannata lukea eteenpäin, sillä tekstini saattaa aiheuttaa mielipahaa.
Kirjoitus on myös kilometrin pituinen, koska tässä tulee nyt patoutumia viikkojen ajalta.

Taustana alkuun se, että vaikka matka lapsen saamiseksi on ollut kohtuu pitkä, se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä. Blogiakin lähdin kirjoittamaan alunperin siksi, että taistelin sisimmissäni sen kanssa haluanko lapsia ylipäänsä. Ja edelleen ihmettelen, voiko lapsettomuudesta kärsiä, jos ei ole varma haluaako sitä lasta.

Raskaus etenee hitaasti mutta varmasti. Kasassa on jo yli 18 viikkoa ja ensi viikolla edessä rakenneultra. Puoliväli kolkuttelee. Sukupuoli selvisi jo edellisessä tutkimuksessa ja se teki kaikesta todella konkreettista. Nimivaihtoehdot ovat pyörineet mielessä. Nyt odottelen kovasti että tuntisin ensimmäiset liikkeet, joiden pitäisi ilmestyä ihan koska tahansa. Alun pahoinvointi oli todella raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin ja nyt olo on käytännössä normaali. Siis fyysisesti.

Henkisesti koen silmitöntä huonoa omatuntoa. Maailmani ei ole millään lailla vaaleanpunainen, enkä tunne suurta rakkauta lasta kohtaa. Suhtaudun raskauteen ja synnytyksenjälkeiseen aikaan insinöörimäisellä otteella. Luen muiden raskaanaolevien tekstejä, joista pursuaa onni ja odotus, samalla kun itse rakennan päässäni ToDo-listaa ja aikataulua asioista.

Koen välillä huolta lapsen puolesta, ja aina ennen lääkäriä olen varma, ettei se ole enää hengissä. Se tuntuukin sitten ainoalta inhimilliseltä tunteelta. Ajattelin aina, että hormonit saavat aikaan sen odotuksen ja onnen, vaikkei vauvakuumetta koskaan ollutkaan. No niitä hormoneita odotellaan edelleen.

Pelkäsin esimiehelle kertomista todella paljon, koska koen pettäneeni hänet "hankkiutumalla" tähän tilanteeseen. Turhaan pelkäsin, vaikka on toki sanottava, että haasteita tilanteeni aiheuttaa. Eilen asiasta kerrottiin koko firmalle ja päässäni kuulin kaikkien huokauksen ja pettymyksen. Myöhemmin kollegani kertoi, että ihmiset olivat puhelimeen huutaneet onnitteluita, mutta itsehän en niitä kuullut. Kertoi myös, että esimies oli jossain välissä todennut, miten mä taidan ottaa tämän tilanteen raskaammin kuin pääkonttorin väki. Oikeassa on.

Kun olen kertonut uutisen läheisille, ovat kaikki olleet aivan pähkinöinä ja onnitteluita on tulvinut. Itse olen lähinnä kiusaantunut ja yrittänyt mutista jonkun neutraalin vastauksen.
Ystävä: "Ihanaa, onnea! Aivan mahtavaa!"
Minä: "Joo, onhan tää jännittävää."
Molempien vanhemmat haluavat nähdä skypen välityksellä mahan kasvua, minä kiusaannun.

Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi hankkia mitään tarvikkeita. Äitini lähetti minulle kummitätini aikoinaan tekemän vauvanviltin. Se oli suloinen ja olin otettu, mutta piilotin sen syvälle kaapinnurkkaan. Ystäväni kysyi koska mennään ostamaan vauvanvaatteita. Sain vain sanottua, etten ole siellä vielä. Olen pitkään haaveillut eräästä tuolista ja aikoja sitten päättänyt, että hankin sen kun lapsi tulee, koska se on täydellinen "imetys-tuoli". Mieheni kysyi jo pari kuukautta sitten, josko se saa tilata. Kielsin. Kysyi pari viikkoa sitten uudestaan ja annoin periksi, ja nyt pelkään hetkeä jolloin se tulee.

Ahdistun ajatuksesta, että "joudun" jäämään äitiyslomalle. Huomaan jo miettiväni kuinka nopeasti voin palata töihin, samalla kuitenkin tiedostaen, että haluaisin imettää lasta sen 6kk.

Nautin raskausvatsastani paljon, se on todella suloinen ja käytän mielelläni vaatteita, joissa se näkyy. Olen siitä ylpeä ja haluan että se huomataan, mutta en halua että siitä keskustellaan. Kaipaan kovasti vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa puhua raskausajasta, mutta ahdistun pahasti "hössötyksestä".

Olen analysoinut itseäni kovasti, ja ajatellut, että tämä on minun suojamuurini, jolla varmistan, etten luhistu jos asiat menevätkin pieleen. Toisaalta koen, etten ole "ansainnut" tätä, koska en aidosti toivonut lasta, ja niin moni muu edelleen odottaa. Ystäviemme polku on ollut todella pitkä ja raskas, ja lopulta vei luovutushoitoihin. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Sain itseni kiinni toivomasta, että olisin valmis luopumaan omasta raskaudestani, jotta he onnistuisivat, koska tämä on heille tärkeämpää. Aivan päätön ajatus. Pelästyttävä jopa. Viikonloppuna selvisi, että he ovat plussanneet. Tirautin pari onnenkyyneltä heidän puolestaan ja samalla jäin miettimään toivettani. Entä jos vaihtokauppa toteutuikin. Entä jos tässä on syy sille, etten ole tuntenut lapsen liikkeitä, vaikka olisi pitänyt? Että siellä ei kukaan enää liiku. Edelleen päätön ajatus, mutta syvällä takaraivolla. Nyt odotan ensi viikon ultraa täysin uudella jännityksellä.

Missään nimessä en laiminlyö lasta tai raskautta, päinvastoin. Olen tehnyt tarkkaa taustatutkimusta ohjeista ja neuvoista, enkä ota mitään annettuna. Olen lukenut raskausajan kirjoja ja tiedän tarkalleen miten raskaus ja synnytys etenevät. Pidän huolta itsestäni ja lapsen hyvinvoinnista niin hyvin kuin osaan. Suoritan pakollisia toimia kuitenkin robotinomaisesti, koska ne "täytyy" ja kuuluu tehdä.

En vain osaa olla aidosti onnellinen.

3.10.2013

Eteenpäin

Super-yllätyksen ensimmäisestä "järkytyksestä" on toivuttu ja katse on eteenpäin. Jalat ovat edelleen tiukasta maassa kiinni, koska en uskalla rakentaa tulevaisuudenkuvia ennen kuin kriittisin aika on ohi. Ehkä 1-2 kuukauden päästä uskaltaa jo enemmän.

Raskaus muuttui nopeasti hyvin konkreettiseksi, sillä minulla alkoi pahoinvointi heti plussaa seuraavalla viikolla. Alkuun pärjäsin sillä, että söin välipaloja usein, noin tunnin välein, mutta nyt ollaan siirrytty kestokrapulaan, josta ei tunnu pääsevän eroon millään. Aamu alkaa syömällä sängyssä jotain, että pääsee ylipäänsä liikkeelle ja melkein koko ajan pitää olla suussa jotain että pahin olo pysyy poissa. Sopivaa ruokaa on vaikea löytää kun paikallinen keittiö (vaikka monipuolinen onkin) aiheuttaa pelkkänä ajatuksena jo kakomista. Maustamaton jogurtti ja perunamuussi ovat olleet oikotie onneen.

Vaikken varsinaisesti usko siihen, että kaikella on syynsä, täytyy myöntää, että pahoinvointi olisi varmasti vaikeampi kestää, jos raskautuminen olisi tapahtunut helposti. Nyt kun tätä on odottanut pitkään, tuntuu siltä että kyllä tämän nyt jaksaa, kun voisi olla ettei tässä oltaisi laisinkaan.

Mies on ollut Mahtava. Kärsivällisesti tekee iltaisin juuri sitä ruokaa mitä rouva saa päähänsä sillä hetkellä suvaita, tuo "esiaamiaisen" yöpöydälle ennen kuin saan omat silmäni edes auki ja pilkkoo välipalahedelmät valmiiksi pussiin töihin, xylitol-purkan kanssa, ettei hampaat kärsi liikaa jatkuvasta mutustelusta. Eilen posti toi toimistolle yllärinä raskauspahoinvointiin tarkoitettu karkkeja, joita nyt sitten imeskelen onnellisena. (ne ovat oikeasti ihan tavallisia kovia karkkeja, mutta nimi on "preggy drops" ja purkissa on raskaana olevan naisen kuva) En tiedä olenko koskaan kokenut itseäni niin rakastetuksi ja hoivatuksi.

Kävimme vastikään varhaisultrassa ja sieltä löytyi pienen pieni sykkivä sydän, juuri sieltä mistä pitikin. "Beautiful", sanoi lääkäri. Minua vain nauratti kun tyyppi osoitti koloa varjossa ja väitti sitä ihmisenaluksi. Kyllä minä kohta uskon.

Koska blogin tarkoitus oli ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiaan lapsettomuudesta, koen, että tämä tarina on tullut tiensä päähän. Palaan takaisin, mikäli matkalla tapahtuu jotain, mutta toivotaan ettei näin tarvitse tehdä. Nyt on katse kuitenkin eteenpäin. Kuten Silmu kommentissaan totesi, Entä jos kyllä?

Lämmin kiitos kaikille teille, jotka olette aivoituksiani seuranneet ja tuntojanne jakaneet. En ymmärtänyt blogia aloittaessani miten tärkeäksi osaksi projektia teidän vertaistukenne muodostuisi. Se on ollut korvaamatonta.

Kiitos ja hei, lämpimiä halauksia.

18.9.2013

Yllätyksiä

Huh huh, kyllä on taas pieni pää ihan sekaisin. Vaihdoimme Silmuja-blogissa hiukan ajatuksia siitä, miten sitä tutkii kroppaansa ja kaikkia oireita välillä liikaakin ja miettii mitä mikäkin tarkoittaa. Itse nostan odotukset todella helposti korkealle ja sitten romahdan kun pettymys tulee.

Toisaalta taas olin juuri ja juuri saanut pääni sisällä jotain keskustelua aikaan siitä, mikä olisi seuraava steppi, sen jälkeen kun Väestöliiton suositukset iskettiin päin naamaa.

Ajauduin kuitenkin taas yli-kuuntelemaan kroppaani, herättämään toiveita. Ostin testin töiden jälkeen ja lähdin kotiin. Ja jo metrossa tunsin tutun vatsakivun. Voi prkl. Miksen odottanut seuraavaan päivään? Miksi annoin itseni taas luulla liikoja? Olin todella kiukkuinen ja pettynyt kun kotona totesin olleeni väärässä. Odotin aamuun ja tein testin.

"Pregnant"

Voi taivas. Sydän jätti pari lyöntiä väliin ja sitten alkoi hakkaamaan villisti. Epäusko. Hämmennys.

Pyysin miestä hakemaan iltapäivällä uuden, toisenlaisen testin varmistuakseni.

Kaksi selkeää viivaa, ei tilaa tulkinnalle. Raskaana.

Yllätysten Yö, sanoisi Matti Nykänen. Minä olen sanaton. Taas.

12.9.2013

Vastaus haasteeseen

Yleensä en innostu haasteista lainkaan, niiden lukemisesta tai varsinkaan vastaamisesta. Maailman Valtavin Toive -blogin ndoton haasteessa oli kuitenkin sellaisia kysymyksiä, joita halusinkin lähteä pohtimaan. Samaten, nämä eivät olleet liian henkilökohtaisia ja paljastavia.

1. Mietitkö usein maailman ihmeellisyyttä ja sen syntymistä/muodostumista?
Mietin usein hetkien onnellisuutta ja elämän tarkoitusta, ja sitä mitä haluaisin ehtiä tekemään ennen kuin kuolen. Samaten mietin usein onko kaikki sattumanvaraista, vai onko asioilla tarkoitus. Vielä olen sattumanvaraisuuden kannalla, insinööri kun olen.

2. Miksi haluat/halusit tai et halua/halunnut lapsia?
Haluaisin kokea äitiyden onnentunteet raskauden. Raskaana olevat naiset ovat (usein) upeita, ja olen jo päättänyt, että minusta tulee sellainen, jos ikinä raskaudun. ;) Lisäksi haluaisin saada lapsenlapsia. Olisi mahtavaa nähdä, että minun puuni jatkaa kasvua.

3. Mitä lehtiä luet edes suht´säännöllisesti? /Jos et lue mitään, mikset?
Luen todella vähän lehtiä. Ihan vain siitä syystä, etten ehdi. Työt haukkaavat ison osan arjestani, ja toisaalta sosiaalinen media ja web muutenkin vievät älyttömästi (liikaa?) aikaani. Rakastan ajatusta lehtien lukemisesta, mutta käytännössä ajaudun aina tekemään kaikkea muuta.

4. Mikä tilanne on aiheuttanut eniten kateutta sinulle viimeisen vuoden aikana?
Se, kun ihmiset tulevat raskaaksi sormia napsauttamalla. Kun asiat tapahtuvat luonnollisesti ja helposti. Usein mietin, miten epäreilua on, miten helposti muut onnistuvat. Tämähän on ihan typerää, koska muuten elämäni on ihan mahtavaa! En voi käsittää miksi olen niin pienisieluinen, että jään kiinni yhteen yksityiskohtaan.

5. Mitä sanot harrastuksiksesi, jos joku niitä kysyy? [Nehän ei välttämättä ole harrastuksiasi oikeasti :D]
Rehellisesti sanoen, mitä milloinkin. Varsinaisia harrastuksia ei ole, vaikka aktiivinen olenkin, joten vastaan sen, mitä juuri niihin aikoihin olen tehnyt.

6. Mitkä 10 sanaa tulevat mieleesi sanasta "lastensuojelu"?
Liian usein epäonnistuva, hyvää tarkoittava ja välttämätön järjestelmä.

7. Kenen et haluaisi lukevan blogiasi tietäen, että se on sinun?
En kenenkään. Haluaisin pitää tämän täysin anonyyminä. Yhdelle ystävälle jäin valitettavasti kiinni, mutta koska hän alkoi lukemaan tätä alunperin aiheen takia, pystyn elämään asian kanssa. Tai ainakin yritän.

8. Mikä antaa sinulle toivoa, kun sitä eniten kaipaat?
Mies.

9. Mikä on oudoin esine, jonka tiedät olevan olemassa lapsiperheitä/lapsia varten?
Ah, näitä on niin paljon! Kaverini asuu USAssa ja linkkailee aina välillä sikäläisiin verkkokauppoihin, jotka ovat pullollaan kaikenlaista roskaa. En tiedä minkä erityisesti valitsisin, mutta tässä pari ehdokasta:
The Peepee Teepee for the Sprinkling WeeWee - olen sanaton
Kosteuspyyhkeenlämmitin - koska kylmä kosteuspyyhe traumatisoi tunnetusti lapsia
Sähkökehto - olen kerran nähnyt vastaavan livenä, ja ensimmäinen ajatus oli, että lapsi alkaa kärsiään siinä matkapahoinvoinnista, tai tipahtaa kyydistä

10. Mitkä kolme sanaa kuvaavat parhaiten pukeutumistyyliäsi?
Klassinen ripauksella trendikkyyttä


10.9.2013

Gaboom!

Käytiin moikkaamassa tätejä Väestöliitossa. (miksei siellä ole muuten töissä lainkaan setiä? Onko kyse kirjoittamattomasta säännöstä, vai eikö sinne vain ole hakeutunut miehiä töihin?)
Aika karua meininkiä. Lääkäri kävi läpi tutkimus- ja tuloshistorian totesi sen päätteksi aika suoraan, että nyt ei kannata enään odottaa yhtään ja että hän suosittelee IVF:ää.

Gaboom.

Meni tämä tyttö hetkeksi hiljaiseksi, ja sitä ei muuten tapahdu usein. Jotenkin olin kuvitellut, että tässä olisi vielä vaihtoehto "nappaile pari viikkoa näitä pillereitä, niin olosuhteet paranevat", ja sitten tärppäisi hiukan avustettuna. No ei ole.

Nyt pitäisi sitten päättää, että a) odotammeko (lähes) mahdottoman tapahtuvan ja käytännössä unohdamme biologisen lapsen, vai b) otamme pankkilainan, jotta voimme edes yrittää lapsen saantia hoidoilla (ilman takeita että onnistumme), vai c) muutamme takaisin Suomeen päästäksemme julkisen hoidon piiriin, edelleen ilman takeita onnistumisesta ja potentiaalisesti aiheutamme ikuisen katkeruuden (jos lasta ei kuulu), koska luovuimme nykyisestä unelmien asuinmaastamme "turhaan". Ja kun vieläkään en ole edes varma koko lapsiasiasta.

Mieli tekisi oksentaa ahdistuksesta.

6.8.2013

Lehdistökatsaus

Kyllä media nyt "hellii" osuvilla jutuilla.

Jadekivi linkkasi kommentissa Ylen artikkeliin, joka väittää ihan jotain muuta kuin ollaan totuttu näkemään. Mielenkiintoinen näkökulma terveellisten elämäntapojen merkityksestä. Lohtua päivään.

Tämä päivä taas toi tullessaan Rosa Meriläisen kolumnin, joka myös sivuaa aihepiiriä, mutta taas vähän eri näkökulmasta. Mielenkiintoinen juttu, jossa omalla kohdalla kolahti erityisesti kohta "Onhan usein naisihminenkin kolmenkympin korvilla sitä mieltä, ettei halua lapsia. Mutta mieli mielellään muuttuisi viiden vuoden päästä." Uskon tähän kovasti, sillä erotuksella etten ole kuvitellut etten haluaisi lapsia ylipäänsä, en vain ole halunnut niitä sillä hetkellä. Koko ajan olen kuitenkin uskonut siihen, että joskus tulee se päivä, jolloin haluan. Oikein kovasti. Ja nyt pitää varmistaa että kaikkia pelimerkkejä ei ole pelattu ennen kuin tämä päivä koittaa.

Lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni joskus sanoi fiksusti, että hänelle pahin paikka oli se, kun ensimmäistä kertaa elämässään ei voinut kontrolloida ja suunnitella jotain asiaa.

Jep jep.

5.8.2013

Iän merkitys

Olen kasvanut kuullen saarnaa siitä, miten naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmän häntä 35 vuoden jälkeen. Vaikka ihan vielä ei olla siellä, on mielessä ollut koko ajan pientä paniikkia, koska jos nyt jo on vaikeaa, miten vaikeaa se on kohta. Ilmeisesti tarina ei ole kuitenkaan ihan näin synkkä. The Atlantic, joka on käsitykseni mukaan ihan kohtuullisen luotettava lähde, julkaisi vastikään artikkelin aiheesta.

Artikkelin mukaan näkemykset hedelmällisyyden nopeasta laskusta ovat pahasti liioiteltuja, ja perustuvat 1800-luvulla kerättyyn dataan. Vaikka itselleni suurin järkytys oli ehkä se, että media ei todellakaan suorita riittävästi lähdekriitiikkiä tai tutki taustoja, ei tämä ole olennaista blogin kannalta. Mikä on olennaista on se, että
a) tässä ei välttämättä olekaan iän takia niin kiire, että pitäisi alkaa stressaamaan, ja;
b) voin lopettaa itseni ruoskimisen sen suhteen, että olisi kuitenkin pitänyt aloittaa aiemmin.

Niille, jotka eivät jaksa lukea koko artikkelia, voin se summata pariin olennaiseen asiaan. Ensinnäkin, iällä on merkitystä hedelmällisyyden suhteen, mutta vasta 40 vuoden jälkeen. Toisekseen, nuoremmat reagoivat paremmin IVF:ään, eli jos sille tielle pitää lähteä, on parempi aloittaa vähän aiemmin.

Omalta kannaltani artikkeli on rauhoittava siksi, että se antaa edelleen tilaa miettiä haluanko lapsen todella nyt vai vasta myöhemmin.

Ikuiselle jahkailijalle se toisaalta antaa typerän varauloskäynnin tästä(kin) päätöksentekotilanteesta.

29.7.2013

Erilainen nuori

Varasin ajan Väestöliitosta seuraavan askeleen suunnittelulle. Tulemme Suomeen elokuussa ja halusimme käydä tutulla lääkärillä, jolla on pääsy kaikkiin aiempiin testeihin ja tuloksiin. Jotta saisimme tapaamisen varmati kalenteriin olin ajoissa liikkeellä ja soitin varatakseni aikaa muutaman viikon päähän. Kun he tarkastivat tietomme, kävi ilmi että lääkärimme on lomalla seuraavat pari viikkoa. Kerroin, että olemme ulkomaille joten se ei ole meille mikään ongelma. Puhelimen toisessa päässä oleva hoitaja(?) pursui empaattista äänensävyä ja totesi että hyvä, koska tällöin tapaaminen ei veny liian pitkälle. Kyse oli kahdesta viikosta ja olin itse varaamassa aikaa kolmen viikon päähän.

Minä mietin taas, miten väärässä paikassa olen.

On todella hämmentävää, kun ympäristö olettaa minun olevan hajoamispisteessä kun en sitä ole. Sen jälkeen mietin, että tarkoittaako hoitoihin lähteminen, että joudun hajoamispisteeseen, koska sitä ilmeisesti odotetaan. Ja olenko siihen valmis? En todellakaan usko olevani erilainen tämän asian suhteen.

Erilainen nuori, vaikkei enää niin kovin nuori.

17.7.2013

Se vauvakuume

Niin, ei sitä ole vieläkään.

Tällä hetkellä olen pisteessä, että muiden vauvauutiset ärsyttävät ja ahdistavat. Juhannuksen kieppeillä laskin, että 7 päivän aikana facebookissa 6(!!) kaveria ilmoitti jälkikasvun syntymästä. Väkisinkin mieleen nousivat sienet ja kesäsateet. Vaikka itsellä ei kuumetta olekaan, muistuttaa jokainen ilmoitus silti siitä, että meillä projekti ei ole onnistunut. Jonka jälkeen voikin taas miettiä itsekseen onko projektia oikeasti olemassa, jos sitä ei tunnusta.

Olen jatkanut itseanalysointia kovasti, ja alan pikku uskomaan enemmän ja enemmän siihen, että kohdallani kyse on ennen kaikkea epäonnistumisen pelosta. Vaikka lasten hankkiminen ei olekaan onnistumisen ja epäonnistumisen peli, kukin aiheen ympärillä pyörinyt tietää miltä tilanne tuntuu. Ei varsinaisesti kärrynpyörien heittämiseltä. Niinpä ajatus siitä, että ihan Oikeasti yrittäisi, ja edelleen epäonnistuisi, tuntuisi varmasti samalta kuin Linnanmäen Raketti alaspäin tultaessa. (Inhoan, inhoan, inhoan vapaapudotusta)

Toisaalta olen tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, miten paljon menetän lapsettomana, ja nyt puhun ennen kaikkea äitiyden tunteista. Vaikka en vieläkään ole mitenkään vakuuttunut siitä, että lapsiarki on minua varten, olen joutunut tunnustamaan että Niitä Hetkiä toivoisin. Sillä jopa ne kaikkein realistisimmat äidit, kuten vaikkapa Liina ja Katja, lipsauttavat välillä (puolihuolimattomasti?) sivulauseita, jotka pursuavat Niitä Hetkiä.

Seikkailija ja virran-mukana-menijä kun olen, olen joutunut toteamaan että pahalta tuntuu ennen kaikkea se, etten voisi kokea sitä, joka niin selvästi on jotain Mieletöntä. Ja tämän kokeakseni olen ilmeisesti henkisesti valmistautumassa seikkalemaan, ensin projektin käynnistämisen merkeissä ja sitten (ehkä, toivottavasti?) lapsiarjen merkeissä.

Ennustan, että tästä seikkailusta ei selvitä ilman ahdistusta ja kyyneleitä.

15.7.2013

Uutta kierrosta!

Pientä paluuta blogiin pariin on ilmassa. Joulun alla aloittamamme aikalisä päättyi ja kävimme taas keskustelua - tällä kertaa jopa puhuimme asioista niiden oikeilla nimillä.

Siinä mielessä tilanne ei ole muuttunut radikaalisti, että kumpikin suhtautuu tilanteeseen hyvin jalat maassa. Ilmassa ei ole paniikkia ja pienoisesta itkukohtauksestakin päästiin kainalohoidolla ja muutamilla viisailla sanoilla. Päätimme kuitenkin selvittää, mitä seuraavaksi kannattaisi tehdä. Emme nimittäin tehneet sitä viimeksi, koska itseäni niin ahdisti ajatus Projektin käynnistämisestä. Nyt on siis tarkoitus käydä moikkaamassa Väestöliiton tätejä ja selvittää mitä pitäisi tehdä JOS haluaisi jotenkin auttaa luontoa.

Tavallaan kyse on päätöksenteon lykkäämisestä, toisaalta nyt liikutaan selvästi eteenpäin.

Saas nähdä.

18.4.2013

Kohdistettua mainontaa

Hei vaan hei! Olipas kiva nähdä Bloggerista, että täällä on ollut kävijöitä, vaikka hiljaiseloa olenkin pitänyt. :)

Oli pakko tulla laittamaan viesti, kun yhtäkkiä mulle on alkanut ilmestymään facebookissa Suositeltuina Postauksina paikallisen hedelmällisyysklinikan mainoksia. Omituista tämä on siksi, että en ole juuri selaillut aiheeseen liittyviä tekstejä tai muutakaan, vaan oikeasti pitänyt hiljaiseloa.

Joku jossain tietää enemmän kuin minä.