Kun aika vilistää

Olen jonkin aikaa miettinyt, että pitäisi reflektoida kulunutta syksyä ja kun Hilkkakin kauniisti pyysti, ajattelin laittaa ajatuksia paperille. Tekstistä tuli (taas) aika pitkä, mutta en halunnut sitä jakaa useampaankaan pätkään.

Lapsi on kohta jo 8kk ja olen ollut töissä melkein 3kk. Aika juoksee käsittämätöntä vauhtia! Jotenkin pieniä välietappeja on koko ajan, sattuu ja tapahtuu ja tuntuu että aika menee selvästi eteenpäin aiemman matelemisen sijaan. Pieni Ihminen kasvaa käsittämätöntä vauhtia. Vasta äsken hän syntyi ja nyt suuhun puskee jo hampaita ja tyyppi yrittää lähteä liikkeelle.

Paluu töihin oli helpompi kuin ajattelin. Ajatus erosta tuntui etukäteen vaikealta, mutta tosipaikan tullen kaikki on mennyt tosi kivasti. Ensimmäisenä päivänä oli haikeaa, mutta helpotti kun lapsen hoitaja toi Pienen Ihmisen iltapäivällä syömään ja viettämään hiukan aikaa kanssani. Onnekas olen, kun työ joustaa tuon verran. Töihin tarttuminen oli mahtavaa, enkä tiedä olenko koskaan saanut inboxin läpikäymisestä niin paljon iloa, kuin parina ensimmäisenä päivänä töihinpaluun jälkeen. Olen nauttinut töistäni ja siitä, että saan olla itsekseni ja tehdä jotain kansantaloudellisesti merkityksellistä. Olen ottanut kaiken irti työpäivistä ja todella rehellisesti tykännyt olla toimistolla.

Samanaikaisesti loppuiltapäivästä onkin jo kiire kotiin. <3

Arkemme on vakiintunut jo mukavasti ja löytänyt omat uransa. Lapsi nukkuu yönsä kohtuullisesti, joskus koko yön, mutta yleensä jonkun kerran heräillen. Minä herään Miestä herkemmin itkuun, joten myös nousen ja käyn laittamassa tuttia takaisin suuhun. Onneksi lapsi yleensä nukahtaa heti sen jälkeen ja itse samoin. Kun aurinko nousee, herää lapsikin yöuniltaan ja suoritamme vahdinvaihdon, yleensä kuuden-seitsemän välillä. Mies viettää aamulla aikaa lapsen kanssa, pitää seuraa ja antaa aamupuurot, ennen kuin hoitajan päivä alkaa. Minä saan torkkua vielä hetken ja hoitaa aamutoimeni rauhassa. Aiemmin syksyllä meillä oli kausi, jolloin lapsi nukkui Todella Huonosti. Aloitti heräämisen 01-02 aikoihin ja heräili 30-45 min välein aamuun asti. Silti piti lähteä töihin ja Äiti oli Vähän Väsynyt. Päädyimme pitämään unikoulua ja se toimikin hienosti. Sen jälkeen on ollut isompia uniongelmia lähinnä hampaiden takia, mutta vain yksittäisiä öitä, jotka kyllä kestää.

Töistä yritän lähteä kotiin viiden aikaan, ihan viimeistään kuuteen mennessä. Näin minulle jää 2-3 tuntia aikaa lapsen kanssa iltaisin. Leikimme, syömme ja menemme rauhassa nukkumaan. Hoitajamme valmistaa meidän ruokamme, joten saamme keskittyä laatuaikaan lapsen kanssa. Yleensä minä nukutan lapsen, koska se on minusta ihanaa (lapsi menee todella nätisti iltaisin nukkumaan). Välillä Mies hoitaa tämän, joko siksi että itse joudun lähtemään eteenpäin, tai siksi että haluamme varmistaa, ettei lapsen nukkumaanmeno riipu minun läsnäolostani. Tarvittaessa jatkan töitä kotona lapsen nukkumaanmenon jälkeen, mitä sitäkin tapahtuu säännöllisesti. Olen ilmoittanut töissä, että en ota palavereja klo 17-20 väliselle ajalle ja aika hyvin tämä onkin onnistunut. Se toki tarkoittaa, että aikaeron takia palavereja on sitten klo 20 jälkeen, mutta tämä on mielestäni parempi vaihtoehto.

Olen siis pitänyt perussääntönä, että tulen aina kotiin illalla töiden jälkeen ja olen kotona Lapsen nukkumaanmenoon saakka. Jos on jotain muuta ohjelmaa, yritän mahdollisuuksien mukaan järjestää niin, että voin lähteä vasta nukkumaanmenon jälkeen. Yleensä se onnistuu, mutta välillä ei, jolloin Mies ottaa ohjat. Joskus harvoin olemme olleet molemmat poissa nukkumaanmenon aikana, jolloin hoitaja laittaa lapsen nukkumaan. Käymme miehen kanssa ulkona syömässä noin kerran viikossa, mutta tällöinkin lähdemme vasta Lapsen nukkumaanmenon jälkeen. Tämä onnistuu hienosti kiitos hoitajamme, sekä siksi että lapsi nukkuu niin hyvin. Voimme olla rauhassa tietäen ettei poissaolomme aiheuta ongelmia.

Imetystä olen edelleen jatkanut, mutta se on pikku hiljaa vähentynyt ja nyt ollaan todennäköisesti loppumisen kynnyksellä. Pumppasin alkuun työpäivän aikana kertaalleen, ja syötin itse töiden jälkeen, ennen nukkumaanmenoa ja aamuisin - tällöin päästiin 4 rintamaitosyöttöön päivässä jolloin jouduttiin vain hieman täydentämään korvikkeella. Pikkuhiljaa pumppaaminen onnistui kuitenkin huonommin ja huonommin ja kuukauden jälkeen juuri mitään ei irronnut. Siirryimme siis imetykseen kotona ollessani, eli 2-3 kertaa päivässä. Maidoneritys on kuitenkin sen jälkeen vähentynyt entisestään ja nykyisin pystyn syöttämään enää korkeintaan kerran päivässä. Olin muutaman päivän työmatkalla ja vaikka siellä sinnikkäästi pumppasin ylläpidon takia, oli muutos kotiinpaluun jälkeen selkeä. Kun lapsi joutuu tekemään enemmän töitä kuin pullon kanssa, eikä siltikään saa yhtä paljon, hermostuu hän nopeasti. Niinpä imetän tällä hetkellä lähinnä kun hän on uninen ja imetyksen tarkoitus on ennemmin läheisyys kuin ravinnontarve. Mielelläni jatkaisin, mutta homma on kirjaimellisesti kuivumassa kasaan. Tällä mennään.

Kiinteitä menee neljän kertaa päivässä: aamu- ja iltapuurot, päivällä sosetta ja iltapäivällä tuorehedelmää. Soseet olen tehnyt itse; teen 2-3 viikon välein isomman satsin pakkaseen. Parin tunnin kertapanoksella saa tehtyä jo paljon ja jääkuutioista on helppo koota erilaisia sekoituksia.

Hoitajan kanssa on mennyt todella hienosti. Ainahan vieraan ihmisen ottaminen mukaan arkeen on oma riskinsä, mutta meillä on tuntunut käyneen tuuri. Kun lapsi näkee hoitajan ensimmäisen kerran aamulla, leveä hymy syttyy molempien kasvoille. Se tuntuu hyvältä.
Olen pelännyt mustasukkaisuutta, koska lapsi viettää enemmän aikaa hoitajan kuin minun kanssani, ja luonnollisesti (toivottavasti) oppii varmasti luottamaan häneen kovasti. Tähän mennessä sitä ei ole onneksi ollut, vaan olen voinut olla vilpittömän onnellinen että tämä ihminen on lapseni elämässä. Uskon, että niin kauan kuin tiedostan asian, osaan paremmin käsitellä sitä. Faktahan on, että kaikille on parempi että lapsi aidosti luottaa hoitajaansa, eikä vaadi minun läsnäoloani. Vaikea tilanteesta tulee, jos/kun joskus muutamme tai hoitaja lähtee pois, sillä tällöin tärkeä ihminen lapsen elämässä "katoaa". Käsitellään sitä sitten siinä vaiheessa.

Koen, että me olemme todella onnekkaita saadessamme pyörittää arkeamme tällä tavoin. En usko, että olisin viihtynyt täysillä kotona lapsen kanssa kovin paljon pidempään. Rehellisesti, ja raadollisesti sanoen nautin ajasta lapsen kanssa paljon enemmän nyt, kun saan kuluttaa energiaa ensin töissä ja sitten tulla kotiin. Samoin se, että meillä on oma hoitaja on aivan fantastista. Se, että voimme käyttää ajan niin täysipainoisesti ensin lapsen kanssa, ja sitten keskenämme, on todella ainutlaatuista ja muistan arvostaa sitä päivittäin. Hoitaja onkin arkemme suurin sankari.

Arkemme on todella nautinnollista tällä hetkellä. Väsymys ei paina sen enempää kuin ennenkään, koska vaikka joudun heräilemään, on rytmini muuten muuttunut ja kokonaisunimäärä on vähintää sama kuin ennenkin. Jaamme vastuuta lapsesta Miehen kanssa ja kun välillä tulee epätoivon tai ärsyyntymisen hetkiä, on toinen siinä ja itse saa ottaa tauon. Lapsi on kovin rakas ja sydämessä läikähtää kun vain vilkaisenkin kuvaa työpöydällä. En suoraan sanottuna uskonut, että arki lapsen kanssa edes voisi olla näin vaivatonta ja mukavaa. Tässä on hyvä.

Oikein nautinnollista joulun koti-Suomeen, toivottavasti saisitte lunta.

Taas erilaiseen arkeen

Niin se aika vilistää hurjaa vauhtia ja reilun viikon päästä on edessä se mihin piti olla ikuisuus - paluu töihin. Pieni Ihminen täyttää 5kk ja meillä alkaa (taas) uusi arki. Olo on ristiriitainen. Alunperin ajattelin, että on mukava palata töihin kohtuullisen nopeasti, ja vaikka edelleen on mukava palata töihin, tuntuu ajatus erosta yllättävän vaikealta. Nyt jo harmittaa, että pitää luopua Pienen sylittelystä ja halimisesta. Niin sitä pragmaattisesta insinööristäkin kuoriutui äiti.

Yllättäen tähän mennessä yksi vaikeimmista asioista itselleni on ollut imetyksestä "luopuminen". Lapsi on edelleen täysimetyksellä, mutta olemme jo siirtyneet "työrytmiin", jossa lapsi saa maitonsa päivisin pullosta ja rinnasta vain iltaisin ja aamuisin. Ettei tulisi liian montaa muutosta kerralla. Siinä missä imetys oli itselleni alussa hyvin mekaaninen suoritus, on siitä nyt tullut hyvin tunnepitoinen ja herkkä tilanne, josta nautin kovasti. Sellainen meidän kahden yksityinen, intiimi hetki. Nyt kun päivisin pumppaillaan ja annetaan pullosta, oikein odotan iltaa kun taas saan ottaa lapsen rinnalle. 

Yllättävää on ollut myös se, miten paljon lapsen tulisi juoda/syödä vuorokauden aikana. Ohjeet sanovat nyrkkisäännöksi lapsen paino jaettuna kuudella, mikä tarkoittaa meidän tapauksessa 1,3 litraa. Kun syöttöjä on tällä hetkellä n. 8 vuorokaudessa, tarkoittaa se reilua 1,5 dl kerrallaan. Voin kertoa että siinä riittää pumpattavaa. Vaikka tavoitteeni on ollut jatkaa täysimetystä töissäkin, alkaa epäilys pikku hiljaa hiipimään, koska en millään saa kerralla pumpattua niin paljon kuin tarvitaan (päivässä pullosta yhteensä n. 4,5 dl), enkä usko voivani järjestää aikataulujani niin, että voisin useamman kerran päivässä pumpata toimistolla. No, katsotaan ja ihmetellään mitä tapahtuu, ei se osittainen korvikkeen käyttö mikään katastrofi olisi. Toisaalta en ole täysin vakuuttunut tuosta syöttömäärästä.

Eroa lapsesta on myös harjoiteltu. Uusi arki on meillä mahdollinen hoitajan avulla. Hän on ollut apunamme jo kolme viikkoa, tutustumassa ja opettelemassa arkeamme. Olemme käyneet läpi kasvatusperiaatteitamme ja toiveitamme lapsen hoitoon liittyen ja pyrkineet varmistamaan että kommunikaatio pelaa puolin ja toisin. Pari kertaa hän on hoitanut lyhyesti lasta itsenäisesti kun olen ollut asioilla (kerran kävimme Miehen kanssa myös kaksin syömässä), mutta huomenna edessä on ensimmäistä kertaa hieman pidempi, työpäivän pituinen ero. Ihan luottavaisin mielin olen, ja jos tulee ongelmia, olemme kuitenkin tavoitettavissa ja tarvittaessa pääsemme kotiin.

Nukkuminen meillä on sujunut varsin kivasti. Pieni alkoi nukkumaan aamuun asti (heräsi klo 6-8) 2kk ikäisestä, mutta nyt viimeiset pari viikkoa on ollut haastavampaa. Saimme riesaksemme flunssan ja sen jälkipyykkinä meni unirytmi ihan sekaisin ja nyt pitää herätä pari kertaa yössä laittamaan tutti takaisin suuhun ja lisäksi syöttämään kertaalleen aamuyöstä. Ilmeisen tavallista 4-6 kuukauden iässä, mutta harmillista töihinpaluuta ajatellen. ;) Toivotaan kuitenkin, että tässä vieä ehdittäisiin saada homma uudestaan haltuun. Jos ei, niin puolen vuoden kieppeillä lähdetään pikku hiljaa koittamaan unikoulua.

Toisena ikään kuuluvana riesana meillä on järkyttävä pulauttelu. Kamaa tulee ulos jatkuvalla syötöllä ja lääkäri meinasi että kyse on refluksista. Tila ei kuitenkaan juurikaan häiritse Pientä, joten en halunnut lähteä hoitamaan sitä lääkkeillä. Pyykkikone laulaa jatkuvalla syötöllä kun maidossa ovat niin Pienen kuin meidänkin vaatteet, mutta se on aika pieni harmi. Pidetään lasta enemmän pystyasennossa ja koitetaan sillä saada parannusta aikaan. Olemme myös lähtenee maistattamaan kiinteitä ja vaikka kiinteitä ei vielä anneta kuin pari lusikallista päivässä, toivomme sen tuovan sitten ajallaan parannusta asiaan.

Kävimme tällä viikolla tarkastus/rokotuskäynnillä lääkärillä, joka kehui Pientä kovasti. Kuulemma kasvaa ja kehittyy upeasti ja vaikuttaa tasapainoiselta ja onnelliselta lapselta. Totesi minulle, että "What ever you are doing, just keep doing it with confidence." Tuli hyvä fiilis, kyllä tässä jotain on osattu oikein tehdä.

Vaikka töihinpaluuseen liittyvä ero tuntuu nyt vaikealta, en usko sen olevan helppoa kellekään. Rauhoittaa kun tietää, että suurin osa vanhemmista käy näitä samoja tunteita läpi jossain vaiheessa. Edessä on varmasti paljon epätoivon ja harmituksen hetkiä, mutta niistä selvitään varmasti. Hyvä puoli on joustava työaikani, joka mahdollistaa meille sopivimman rytmin hakemisen.

Pieni Ihminen on niin kovin rakas. Hymyilee paljon, on aika vastikään löytänyt varpaansa ja melkein kääntyy selältä vatsalleen (kertaalleen kääntyikin, mutta tuota vahinkoa ei olla pystytty toistamaan). Sydän pakahtuu kun pieni suu leviää suureen hymyyn äidin nähdessään. Pienestä on tullut hurjan tärkeä osa arkeamme ja elämäämme. Vaikka välillä harmittaa, väsyttää ja kyllästyttää, ovat onnenhetket juuri suuria kuin etukäteen ajattelin ja toivoin. Vastuu tuntuu hyvältä. Tästä on hyvä jatkaa elämää eteenpäin.

Uusi arki

Tekstistä tuli jälkikäteen luettuna aika sekava, mutta se toisaalta taitaa olla tämänhetkinen fiiliskin. ;)

Pienemme on nyt reilun kuukauden ikäinen ja arki alkaa pikku hiljaa rullaamaan. Mitään rytmiä ei toki vielä ole, mutta alamme ymmärtämään toisiamme. Ihan mahtava pieni käärö!

Sektio meni kuten aiemmin mainitsin erittäin hyvin. Ensimmäiset päivät olo oli melko tuskainen ja kotiin päästyä tuli kiroiltua paljon kun leikkausalue sattui niin älyttömästi vääristä liikkeistä. Jossain välissä olin varma, että joku sisemmistä haavoista oli revennyt auki ja vuotaisin kohta kuiviin. Hengissä ollaan kuitenkin edelleen. (toim. huom. ei ollut revennyt, tuntui vain siltä) Reilun viikon jälkeen lopetin särkylääkkeiden syönnin ja nyt viiden viikon kohdalla olo on oikein hyvä. Tietyt liikkeet sattuvat edelleen, mutta kipu on hyvin pientä aiempaan verratuna. Arpi itsessään on ulkonäöltään siisti, mutta nähtäväksi jää miten se korjaantuu tuntumaltaan ja miten venynyt iho saadaan vetäytymään entiselleen.

Olen tunnustellut paljon itseäni ja tuntemuksiani lapsen suhteen. Hoitovietti on vahva, mutta mitään monien kokemaa tunteiden ilotulitusta en ole vielä kohdannut. Sitä paljon puhuttua Äidinrakkautta (tm) odotellaan siis edelleen. Ystäväni, joka sai esikoisensa kuukautta ennen meitä kertoi, että hänellä se lähti kehittymään vasta siinä vaiheessa kun lapsi alkoi ottamaan selvemmin kontaktia ja hymyilemään. Kuulostaa erittäin mahdolliselta. Nyt kommunikointimme on hyvin yksisuuntaista; minä kohdistan viestini hänelle ja hän kuuluttaa oman asiansa geneerisesti koko maailmalle. Katse alkaa vähitellen kohdistumaan, mutta keskittymiskyky on kultakalan luokkaa. Pikku hiljaa kuitenkin.

Juniori syntyi sopivasti ennen äitienpäivää, mutta mitä lähemmäksi päivää tultiin, sitä hämmentyneemmäksi olo muodostui. Mies kyseli toiveita ja minä kiusaannuin. En kerta kaikkiaan tuntenut itseäni äidiksi, vaikka todistettavasti pieni ihminen oli minusta syntynyt. Itseni kutsuminen äidiksi tuntui todella oudolta, jopa väärältä.

Nyt tuo olo on hiukan pehmentynyt, toistelen lapselle äitiä puheessa vähän väliä ja samalla totutan itseänikin siihen. Oletan, että kun lapsi selvästi osoittaa tarvitsevansa juuri minua, alkaa tunne voimistumaan. Metaformoosi on selvästi käynnissä. Olen laulanut pienelle aika paljon, ja kesti pitkään ennen kuin pystyin laulamaan Ihme ja kumma kokonaan läpi ilman, että aloin kyynelehtimään vuolaasti. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa." Tuohon lauseeseen kiteytyy niin monta hienoa asiaa, että olen sen äärellä aseeton. Että minulla on mahdollisuus ohjata tätä pientä kulkijaa. Melko ainutlaatuista.

Kotona olemiseen suhtaudun asiaankuuluvana osana prosessia. Ainakaan vielä en ole löytänyt itsestäni kotiäiti-moodia. Päivät ovat yksinkertaisia koostuen lähinnä imetyksestä, vaipanvaihdosta, nukkumisesta ja odottamisesta ja ei se nyt suoraan sanottuna varsinaisesti mitään super-haastavaa ja mielenkiintoista aivojumppaa ole. Leppoisaa ja pääosin mukavaa kuitenkin. Lähdimme ulos liikkeelle varsin aikaisessa vaiheessa ja Tyyppi alkaa olemaan varsin tottunut liikkumaan julkisilla paikoilla. Nukkuu sikeästi kuin tukki ja herättää sillä huomiota ravintolassa. "Ihanko todella tuo lapsi pystyy päällä noin nukkumaan?!" Äitinsä unenlahjat perinyt.

Yöt menevät vaihtelevasti ja syödä pitää suurimman osan aikaa 2-3 tunnin välein. Välillä tunnin välein, mutta pari kertaa on saatu nauttia jopa 5 tunnin pätkistä. Yllättävän hyvin sitä kuitenkin jaksaa, vain muutaman kerran on tullut "Äiti on vähän väsynyt" -hetkiä. Kaikki varoittelivat alun rankkuudesta, mutta meillä se on mennyt todella sujuvasti. Tästä suuri kiitos Miehelle, joka on ollut mahtavasti mukana ja tukenut hoitamalla noin kaiken ja minä olen saanut keskittyä imettämiseen. Vaikeita hetkiä oli välillä alussa kun imetys oli jonkin aikaa todella kivualiasta. Sinnikkyydellä (ja vähän itkullakin) siitä selvittiin ja nyt homma toimii hienosti.

Arki on heittänyt lyhyessä ajassa kuperkeikkaa. En ole vielä täysin sinut tämän uuden elämän kanssa, mutta minusta tuntuu kuitenkin hyvin voimakkaasti siltä, että tässä minun kuuluu olla. Pieni tyyppi on ihan huippu ja tuskin maltan odottaa, että saan kulkea tämän matkan hänen kanssaan.

Hän on täällä

Hui, miten maailma voi heittää ympyrää niin lyhyessä ajassa. Maanantaina aamulla pakkasin läppärin laukkuun jatkaakseni töihin lääkärin jälkeen ja tiistai-aamuna hyppäsin taksiin ja lähdin synnyttämään pientä ihmistä. Ette usko miten epätodellinen olo oli moottoritiellä aamuruuhkassa. Katsottiin Miehen kanssa toisiamme: "Meidän lapsi on ihan kohta täällä." Molemmat yhtä hämmentyneinä.

Ja muutamaa tuntia myöhemmin hän oli todella täällä.

Kaikki meni lopulta hienosti, paremmin kuin uskalsin toivoa. Mitään komplikaatioita ei tullut, vaikka leikkaussali oli täydessä hälytysvalmiudessa placenta praevia major -diagnoosin takia - miestäkään ei päästetty mukaan vaikka yleensä suunniteltuihin sektioihin pääsee ja kovasti yritimme. Suuri kunnia tästä kuuluu lääkärillemme, sattumalta olimme ilmeisesti valinneet sairaalan huipun. Anestesialääkäri nimittäin kertoi briiffauksensa yhteydessä, että sairaalan henkilökunta käyttää meidän lääkäriämme, koska hän on vain niin hyvä. Se kertoo paljon, se.

Kolme yötä vietimme sairaalassa kerrassaan erinomaisessa hoidossa ja nyt olemme jo kotona. Pikku hiljaa opettelemme tuntemaan toisiamme ja muodostamaan rutiineita.

Hän on ihmeellinen.

Kaikki vuosien aikana kertyneet epäilykset ovat poissa, haluan vain huolehtia tästä pienestä ihmisestä, varmistaa, että hänellä on kaikki hienosti.

Yksi sana - onni.

Ajatuksia raskaudesta

Aika kuluu samalla niin nopeasti ja niin hitaasti. Täällä on kohta 30 viikkoa kasassa eli pitkälle ollaan selvitty. Tuntuu kuin olisin ollut raskaana jo pienen ikuisuuden, aika kuluu hitaasti eikä toisaalta juuri mitään ole tapahtunut, vaikka "aiemmassa elämässäni" raskauden pituisessa ajassa tapahtui vaikka mitä. Nyt mennään pienellä vaihteella eteenpäin perusarkea. Tai ehkä kyseessä on vain tähän ikään kuuluva vaihe, jolloin ei nyt vain tapahdu samalla tavalla hirveästi kaikkea. Toisaalta aika menee hirmu nopeasti, niin paljon pitäisi ehtiä tekemään ja varmistamaan ennen kuin pitää jäädä pois. Kun laskee jäljellä olevia viikkoja ja vertaa ToDo-listaan, alkaa hirvittämään. Miten ihmeessä ehdin tekemään kaiken?

Omat ajatukset lapsesta ovat kehittyneet ja kypsyneet aivan valtavasti. Siinä missä alkuraskaudessa tuntui siltä, että joudun luopumaan isosta osasta elämääni, on tällä hetkellä ajatus hyvin voimakkaasti se, että nyt olikin aika siirtyä eteenpäin toisenlaiseen arkeen. Ja se tuntuu hyvältä. Siinä mielessä raskausaika ja hormonit ovat tehneet tehtävänsä ja olen kasvanut (ja kasvan edelleen) uuteen elämäntilanteeseeni.

Se, mitä ei ole kuitenkaan tapahtunut odotusteni vastaisesti, on äidinrakkauden kehittyminen. Ajattelin, että minulle syntyisi suuria tunteita lasta kohtaa jo raskausaikana, mutta näin ei ole käynyt. Edelleen suhtaudun asiaan (ja lapseen) todella pragmaattisesti ja jopa hyvin varovaisesti. En ole esimerkiksi halunnut tehdä vielä(kään) mitään hankintoja, se tuntuu vain aivan liian isolta askeleelta. Toisaalta minua on lohduttanut muiden äitien kokemukset, kun he ovat avautumiseni jälkeen paljastaneet, että heilläkin meni synnytyksen jälkeen pari viikkoa ennen kuin suhde todella syntyi. Se rauhoittaa, minulla on vielä aikaa.

Itse raskauteen suhtaudun valtavalla kiinnostuksella. Vartalon muuttuminen on älyttömän kiehtovaa, enkä lakkaa ihmettelemästä mitä kaikkea evoluutio on saanut aikaan. Olen todella ylpeä vatsastani ja usein ihailen sitä peilistä, se on vain jotenkin todella siisti. Erityisesti kun tietää että siellä sisällä on oikea pieni ihminen. Iltaisin makaan monesti sängyssä ja seuraan tyypin liikkeitä, samalla ajatellen Alien-leffaa ja mielikuvituksessa odotan että se hyökkää ulos. (juu, mulla on aina ollut vilkas mielikuvitus) Päivisin tunnustelen sitä voimaa ja intensiteettiä, millä pieni myllertää ja hämmennyksen vallassa ihmettelen, miltä liikkeet tuntuvat ja miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa olemiseeni. Alun pahoinvoinnin jälkeen saavutin sen vaiheen, jota etukäteen odotin - jännittävän ja positiivisen kokemuksen raskaanaolemisesta.

Synnytyksen vaiheisiin olen tutustunut tarkkaan ja suhtaudun siihen (ainakin vielä) oikein levollisesti. Mieltä rauhoittaa kun tietää mitä fysiologisesti tapahtuu ja ymmärtää, että kroppa kyllä tukee prosessissa parhaansa mukaan. Kipuun suhtaudun tässä vaiheessa avoimin mielin, katsotaan miten menee ja reagoidaan sen mukaan. En halua tehdä päätöksiä mihinkään suuntaan etukäteen. Pelko ja inhotus on muuttunut hyväksynnäksi.

Synnytyksen jälkeinen aika mietityttää paljon, mutta olen jo sinut sen kanssa, että meidän perheessä vauva-arki tullaan hoitamaan tavalla, joka ei välttämättä ole samanlainen kuin suurimmassa osassa suomalaisperheitä. Vielä kun oppisin sietämään, että kaikki muut eivät ole tavastamme yhtä innoissaan. Keskustelupalstojen lukemisen lopetin alkuunsa ja sen jälkeen on mennyt hyvin. Uskon, että löydämme oman, meille oikean tapamme toimia.

Kaiken kaikkiaan olo on hyvin tasapainoinen. En ole pelkojeni vastaisesti tipahtanut vaalenpunaiseen hattaraan tai alkanut muuten sekoilemaan, vaan olen edelleen se sama pragmaattinen itseni. Suhtaudun tulevaan mielenkiinnolla mutta rauhallisesti ja ennen kaikkea avoimin mielin. Asiat ratkeavat tavalla tai toisella.

Nyt on hyvä.

Entä jos kaikki ei tunnukaan miltä "pitäisi"

Hahaa, huijasinpas itseänikin väittämällä etten tule enää kirjoittamaan, mutta niin vain koin sen tarpeelliseksi. Nyt annan heti alkuun ystävällinen neuvon kaikille teille, joilla matka on vielä alkamatta, että ei välttämättä kannata lukea eteenpäin, sillä tekstini saattaa aiheuttaa mielipahaa.
Kirjoitus on myös kilometrin pituinen, koska tässä tulee nyt patoutumia viikkojen ajalta.

Taustana alkuun se, että vaikka matka lapsen saamiseksi on ollut kohtuu pitkä, se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä. Blogiakin lähdin kirjoittamaan alunperin siksi, että taistelin sisimmissäni sen kanssa haluanko lapsia ylipäänsä. Ja edelleen ihmettelen, voiko lapsettomuudesta kärsiä, jos ei ole varma haluaako sitä lasta.

Raskaus etenee hitaasti mutta varmasti. Kasassa on jo yli 18 viikkoa ja ensi viikolla edessä rakenneultra. Puoliväli kolkuttelee. Sukupuoli selvisi jo edellisessä tutkimuksessa ja se teki kaikesta todella konkreettista. Nimivaihtoehdot ovat pyörineet mielessä. Nyt odottelen kovasti että tuntisin ensimmäiset liikkeet, joiden pitäisi ilmestyä ihan koska tahansa. Alun pahoinvointi oli todella raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin ja nyt olo on käytännössä normaali. Siis fyysisesti.

Henkisesti koen silmitöntä huonoa omatuntoa. Maailmani ei ole millään lailla vaaleanpunainen, enkä tunne suurta rakkauta lasta kohtaa. Suhtaudun raskauteen ja synnytyksenjälkeiseen aikaan insinöörimäisellä otteella. Luen muiden raskaanaolevien tekstejä, joista pursuaa onni ja odotus, samalla kun itse rakennan päässäni ToDo-listaa ja aikataulua asioista.

Koen välillä huolta lapsen puolesta, ja aina ennen lääkäriä olen varma, ettei se ole enää hengissä. Se tuntuukin sitten ainoalta inhimilliseltä tunteelta. Ajattelin aina, että hormonit saavat aikaan sen odotuksen ja onnen, vaikkei vauvakuumetta koskaan ollutkaan. No niitä hormoneita odotellaan edelleen.

Pelkäsin esimiehelle kertomista todella paljon, koska koen pettäneeni hänet "hankkiutumalla" tähän tilanteeseen. Turhaan pelkäsin, vaikka on toki sanottava, että haasteita tilanteeni aiheuttaa. Eilen asiasta kerrottiin koko firmalle ja päässäni kuulin kaikkien huokauksen ja pettymyksen. Myöhemmin kollegani kertoi, että ihmiset olivat puhelimeen huutaneet onnitteluita, mutta itsehän en niitä kuullut. Kertoi myös, että esimies oli jossain välissä todennut, miten mä taidan ottaa tämän tilanteen raskaammin kuin pääkonttorin väki. Oikeassa on.

Kun olen kertonut uutisen läheisille, ovat kaikki olleet aivan pähkinöinä ja onnitteluita on tulvinut. Itse olen lähinnä kiusaantunut ja yrittänyt mutista jonkun neutraalin vastauksen.
Ystävä: "Ihanaa, onnea! Aivan mahtavaa!"
Minä: "Joo, onhan tää jännittävää."
Molempien vanhemmat haluavat nähdä skypen välityksellä mahan kasvua, minä kiusaannun.

Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi hankkia mitään tarvikkeita. Äitini lähetti minulle kummitätini aikoinaan tekemän vauvanviltin. Se oli suloinen ja olin otettu, mutta piilotin sen syvälle kaapinnurkkaan. Ystäväni kysyi koska mennään ostamaan vauvanvaatteita. Sain vain sanottua, etten ole siellä vielä. Olen pitkään haaveillut eräästä tuolista ja aikoja sitten päättänyt, että hankin sen kun lapsi tulee, koska se on täydellinen "imetys-tuoli". Mieheni kysyi jo pari kuukautta sitten, josko se saa tilata. Kielsin. Kysyi pari viikkoa sitten uudestaan ja annoin periksi, ja nyt pelkään hetkeä jolloin se tulee.

Ahdistun ajatuksesta, että "joudun" jäämään äitiyslomalle. Huomaan jo miettiväni kuinka nopeasti voin palata töihin, samalla kuitenkin tiedostaen, että haluaisin imettää lasta sen 6kk.

Nautin raskausvatsastani paljon, se on todella suloinen ja käytän mielelläni vaatteita, joissa se näkyy. Olen siitä ylpeä ja haluan että se huomataan, mutta en halua että siitä keskustellaan. Kaipaan kovasti vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa puhua raskausajasta, mutta ahdistun pahasti "hössötyksestä".

Olen analysoinut itseäni kovasti, ja ajatellut, että tämä on minun suojamuurini, jolla varmistan, etten luhistu jos asiat menevätkin pieleen. Toisaalta koen, etten ole "ansainnut" tätä, koska en aidosti toivonut lasta, ja niin moni muu edelleen odottaa. Ystäviemme polku on ollut todella pitkä ja raskas, ja lopulta vei luovutushoitoihin. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Sain itseni kiinni toivomasta, että olisin valmis luopumaan omasta raskaudestani, jotta he onnistuisivat, koska tämä on heille tärkeämpää. Aivan päätön ajatus. Pelästyttävä jopa. Viikonloppuna selvisi, että he ovat plussanneet. Tirautin pari onnenkyyneltä heidän puolestaan ja samalla jäin miettimään toivettani. Entä jos vaihtokauppa toteutuikin. Entä jos tässä on syy sille, etten ole tuntenut lapsen liikkeitä, vaikka olisi pitänyt? Että siellä ei kukaan enää liiku. Edelleen päätön ajatus, mutta syvällä takaraivolla. Nyt odotan ensi viikon ultraa täysin uudella jännityksellä.

Missään nimessä en laiminlyö lasta tai raskautta, päinvastoin. Olen tehnyt tarkkaa taustatutkimusta ohjeista ja neuvoista, enkä ota mitään annettuna. Olen lukenut raskausajan kirjoja ja tiedän tarkalleen miten raskaus ja synnytys etenevät. Pidän huolta itsestäni ja lapsen hyvinvoinnista niin hyvin kuin osaan. Suoritan pakollisia toimia kuitenkin robotinomaisesti, koska ne "täytyy" ja kuuluu tehdä.

En vain osaa olla aidosti onnellinen.

Lapsen viaton rakkaus

Tapasin viikonloppuna sisaruksiani ja heidän perheitään. Kaksi päivää täyttä showta, jonka jälkeen hiljainen koti tuntui maailman parhaalta paikalta.

Muutaman kerran pieni veljenpoika sai kyllä tätinsä sydämen sykkyrälle. Hänellä on nyt kausi, jolloin koetellaan vanhempien kärsivällisyyttä. Tällä kertaa se tapahtui kuitenkin siten, että ainoastaan täti kelpasi tekemään yhtä sun toista. Itkupotkuraivari ("Ha-lu-an Tädin!!!") hiljeni salamana päiväuniksi kun täti tuli viereen sängylle pötköttämään. Illalla pikkuherra sinnitteli myöhään hereillä, koska ei suostunut menemään nukkumaan ennen kuin saunassa ollut täti tuli lukemaan iltasatua. Sitten pystyi käpertymään suosiolla kainaloon nukkumaan. Pienessä seremoniassa kun piti keskittyä, kelpasi ainoastaan äidin tai tädin syli, ei edes isoäidin.

Kovempikin sydän siinä sulaa. <3

Onnellinen takaisku

Olen onnistunut jättämään projektin taka-alalle. Olen nauttinut elämästä, Miehestä ja kesästä. Suuri syy tähän on se, että elämässä tapahtuu työpuolella nyt niin jänniä juttuja, että olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että raskautuminen juuri nyt pilaisi kaiken.

Tunsin helpotusta kun tutut vatsakivut alkoivat tänään ajallaan.

Olen tavallaan palannut takaisin blogini alkupisteeseen, kysymykseen entä jos ei. Olen jotenkin todella levollinen projektin suhteen; miettinyt välillä miten kaikkien ei ehkä kuulukaan saada lapsia, ja miten sille voi olla jokin suurempi syy ettei ole tärpännyt. Ehkä meidän yhdistelmämme on jotenkin katastrofaalinen ja kroppa tekeekin palveluksen abortoimalla yritykset.

Olen tavannut tuttuja lapsiperheitä ja ihmetellyt, miten en jaksaisi sitä 24/7 menoa ilman omaa rauhaa. Toisaalta olen tavannut ystäväni keskos-vauvan, jonka kommunikointi äitinsä kanssa sai sydämen tulvahtamaan täyteen äidinrakkautta ja ymmärrystä siitä, miten ainutlaatuisesta ja ihanasta suhteesta on kyse.

Olen tuskaillut, miten after work -seuraa on kovin vaikeaa saada, kun suurin osa porukasta on raskaana tai ihan pienten lasten vanhempia.

Olen kyseenalaistanut omat motiivini haluta lapsi. Miettinyt olisiko minulla rohkeutta ja toisaalta aitoa halua olla vapaaehtoisesti lapseton. Tai sitä voinko edes olla vapaaehtoisesti lapseton, kun olen yrittänyt lasta kohta kaksi vuotta.

Miten ihmeessä sitä voikaan tietää, haluaako lapsen?

Levollinen välivaihe

Tapasin tänään ystäväni, sen joka uutisillaan aiheutti romahduksen. Vaikkei tarkoituksellista ollutkaan, oli tämä ensimmäinen kerta kun tapasimme sen kerran jälkeen. Vähän jännitin etukäteen miten suhtaudun.

Turhaan jännitin, tapaaminen sujui todella välittömissä ja lämpimissä tunnelmissa. Puhuimme jopa hänen raskaudestaan, ei sattunut.

Olen onnellinen. Voin olla aidosti onnellinen läheisteni puolesta.

Onnesta ja pysyvyydestä

Minulla ei ole varsinaisesti mitään syytä olla hankkimatta lapsia. (tiedän, lapsia ei hankita, vaan saadaan) Minulla on ihana, oikeastaan ihan mahtava aviomies, kaunis koti, pari hauskaa lemmikkiä ja kohtuullinen toimeentulo. Arkeni on nautittavaa ja mietin usein, että elämäni on ihan todella onnellista!

Tähän elämään mahtuisi hyvin lapsikin, ja monen mielestä lapsi on varmasti ainoa, joka elämästäni "puuttuu". Totta, meillä ei ole lasta, mutta en koe että se puuttuisi. Ei minulla ole purjevenettäkään, ja vaikka sellainen olisi ihan ok olla, ei minulta sitä 'puutu'.

Tavallaan pelkään, että se lapsi rikkoisi tämän ihanan harmonian. Ei voisi enää tulla kotiin pitkän työpäivän jälkeen ja rojahtaa sohvalle rentoutumaan, koska joku muu tarvitsisi huomiota. En voisi nukkua viikonloppuisin pitkään, koska joku heräisi aikaisin ja vaatisi muut mukaan.

Kukaan lapsiperheen jäsen ei koskaan myönnä katuvansa lapsiaan. Raskasta on, mutta on se sen arvoista! Ehkä näin, mutta entä jos ei ole? Entä jos minä kerta kaikkiaan arvostan sitä omaa aikaani, oman elämäni hallintaa niin paljon, että koen lapsen haitaksi liian usein? Entä jos minun elämäni onnellisuus on kiinni juuri niistä yksityiskohdista, jotka kuuluvat siihen juuri nyt, ja joiden menetys tekee elämästi vähemmän onnellista?

Moni parisuhde kaatuu arkeen pienten lasten kanssa. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta ja arkea on nähty pakostakin. Silti olemme hyvin onnellisia yhdessä ja elämä tuntuu välillä edelleen vaaleanpunaiselta. Juuri niin kuin aina haaveilinkin. Entä jos se pieni stressipallo horjuttaisi tämän elämäni tukipilarin? Kaataisi seuraava 50 vuoden tulevaisuuteni? Onko se silloin sen arvoista?

Lapsi toisi mukanaan varmasti paljon onnea ja ihanaa uutta arkea. Erilaista onnea varmasti, mutta suurta sellaista. Valitettavasti onnea ei voi laittaa tärkeysjärjestykseen, varsinkaan kun se miten suurena kukin onnensa kokee, on todella subjektiivista.

Tärkeintä on kuitenkin onnellisuus, mistä sen sitten saakaan.