Kun aika vilistää

Olen jonkin aikaa miettinyt, että pitäisi reflektoida kulunutta syksyä ja kun Hilkkakin kauniisti pyysti, ajattelin laittaa ajatuksia paperille. Tekstistä tuli (taas) aika pitkä, mutta en halunnut sitä jakaa useampaankaan pätkään.

Lapsi on kohta jo 8kk ja olen ollut töissä melkein 3kk. Aika juoksee käsittämätöntä vauhtia! Jotenkin pieniä välietappeja on koko ajan, sattuu ja tapahtuu ja tuntuu että aika menee selvästi eteenpäin aiemman matelemisen sijaan. Pieni Ihminen kasvaa käsittämätöntä vauhtia. Vasta äsken hän syntyi ja nyt suuhun puskee jo hampaita ja tyyppi yrittää lähteä liikkeelle.

Paluu töihin oli helpompi kuin ajattelin. Ajatus erosta tuntui etukäteen vaikealta, mutta tosipaikan tullen kaikki on mennyt tosi kivasti. Ensimmäisenä päivänä oli haikeaa, mutta helpotti kun lapsen hoitaja toi Pienen Ihmisen iltapäivällä syömään ja viettämään hiukan aikaa kanssani. Onnekas olen, kun työ joustaa tuon verran. Töihin tarttuminen oli mahtavaa, enkä tiedä olenko koskaan saanut inboxin läpikäymisestä niin paljon iloa, kuin parina ensimmäisenä päivänä töihinpaluun jälkeen. Olen nauttinut töistäni ja siitä, että saan olla itsekseni ja tehdä jotain kansantaloudellisesti merkityksellistä. Olen ottanut kaiken irti työpäivistä ja todella rehellisesti tykännyt olla toimistolla.

Samanaikaisesti loppuiltapäivästä onkin jo kiire kotiin. <3

Arkemme on vakiintunut jo mukavasti ja löytänyt omat uransa. Lapsi nukkuu yönsä kohtuullisesti, joskus koko yön, mutta yleensä jonkun kerran heräillen. Minä herään Miestä herkemmin itkuun, joten myös nousen ja käyn laittamassa tuttia takaisin suuhun. Onneksi lapsi yleensä nukahtaa heti sen jälkeen ja itse samoin. Kun aurinko nousee, herää lapsikin yöuniltaan ja suoritamme vahdinvaihdon, yleensä kuuden-seitsemän välillä. Mies viettää aamulla aikaa lapsen kanssa, pitää seuraa ja antaa aamupuurot, ennen kuin hoitajan päivä alkaa. Minä saan torkkua vielä hetken ja hoitaa aamutoimeni rauhassa. Aiemmin syksyllä meillä oli kausi, jolloin lapsi nukkui Todella Huonosti. Aloitti heräämisen 01-02 aikoihin ja heräili 30-45 min välein aamuun asti. Silti piti lähteä töihin ja Äiti oli Vähän Väsynyt. Päädyimme pitämään unikoulua ja se toimikin hienosti. Sen jälkeen on ollut isompia uniongelmia lähinnä hampaiden takia, mutta vain yksittäisiä öitä, jotka kyllä kestää.

Töistä yritän lähteä kotiin viiden aikaan, ihan viimeistään kuuteen mennessä. Näin minulle jää 2-3 tuntia aikaa lapsen kanssa iltaisin. Leikimme, syömme ja menemme rauhassa nukkumaan. Hoitajamme valmistaa meidän ruokamme, joten saamme keskittyä laatuaikaan lapsen kanssa. Yleensä minä nukutan lapsen, koska se on minusta ihanaa (lapsi menee todella nätisti iltaisin nukkumaan). Välillä Mies hoitaa tämän, joko siksi että itse joudun lähtemään eteenpäin, tai siksi että haluamme varmistaa, ettei lapsen nukkumaanmeno riipu minun läsnäolostani. Tarvittaessa jatkan töitä kotona lapsen nukkumaanmenon jälkeen, mitä sitäkin tapahtuu säännöllisesti. Olen ilmoittanut töissä, että en ota palavereja klo 17-20 väliselle ajalle ja aika hyvin tämä onkin onnistunut. Se toki tarkoittaa, että aikaeron takia palavereja on sitten klo 20 jälkeen, mutta tämä on mielestäni parempi vaihtoehto.

Olen siis pitänyt perussääntönä, että tulen aina kotiin illalla töiden jälkeen ja olen kotona Lapsen nukkumaanmenoon saakka. Jos on jotain muuta ohjelmaa, yritän mahdollisuuksien mukaan järjestää niin, että voin lähteä vasta nukkumaanmenon jälkeen. Yleensä se onnistuu, mutta välillä ei, jolloin Mies ottaa ohjat. Joskus harvoin olemme olleet molemmat poissa nukkumaanmenon aikana, jolloin hoitaja laittaa lapsen nukkumaan. Käymme miehen kanssa ulkona syömässä noin kerran viikossa, mutta tällöinkin lähdemme vasta Lapsen nukkumaanmenon jälkeen. Tämä onnistuu hienosti kiitos hoitajamme, sekä siksi että lapsi nukkuu niin hyvin. Voimme olla rauhassa tietäen ettei poissaolomme aiheuta ongelmia.

Imetystä olen edelleen jatkanut, mutta se on pikku hiljaa vähentynyt ja nyt ollaan todennäköisesti loppumisen kynnyksellä. Pumppasin alkuun työpäivän aikana kertaalleen, ja syötin itse töiden jälkeen, ennen nukkumaanmenoa ja aamuisin - tällöin päästiin 4 rintamaitosyöttöön päivässä jolloin jouduttiin vain hieman täydentämään korvikkeella. Pikkuhiljaa pumppaaminen onnistui kuitenkin huonommin ja huonommin ja kuukauden jälkeen juuri mitään ei irronnut. Siirryimme siis imetykseen kotona ollessani, eli 2-3 kertaa päivässä. Maidoneritys on kuitenkin sen jälkeen vähentynyt entisestään ja nykyisin pystyn syöttämään enää korkeintaan kerran päivässä. Olin muutaman päivän työmatkalla ja vaikka siellä sinnikkäästi pumppasin ylläpidon takia, oli muutos kotiinpaluun jälkeen selkeä. Kun lapsi joutuu tekemään enemmän töitä kuin pullon kanssa, eikä siltikään saa yhtä paljon, hermostuu hän nopeasti. Niinpä imetän tällä hetkellä lähinnä kun hän on uninen ja imetyksen tarkoitus on ennemmin läheisyys kuin ravinnontarve. Mielelläni jatkaisin, mutta homma on kirjaimellisesti kuivumassa kasaan. Tällä mennään.

Kiinteitä menee neljän kertaa päivässä: aamu- ja iltapuurot, päivällä sosetta ja iltapäivällä tuorehedelmää. Soseet olen tehnyt itse; teen 2-3 viikon välein isomman satsin pakkaseen. Parin tunnin kertapanoksella saa tehtyä jo paljon ja jääkuutioista on helppo koota erilaisia sekoituksia.

Hoitajan kanssa on mennyt todella hienosti. Ainahan vieraan ihmisen ottaminen mukaan arkeen on oma riskinsä, mutta meillä on tuntunut käyneen tuuri. Kun lapsi näkee hoitajan ensimmäisen kerran aamulla, leveä hymy syttyy molempien kasvoille. Se tuntuu hyvältä.
Olen pelännyt mustasukkaisuutta, koska lapsi viettää enemmän aikaa hoitajan kuin minun kanssani, ja luonnollisesti (toivottavasti) oppii varmasti luottamaan häneen kovasti. Tähän mennessä sitä ei ole onneksi ollut, vaan olen voinut olla vilpittömän onnellinen että tämä ihminen on lapseni elämässä. Uskon, että niin kauan kuin tiedostan asian, osaan paremmin käsitellä sitä. Faktahan on, että kaikille on parempi että lapsi aidosti luottaa hoitajaansa, eikä vaadi minun läsnäoloani. Vaikea tilanteesta tulee, jos/kun joskus muutamme tai hoitaja lähtee pois, sillä tällöin tärkeä ihminen lapsen elämässä "katoaa". Käsitellään sitä sitten siinä vaiheessa.

Koen, että me olemme todella onnekkaita saadessamme pyörittää arkeamme tällä tavoin. En usko, että olisin viihtynyt täysillä kotona lapsen kanssa kovin paljon pidempään. Rehellisesti, ja raadollisesti sanoen nautin ajasta lapsen kanssa paljon enemmän nyt, kun saan kuluttaa energiaa ensin töissä ja sitten tulla kotiin. Samoin se, että meillä on oma hoitaja on aivan fantastista. Se, että voimme käyttää ajan niin täysipainoisesti ensin lapsen kanssa, ja sitten keskenämme, on todella ainutlaatuista ja muistan arvostaa sitä päivittäin. Hoitaja onkin arkemme suurin sankari.

Arkemme on todella nautinnollista tällä hetkellä. Väsymys ei paina sen enempää kuin ennenkään, koska vaikka joudun heräilemään, on rytmini muuten muuttunut ja kokonaisunimäärä on vähintää sama kuin ennenkin. Jaamme vastuuta lapsesta Miehen kanssa ja kun välillä tulee epätoivon tai ärsyyntymisen hetkiä, on toinen siinä ja itse saa ottaa tauon. Lapsi on kovin rakas ja sydämessä läikähtää kun vain vilkaisenkin kuvaa työpöydällä. En suoraan sanottuna uskonut, että arki lapsen kanssa edes voisi olla näin vaivatonta ja mukavaa. Tässä on hyvä.

Oikein nautinnollista joulun koti-Suomeen, toivottavasti saisitte lunta.

Entä jos kaikki ei tunnukaan miltä "pitäisi"

Hahaa, huijasinpas itseänikin väittämällä etten tule enää kirjoittamaan, mutta niin vain koin sen tarpeelliseksi. Nyt annan heti alkuun ystävällinen neuvon kaikille teille, joilla matka on vielä alkamatta, että ei välttämättä kannata lukea eteenpäin, sillä tekstini saattaa aiheuttaa mielipahaa.
Kirjoitus on myös kilometrin pituinen, koska tässä tulee nyt patoutumia viikkojen ajalta.

Taustana alkuun se, että vaikka matka lapsen saamiseksi on ollut kohtuu pitkä, se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä. Blogiakin lähdin kirjoittamaan alunperin siksi, että taistelin sisimmissäni sen kanssa haluanko lapsia ylipäänsä. Ja edelleen ihmettelen, voiko lapsettomuudesta kärsiä, jos ei ole varma haluaako sitä lasta.

Raskaus etenee hitaasti mutta varmasti. Kasassa on jo yli 18 viikkoa ja ensi viikolla edessä rakenneultra. Puoliväli kolkuttelee. Sukupuoli selvisi jo edellisessä tutkimuksessa ja se teki kaikesta todella konkreettista. Nimivaihtoehdot ovat pyörineet mielessä. Nyt odottelen kovasti että tuntisin ensimmäiset liikkeet, joiden pitäisi ilmestyä ihan koska tahansa. Alun pahoinvointi oli todella raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin ja nyt olo on käytännössä normaali. Siis fyysisesti.

Henkisesti koen silmitöntä huonoa omatuntoa. Maailmani ei ole millään lailla vaaleanpunainen, enkä tunne suurta rakkauta lasta kohtaa. Suhtaudun raskauteen ja synnytyksenjälkeiseen aikaan insinöörimäisellä otteella. Luen muiden raskaanaolevien tekstejä, joista pursuaa onni ja odotus, samalla kun itse rakennan päässäni ToDo-listaa ja aikataulua asioista.

Koen välillä huolta lapsen puolesta, ja aina ennen lääkäriä olen varma, ettei se ole enää hengissä. Se tuntuukin sitten ainoalta inhimilliseltä tunteelta. Ajattelin aina, että hormonit saavat aikaan sen odotuksen ja onnen, vaikkei vauvakuumetta koskaan ollutkaan. No niitä hormoneita odotellaan edelleen.

Pelkäsin esimiehelle kertomista todella paljon, koska koen pettäneeni hänet "hankkiutumalla" tähän tilanteeseen. Turhaan pelkäsin, vaikka on toki sanottava, että haasteita tilanteeni aiheuttaa. Eilen asiasta kerrottiin koko firmalle ja päässäni kuulin kaikkien huokauksen ja pettymyksen. Myöhemmin kollegani kertoi, että ihmiset olivat puhelimeen huutaneet onnitteluita, mutta itsehän en niitä kuullut. Kertoi myös, että esimies oli jossain välissä todennut, miten mä taidan ottaa tämän tilanteen raskaammin kuin pääkonttorin väki. Oikeassa on.

Kun olen kertonut uutisen läheisille, ovat kaikki olleet aivan pähkinöinä ja onnitteluita on tulvinut. Itse olen lähinnä kiusaantunut ja yrittänyt mutista jonkun neutraalin vastauksen.
Ystävä: "Ihanaa, onnea! Aivan mahtavaa!"
Minä: "Joo, onhan tää jännittävää."
Molempien vanhemmat haluavat nähdä skypen välityksellä mahan kasvua, minä kiusaannun.

Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi hankkia mitään tarvikkeita. Äitini lähetti minulle kummitätini aikoinaan tekemän vauvanviltin. Se oli suloinen ja olin otettu, mutta piilotin sen syvälle kaapinnurkkaan. Ystäväni kysyi koska mennään ostamaan vauvanvaatteita. Sain vain sanottua, etten ole siellä vielä. Olen pitkään haaveillut eräästä tuolista ja aikoja sitten päättänyt, että hankin sen kun lapsi tulee, koska se on täydellinen "imetys-tuoli". Mieheni kysyi jo pari kuukautta sitten, josko se saa tilata. Kielsin. Kysyi pari viikkoa sitten uudestaan ja annoin periksi, ja nyt pelkään hetkeä jolloin se tulee.

Ahdistun ajatuksesta, että "joudun" jäämään äitiyslomalle. Huomaan jo miettiväni kuinka nopeasti voin palata töihin, samalla kuitenkin tiedostaen, että haluaisin imettää lasta sen 6kk.

Nautin raskausvatsastani paljon, se on todella suloinen ja käytän mielelläni vaatteita, joissa se näkyy. Olen siitä ylpeä ja haluan että se huomataan, mutta en halua että siitä keskustellaan. Kaipaan kovasti vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa puhua raskausajasta, mutta ahdistun pahasti "hössötyksestä".

Olen analysoinut itseäni kovasti, ja ajatellut, että tämä on minun suojamuurini, jolla varmistan, etten luhistu jos asiat menevätkin pieleen. Toisaalta koen, etten ole "ansainnut" tätä, koska en aidosti toivonut lasta, ja niin moni muu edelleen odottaa. Ystäviemme polku on ollut todella pitkä ja raskas, ja lopulta vei luovutushoitoihin. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Sain itseni kiinni toivomasta, että olisin valmis luopumaan omasta raskaudestani, jotta he onnistuisivat, koska tämä on heille tärkeämpää. Aivan päätön ajatus. Pelästyttävä jopa. Viikonloppuna selvisi, että he ovat plussanneet. Tirautin pari onnenkyyneltä heidän puolestaan ja samalla jäin miettimään toivettani. Entä jos vaihtokauppa toteutuikin. Entä jos tässä on syy sille, etten ole tuntenut lapsen liikkeitä, vaikka olisi pitänyt? Että siellä ei kukaan enää liiku. Edelleen päätön ajatus, mutta syvällä takaraivolla. Nyt odotan ensi viikon ultraa täysin uudella jännityksellä.

Missään nimessä en laiminlyö lasta tai raskautta, päinvastoin. Olen tehnyt tarkkaa taustatutkimusta ohjeista ja neuvoista, enkä ota mitään annettuna. Olen lukenut raskausajan kirjoja ja tiedän tarkalleen miten raskaus ja synnytys etenevät. Pidän huolta itsestäni ja lapsen hyvinvoinnista niin hyvin kuin osaan. Suoritan pakollisia toimia kuitenkin robotinomaisesti, koska ne "täytyy" ja kuuluu tehdä.

En vain osaa olla aidosti onnellinen.

Jännitystä ilmassa

Jännitystä on ilmassa monella tapaa. Kerroin aiemmin, että suunnittelemme muuttoa ulkomaille, ja nyt se on varmistunut - lähtö on edessä! Hurjaa, ja samalla niin ihanaa. Uusi elämä on edessä monella tapaa ja vatsassa pyörii perhoset sellaisella hyvällä tavalla. :)

Sen sijaan vatsassa eivät pyöri perhoset sellaisella huonolla tavalla. Kellontarkat ystäväni ovat kolmatta päivää myöhässä. Ja ne eivät ole Koskaan näin paljon myöhässä. Tein eilen jo testin, negatiivisen, mutta tänäänkään heitä ei kuulu.

Voi pojat minkä tempun minulle teettekään jos yhtäkkiä nyt saatte sen munasolun kiikkiin. Suunnitelmat ovat viittä vaille valmiit, lentolippu polttelee taskussa, ja uudet super-mielenkiintoiset työtehtävät odottavat. Ei tiedä mitä ajatella.

Onnellinen takaisku

Olen onnistunut jättämään projektin taka-alalle. Olen nauttinut elämästä, Miehestä ja kesästä. Suuri syy tähän on se, että elämässä tapahtuu työpuolella nyt niin jänniä juttuja, että olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että raskautuminen juuri nyt pilaisi kaiken.

Tunsin helpotusta kun tutut vatsakivut alkoivat tänään ajallaan.

Olen tavallaan palannut takaisin blogini alkupisteeseen, kysymykseen entä jos ei. Olen jotenkin todella levollinen projektin suhteen; miettinyt välillä miten kaikkien ei ehkä kuulukaan saada lapsia, ja miten sille voi olla jokin suurempi syy ettei ole tärpännyt. Ehkä meidän yhdistelmämme on jotenkin katastrofaalinen ja kroppa tekeekin palveluksen abortoimalla yritykset.

Olen tavannut tuttuja lapsiperheitä ja ihmetellyt, miten en jaksaisi sitä 24/7 menoa ilman omaa rauhaa. Toisaalta olen tavannut ystäväni keskos-vauvan, jonka kommunikointi äitinsä kanssa sai sydämen tulvahtamaan täyteen äidinrakkautta ja ymmärrystä siitä, miten ainutlaatuisesta ja ihanasta suhteesta on kyse.

Olen tuskaillut, miten after work -seuraa on kovin vaikeaa saada, kun suurin osa porukasta on raskaana tai ihan pienten lasten vanhempia.

Olen kyseenalaistanut omat motiivini haluta lapsi. Miettinyt olisiko minulla rohkeutta ja toisaalta aitoa halua olla vapaaehtoisesti lapseton. Tai sitä voinko edes olla vapaaehtoisesti lapseton, kun olen yrittänyt lasta kohta kaksi vuotta.

Miten ihmeessä sitä voikaan tietää, haluaako lapsen?

Taas tapahtuu

Paitsi että otin vähän etäisyyttä kirjoittamiseen, otin vähän etäisyyttä projektiin. Ihan tietoisesti. En tiedä johtuiko siitä vai mistä, mutta taas tuntuu siltä, että tapahtuu paljon.

Työrintamalla, sekä minun että miehen, tapahtuu tosi jänniä juttuja, ja nyt yritetään mennä avoimin mielin täysillä eteenpäin. Se ei pelaa joka pelkää, eikä saa jollei yritä, eikä sitä yrittänyttä myöskään laiteta. Ja muut suomalaiset sananlaskut, jotka kannustavat yrittämään. Jännä, miten yleisesti sanotaan että suomalaiset pelkäävät epäonnistumista, ja silti meillä on älyttömästi yrittämiseen kannustavia sananlaskuja.

No, jotenkin olen myös saanut päähäni, että sen aukiolotutkimuksen jälkeen tulisin helpommin raskaaksi. Ja taas kerran samanaikaisesti odotan ja pelkään menkkojen alkamista. Voisitko pää päättää mitä haluat? Tänks.

Kävi miten kävi, nyt tapahtuu taas ja se on hyvä. Mikään ei ole rassaavampaa kuin paikallaan olo. Silloin sitä jää märehtimään itseään, eikä varmasti pääse eteenpäin. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!