Hahaa, huijasinpas itseänikin väittämällä etten tule enää kirjoittamaan, mutta niin vain koin sen tarpeelliseksi. Nyt annan heti alkuun ystävällinen neuvon kaikille teille, joilla matka on vielä alkamatta, että ei välttämättä kannata lukea eteenpäin, sillä tekstini saattaa aiheuttaa mielipahaa.
Kirjoitus on myös kilometrin pituinen, koska tässä tulee nyt patoutumia viikkojen ajalta.
Taustana alkuun se, että vaikka matka lapsen saamiseksi on ollut kohtuu pitkä, se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä. Blogiakin lähdin kirjoittamaan alunperin siksi, että taistelin sisimmissäni sen kanssa haluanko lapsia ylipäänsä. Ja edelleen ihmettelen, voiko lapsettomuudesta kärsiä, jos ei ole varma haluaako sitä lasta.
Raskaus etenee hitaasti mutta varmasti. Kasassa on jo yli 18 viikkoa ja ensi viikolla edessä rakenneultra. Puoliväli kolkuttelee. Sukupuoli selvisi jo edellisessä tutkimuksessa ja se teki kaikesta todella konkreettista. Nimivaihtoehdot ovat pyörineet mielessä. Nyt odottelen kovasti että tuntisin ensimmäiset liikkeet, joiden pitäisi ilmestyä ihan koska tahansa. Alun pahoinvointi oli todella raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin ja nyt olo on käytännössä normaali. Siis fyysisesti.
Henkisesti koen silmitöntä huonoa omatuntoa. Maailmani ei ole millään lailla vaaleanpunainen, enkä tunne suurta rakkauta lasta kohtaa. Suhtaudun raskauteen ja synnytyksenjälkeiseen aikaan insinöörimäisellä otteella. Luen muiden raskaanaolevien tekstejä, joista pursuaa onni ja odotus, samalla kun itse rakennan päässäni ToDo-listaa ja aikataulua asioista.
Koen välillä huolta lapsen puolesta, ja aina ennen lääkäriä olen varma, ettei se ole enää hengissä. Se tuntuukin sitten ainoalta inhimilliseltä tunteelta. Ajattelin aina, että hormonit saavat aikaan sen odotuksen ja onnen, vaikkei vauvakuumetta koskaan ollutkaan. No niitä hormoneita odotellaan edelleen.
Pelkäsin esimiehelle kertomista todella paljon, koska koen pettäneeni hänet "hankkiutumalla" tähän tilanteeseen. Turhaan pelkäsin, vaikka on toki sanottava, että haasteita tilanteeni aiheuttaa. Eilen asiasta kerrottiin koko firmalle ja päässäni kuulin kaikkien huokauksen ja pettymyksen. Myöhemmin kollegani kertoi, että ihmiset olivat puhelimeen huutaneet onnitteluita, mutta itsehän en niitä kuullut. Kertoi myös, että esimies oli jossain välissä todennut, miten mä taidan ottaa tämän tilanteen raskaammin kuin pääkonttorin väki. Oikeassa on.
Kun olen kertonut uutisen läheisille, ovat kaikki olleet aivan pähkinöinä ja onnitteluita on tulvinut. Itse olen lähinnä kiusaantunut ja yrittänyt mutista jonkun neutraalin vastauksen.
Ystävä: "Ihanaa, onnea! Aivan mahtavaa!"
Minä: "Joo, onhan tää jännittävää."
Molempien vanhemmat haluavat nähdä skypen välityksellä mahan kasvua, minä kiusaannun.
Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi hankkia mitään tarvikkeita. Äitini lähetti minulle kummitätini aikoinaan tekemän vauvanviltin. Se oli suloinen ja olin otettu, mutta piilotin sen syvälle kaapinnurkkaan. Ystäväni kysyi koska mennään ostamaan vauvanvaatteita. Sain vain sanottua, etten ole siellä vielä. Olen pitkään haaveillut eräästä tuolista ja aikoja sitten päättänyt, että hankin sen kun lapsi tulee, koska se on täydellinen "imetys-tuoli". Mieheni kysyi jo pari kuukautta sitten, josko se saa tilata. Kielsin. Kysyi pari viikkoa sitten uudestaan ja annoin periksi, ja nyt pelkään hetkeä jolloin se tulee.
Ahdistun ajatuksesta, että "joudun" jäämään äitiyslomalle. Huomaan jo miettiväni kuinka nopeasti voin palata töihin, samalla kuitenkin tiedostaen, että haluaisin imettää lasta sen 6kk.
Nautin raskausvatsastani paljon, se on todella suloinen ja käytän mielelläni vaatteita, joissa se näkyy. Olen siitä ylpeä ja haluan että se huomataan, mutta en halua että siitä keskustellaan. Kaipaan kovasti vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa puhua raskausajasta, mutta ahdistun pahasti "hössötyksestä".
Olen analysoinut itseäni kovasti, ja ajatellut, että tämä on minun suojamuurini, jolla varmistan, etten luhistu jos asiat menevätkin pieleen. Toisaalta koen, etten ole "ansainnut" tätä, koska en aidosti toivonut lasta, ja niin moni muu edelleen odottaa. Ystäviemme polku on ollut todella pitkä ja raskas, ja lopulta vei luovutushoitoihin. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Sain itseni kiinni toivomasta, että olisin valmis luopumaan omasta raskaudestani, jotta he onnistuisivat, koska tämä on heille tärkeämpää. Aivan päätön ajatus. Pelästyttävä jopa. Viikonloppuna selvisi, että he ovat plussanneet. Tirautin pari onnenkyyneltä heidän puolestaan ja samalla jäin miettimään toivettani. Entä jos vaihtokauppa toteutuikin. Entä jos tässä on syy sille, etten ole tuntenut lapsen liikkeitä, vaikka olisi pitänyt? Että siellä ei kukaan enää liiku. Edelleen päätön ajatus, mutta syvällä takaraivolla. Nyt odotan ensi viikon ultraa täysin uudella jännityksellä.
Missään nimessä en laiminlyö lasta tai raskautta, päinvastoin. Olen tehnyt tarkkaa taustatutkimusta ohjeista ja neuvoista, enkä ota mitään annettuna. Olen lukenut raskausajan kirjoja ja tiedän tarkalleen miten raskaus ja synnytys etenevät. Pidän huolta itsestäni ja lapsen hyvinvoinnista niin hyvin kuin osaan. Suoritan pakollisia toimia kuitenkin robotinomaisesti, koska ne "täytyy" ja kuuluu tehdä.
En vain osaa olla aidosti onnellinen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauvakuume. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauvakuume. Näytä kaikki tekstit
17.7.2013
Se vauvakuume
Niin, ei sitä ole vieläkään.
Tällä hetkellä olen pisteessä, että muiden vauvauutiset ärsyttävät ja ahdistavat. Juhannuksen kieppeillä laskin, että 7 päivän aikana facebookissa 6(!!) kaveria ilmoitti jälkikasvun syntymästä. Väkisinkin mieleen nousivat sienet ja kesäsateet. Vaikka itsellä ei kuumetta olekaan, muistuttaa jokainen ilmoitus silti siitä, että meillä projekti ei ole onnistunut. Jonka jälkeen voikin taas miettiä itsekseen onko projektia oikeasti olemassa, jos sitä ei tunnusta.
Olen jatkanut itseanalysointia kovasti, ja alan pikku uskomaan enemmän ja enemmän siihen, että kohdallani kyse on ennen kaikkea epäonnistumisen pelosta. Vaikka lasten hankkiminen ei olekaan onnistumisen ja epäonnistumisen peli, kukin aiheen ympärillä pyörinyt tietää miltä tilanne tuntuu. Ei varsinaisesti kärrynpyörien heittämiseltä. Niinpä ajatus siitä, että ihan Oikeasti yrittäisi, ja edelleen epäonnistuisi, tuntuisi varmasti samalta kuin Linnanmäen Raketti alaspäin tultaessa. (Inhoan, inhoan, inhoan vapaapudotusta)
Toisaalta olen tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, miten paljon menetän lapsettomana, ja nyt puhun ennen kaikkea äitiyden tunteista. Vaikka en vieläkään ole mitenkään vakuuttunut siitä, että lapsiarki on minua varten, olen joutunut tunnustamaan että Niitä Hetkiä toivoisin. Sillä jopa ne kaikkein realistisimmat äidit, kuten vaikkapa Liina ja Katja, lipsauttavat välillä (puolihuolimattomasti?) sivulauseita, jotka pursuavat Niitä Hetkiä.
Seikkailija ja virran-mukana-menijä kun olen, olen joutunut toteamaan että pahalta tuntuu ennen kaikkea se, etten voisi kokea sitä, joka niin selvästi on jotain Mieletöntä. Ja tämän kokeakseni olen ilmeisesti henkisesti valmistautumassa seikkalemaan, ensin projektin käynnistämisen merkeissä ja sitten (ehkä, toivottavasti?) lapsiarjen merkeissä.
Ennustan, että tästä seikkailusta ei selvitä ilman ahdistusta ja kyyneleitä.
Tällä hetkellä olen pisteessä, että muiden vauvauutiset ärsyttävät ja ahdistavat. Juhannuksen kieppeillä laskin, että 7 päivän aikana facebookissa 6(!!) kaveria ilmoitti jälkikasvun syntymästä. Väkisinkin mieleen nousivat sienet ja kesäsateet. Vaikka itsellä ei kuumetta olekaan, muistuttaa jokainen ilmoitus silti siitä, että meillä projekti ei ole onnistunut. Jonka jälkeen voikin taas miettiä itsekseen onko projektia oikeasti olemassa, jos sitä ei tunnusta.
Olen jatkanut itseanalysointia kovasti, ja alan pikku uskomaan enemmän ja enemmän siihen, että kohdallani kyse on ennen kaikkea epäonnistumisen pelosta. Vaikka lasten hankkiminen ei olekaan onnistumisen ja epäonnistumisen peli, kukin aiheen ympärillä pyörinyt tietää miltä tilanne tuntuu. Ei varsinaisesti kärrynpyörien heittämiseltä. Niinpä ajatus siitä, että ihan Oikeasti yrittäisi, ja edelleen epäonnistuisi, tuntuisi varmasti samalta kuin Linnanmäen Raketti alaspäin tultaessa. (Inhoan, inhoan, inhoan vapaapudotusta)
Toisaalta olen tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, miten paljon menetän lapsettomana, ja nyt puhun ennen kaikkea äitiyden tunteista. Vaikka en vieläkään ole mitenkään vakuuttunut siitä, että lapsiarki on minua varten, olen joutunut tunnustamaan että Niitä Hetkiä toivoisin. Sillä jopa ne kaikkein realistisimmat äidit, kuten vaikkapa Liina ja Katja, lipsauttavat välillä (puolihuolimattomasti?) sivulauseita, jotka pursuavat Niitä Hetkiä.
Seikkailija ja virran-mukana-menijä kun olen, olen joutunut toteamaan että pahalta tuntuu ennen kaikkea se, etten voisi kokea sitä, joka niin selvästi on jotain Mieletöntä. Ja tämän kokeakseni olen ilmeisesti henkisesti valmistautumassa seikkalemaan, ensin projektin käynnistämisen merkeissä ja sitten (ehkä, toivottavasti?) lapsiarjen merkeissä.
Ennustan, että tästä seikkailusta ei selvitä ilman ahdistusta ja kyyneleitä.
6.11.2012
Ovatko lapset erilaisia eri puolella maailmaa?
Suuri syy sille, että välillä koko homma epäilyttää niin perhanasti on se, että Suomessa lapset eivät ole herättäneet minussa oikein minkäänlaisia äitireaktioita. Muiden lapset eivät vain kiinnosta. (paitsi tietenkin ne ihan läheisimmät)
Täällä tilanne on jotenkin erilainen. Aivan kuin lapset olisivat ihan toisenlaisia, jotenkin hyväkäytöksisempiä (onko tuo oikea sana??) ja suloisempia. Tänään viimeksi sain itseni kiinni tuijottamasta pientä tyttöä ajatellen, että olisi se vain ihanaa, jos itselläkin olisi tuollainen.
Keittiöpsykologi minussa analysoi, että sisimpäni tietää ettei projektimme tule koskaan onnistumaan ja valmistelee minua jo henkisesti adoptioon. Sen olen nimittäin päättänyt jo kauan sitten, että jos koskaan adoptoin, haluan tarjota kodin jollekin, jolla ei muuten olisi kunnollisia edellytyksiä elämään. Ja minulle se tarkoittaa pientä Suomen ulkopuolelta.
Yli 10.000 kävijää sitten perustamisen, hurjaa! Kiitos teille kaikille lukijoille, nöyräksi vetää.
Täällä tilanne on jotenkin erilainen. Aivan kuin lapset olisivat ihan toisenlaisia, jotenkin hyväkäytöksisempiä (onko tuo oikea sana??) ja suloisempia. Tänään viimeksi sain itseni kiinni tuijottamasta pientä tyttöä ajatellen, että olisi se vain ihanaa, jos itselläkin olisi tuollainen.
Keittiöpsykologi minussa analysoi, että sisimpäni tietää ettei projektimme tule koskaan onnistumaan ja valmistelee minua jo henkisesti adoptioon. Sen olen nimittäin päättänyt jo kauan sitten, että jos koskaan adoptoin, haluan tarjota kodin jollekin, jolla ei muuten olisi kunnollisia edellytyksiä elämään. Ja minulle se tarkoittaa pientä Suomen ulkopuolelta.
Yli 10.000 kävijää sitten perustamisen, hurjaa! Kiitos teille kaikille lukijoille, nöyräksi vetää.
6.8.2012
Eri tahtiin
Me olemme edenneet Miehen kanssa projektissa varsin samaan tahtiin - eli kummallakaan ei ole ollut suurta kiirettä. Vaikka itse en ole mitenkään erityisesti intoillut muiden lapsista, olen silti aina suhtautunut heihin (mielestäni) neutraalisti. Joskus on hieman jopa hävettänyt, kun Mies on niin selkeästi osoittanut, ettei ole kiinnostunut vaahtosammuttimista tai hän on jopa kiusaantunut heistä.
Nyt on kuitenkin aistittavissa selkeää muutosta. Huomaan yhä useammin, että Mies hymyilee lapselle, hän jopa leikkii heidän kanssaan ja opettaa elämän ihmeitä. Jonkun kerran olen jopa ollut näkevinäni sellaisen pikaisen, ohimenevän, minuun kohdistuvan "eikö tällainen olisi kiva" -katseen. Tämä on uusi käänne meidän perheessä. Minä reagoin Projektin ongelmiin huomattavasti raskaammin kuin Mies, mikä oli omiaan rauhoittamaan tilannetta. Koskaan ennen se ei ole ollut Mies, joka indikoisi suurempaa intoa.
Nyt onkin sitten alkanut mietityttämään miten tämän asian kanssa nyt edetään. Koska omat fiilikset ovat olleet epäselvät, on ajatus hoidoista ollut todella vieras ja kaukainen. Eikä Mieskään ole sitä kiistänyt. Jos toinen nyt kuitenkin selvästi voimakkaammin alkaa jälkikasvua kaipaamaan, mitä se tarkoittaa minun kohdallani? Lasta ei tietenkään hankita, jos vain toinen haluaa, mutta toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mutta kuinka pitkälle olen valmis menemään, että se olisi tullakseen? Ja miten tällaista asiaa voi käsitellä, kun mahdolliset hoidot osuvat ennen kaikkea allekirjoittaneeseen? Keskustelu on haastavaa, koska Mies ei voi "vaatia" hoitoja, koska se olen minä jota siinä muokataan ja mukiloidaan. Toisaalta minun on todella vaikea "kieltää" toiselta isyyttä, jos siihen olisi mahdollisuus. Vaikka kuinka pienikin. Yhdestä asiasta olen varma, ja se on se, että minulla on maailman paras Mies, josta en halua luopua.
Tuntuu vaikealta keskustella yhdessä aiheesta "tuleeko meille lapsi", kun historia on kiusallisen selvästi osoittanut, ettei kyse ole meidän päätöksestämme.
Nyt on kuitenkin aistittavissa selkeää muutosta. Huomaan yhä useammin, että Mies hymyilee lapselle, hän jopa leikkii heidän kanssaan ja opettaa elämän ihmeitä. Jonkun kerran olen jopa ollut näkevinäni sellaisen pikaisen, ohimenevän, minuun kohdistuvan "eikö tällainen olisi kiva" -katseen. Tämä on uusi käänne meidän perheessä. Minä reagoin Projektin ongelmiin huomattavasti raskaammin kuin Mies, mikä oli omiaan rauhoittamaan tilannetta. Koskaan ennen se ei ole ollut Mies, joka indikoisi suurempaa intoa.
Nyt onkin sitten alkanut mietityttämään miten tämän asian kanssa nyt edetään. Koska omat fiilikset ovat olleet epäselvät, on ajatus hoidoista ollut todella vieras ja kaukainen. Eikä Mieskään ole sitä kiistänyt. Jos toinen nyt kuitenkin selvästi voimakkaammin alkaa jälkikasvua kaipaamaan, mitä se tarkoittaa minun kohdallani? Lasta ei tietenkään hankita, jos vain toinen haluaa, mutta toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mutta kuinka pitkälle olen valmis menemään, että se olisi tullakseen? Ja miten tällaista asiaa voi käsitellä, kun mahdolliset hoidot osuvat ennen kaikkea allekirjoittaneeseen? Keskustelu on haastavaa, koska Mies ei voi "vaatia" hoitoja, koska se olen minä jota siinä muokataan ja mukiloidaan. Toisaalta minun on todella vaikea "kieltää" toiselta isyyttä, jos siihen olisi mahdollisuus. Vaikka kuinka pienikin. Yhdestä asiasta olen varma, ja se on se, että minulla on maailman paras Mies, josta en halua luopua.
Tuntuu vaikealta keskustella yhdessä aiheesta "tuleeko meille lapsi", kun historia on kiusallisen selvästi osoittanut, ettei kyse ole meidän päätöksestämme.
11.5.2012
Soutaa - huopaa
Kaverit kävivät meillä lastensa kanssa. Heillä on niitä kaksi, 2- ja 4-vuotiaat. Vaikka vanhempi on meidän kummipoika ja tosi nasta tyyppi, jäin miettimään heidän vierailunsa jälkeen miten kyllästyneesti heihin suhtauduin. En vain jaksanut.
Kyse ei ollut siitä, että olisin jotenkin peilannut omaa "epäonnistumistani", vaan mua ei vain jaksanut kiinnostaa pieni ihminen ja sellaisen kanssa toimiminen. Kärsivällisyys loppui tempoiluun, ja odotin vain sitä, että he lähtisivät, tulisi hiljaista, ja voisimme olla aikuisten kesken.
Niinpä juuri aikaan saatu muka-halu saada lapsia kääntyi sellaiseksi "haluanko mä sittenkään, koskaan, saada lapsia" -pohdiskeluksi. Takaisin alkupisteessä.
Kyse ei ollut siitä, että olisin jotenkin peilannut omaa "epäonnistumistani", vaan mua ei vain jaksanut kiinnostaa pieni ihminen ja sellaisen kanssa toimiminen. Kärsivällisyys loppui tempoiluun, ja odotin vain sitä, että he lähtisivät, tulisi hiljaista, ja voisimme olla aikuisten kesken.
Niinpä juuri aikaan saatu muka-halu saada lapsia kääntyi sellaiseksi "haluanko mä sittenkään, koskaan, saada lapsia" -pohdiskeluksi. Takaisin alkupisteessä.
2.5.2012
Itkukohtaus
No niin, tulipas sekin sitten koettua. Ensimmäinen kunnon itkukohtaus.
Syötiin viikonloppuna illallista hyvien ystävien kanssa ravintolassa, ja jostain syystä mulle tuli heti sisään astuessa sellainen olo, että ystäväni (yksi parhaista) on raskaana. Tiesin heidän aloittaneen projektin tänä vuonna ja tuntosarvet taisivat olla aika herkkinä. Kun tuli ensimmäisen viinikierroksen aika, ystäväni sanoi aika pontevasti tarjoilijalle, ettei ota viiniä.
Pang! Selvä peli. Ensimmäinen reaktio oli, no, epätoivo ja v***tus. "Miksi noikin onnistuivat heti?!" Fiilikset olivat aika maassa, ei paljoa huvittanut seurustella iloisesti, ja dinneri oli vasta alussa. Hyvä puoli oli, että koska huomasin tilanteen itse, ehdin käsittelemään asiaa itsekseni ennen kuin piti syöksyä onnittelemaan. Sain olla pettynyt ja harmissani itsekseni ennen kuin muut kiinnittivät huomiota reaktiooni. Sain olla rauhassa vaisu. Pääruuan aikana eräs toinen pöydässä sitten kysyi suoraan, että kauanko tätä arvausleikkiä jatketaan, jolloin he paljastivat tilanteen. Kyllä, lapsi on tulossa syksyllä. Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt kokoamaan itseni, ja hymyilin aurinkoisesti ja onnittelin. Hyvä näin, iloinen asiahan se on.
Kotiin kun päästiin, romahdin. Aloin vain itkeä. Kaikki ne tähänastiset pettymykset purkautuivat ulos. Mies taisi ensin vähän pelästyä mun reaktiota, mutta sen jälkeen ehkä ymmärsi, miten vakavasti olen kuitenkin tämän koko jutun ottanut pohjimmiltani. Ja toimi juuri niin kuin pitikin. Otti syliin, silitti, ja selitti miten tässä nyt mennään miten elämä päättää. Ja jos elämä päättää toisin kuin me, mietitään jotain muuta. <3 Ihana mies. Oikeassahan se on, ihan samaa mieltä minäkin olen järjellä ajateltuna. Joskus ne tunteet ottavat vain vallan, kuten viikonloppuna.
Kai se on myönnettävä, ei tässä nyt enää vain katsota ja kokeilla mitä tapahtuu. On valahdettu yrittämisen puolella.
Syötiin viikonloppuna illallista hyvien ystävien kanssa ravintolassa, ja jostain syystä mulle tuli heti sisään astuessa sellainen olo, että ystäväni (yksi parhaista) on raskaana. Tiesin heidän aloittaneen projektin tänä vuonna ja tuntosarvet taisivat olla aika herkkinä. Kun tuli ensimmäisen viinikierroksen aika, ystäväni sanoi aika pontevasti tarjoilijalle, ettei ota viiniä.
Pang! Selvä peli. Ensimmäinen reaktio oli, no, epätoivo ja v***tus. "Miksi noikin onnistuivat heti?!" Fiilikset olivat aika maassa, ei paljoa huvittanut seurustella iloisesti, ja dinneri oli vasta alussa. Hyvä puoli oli, että koska huomasin tilanteen itse, ehdin käsittelemään asiaa itsekseni ennen kuin piti syöksyä onnittelemaan. Sain olla pettynyt ja harmissani itsekseni ennen kuin muut kiinnittivät huomiota reaktiooni. Sain olla rauhassa vaisu. Pääruuan aikana eräs toinen pöydässä sitten kysyi suoraan, että kauanko tätä arvausleikkiä jatketaan, jolloin he paljastivat tilanteen. Kyllä, lapsi on tulossa syksyllä. Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt kokoamaan itseni, ja hymyilin aurinkoisesti ja onnittelin. Hyvä näin, iloinen asiahan se on.
Kotiin kun päästiin, romahdin. Aloin vain itkeä. Kaikki ne tähänastiset pettymykset purkautuivat ulos. Mies taisi ensin vähän pelästyä mun reaktiota, mutta sen jälkeen ehkä ymmärsi, miten vakavasti olen kuitenkin tämän koko jutun ottanut pohjimmiltani. Ja toimi juuri niin kuin pitikin. Otti syliin, silitti, ja selitti miten tässä nyt mennään miten elämä päättää. Ja jos elämä päättää toisin kuin me, mietitään jotain muuta. <3 Ihana mies. Oikeassahan se on, ihan samaa mieltä minäkin olen järjellä ajateltuna. Joskus ne tunteet ottavat vain vallan, kuten viikonloppuna.
Kai se on myönnettävä, ei tässä nyt enää vain katsota ja kokeilla mitä tapahtuu. On valahdettu yrittämisen puolella.
23.4.2012
Äidillisyys / isällisyys
Isyyspakkauksen Tommi kirjoitti (taas) osuvasti isyydestä ja isällisyydestä. Parhaat nostot olivat ehdottomasti
Fiilikseni oli muutenkin todella hyvä luettuani jutun ja kommentin, itsellekin nimittäin selvisi jotain. Olen potenut paljon sitä, miten en vieläkään tiedä haluanko lapsen vai en. Nyt kuitenkin ymmärsin itsestäni, että oikeastaan olen epäillyt tätä koska en ole kokenut vauvakuumetta. Lapsen voi kuitenkin haluta ilman sitä kuumettakin. Se on ehkä erilaista halua, mutta ihan yhtä oikeutettua.
- Hölmöä kysyä pidätkö lapsista, koska lapsia on niin moneen menoon. Aika itsestäänselvyys, mutta näköjään tämäkin piti sanoa ääneen ennen kuin se kolahti.
- Lapsensa toisen ihmisen syliin tunkeminen ei todennäköisesti saa aikaan vauvakuumetta, vaan juuri päinvastaisen reaktion. Voi miten tuttu tilanne.
Fiilikseni oli muutenkin todella hyvä luettuani jutun ja kommentin, itsellekin nimittäin selvisi jotain. Olen potenut paljon sitä, miten en vieläkään tiedä haluanko lapsen vai en. Nyt kuitenkin ymmärsin itsestäni, että oikeastaan olen epäillyt tätä koska en ole kokenut vauvakuumetta. Lapsen voi kuitenkin haluta ilman sitä kuumettakin. Se on ehkä erilaista halua, mutta ihan yhtä oikeutettua.
22.4.2012
Kaksinelo
Kävin ystäväni kanssa syömässä tällä viikolla. Hän koki aiemmin pari keskenmenoa, mutta on nyt suloisen nuoren neidin äiti. Ajauduimme puhumaan myös lapsettomuudesta ja miten siihen pitäisi suhtautua. Hän kertoi puhuneensa miehensä kanssa aikoinaan, että mikäli heillä ei tärppää, eivät he lähde lapsettomuushoitoihin, vaan "tyytyvät osaansa".
Helppoa se on toki sanoa lapsi sylissä, mutta itse olen miettinyt paljon tuota samaa asiaa. Jotenkin tällä hetkellä ainakin tuntuu, että en lähtisi hoitoihin. Tiedostan kuitenkin hyvin selvästi, että ajatukset tämän suhteen saattavat muuttua ajan myötä, viimeistään siinä vaiheessa jos se paljon puhuttu vauvakuume iskee. Tuntuu vain tällä hetkellä hassulta ajatukselta lähteä rankkoihin hoitoihin, kun ei edes tiedä haluaako lasta ihan aikuisten oikeasti. Osittain tästä syystä toivoin, että tutkimuksissa olisi löytynyt joku selkeä vika, tällöin jatkosta olisi voinut tehdä yksiselitteisen ja tietoisen päätöksen. Nyt sitä on tuomittu odottamaan - asia missä minä en ole kovinkaan hyvä.
Jäin miettimään myös sitä, miltä tulevaisuuteni näyttäisi jos lasta ei tule. Meillä on miehen kanssa tosi kivaa yhdessä ja dink-elämä on oikein mukavaa. Voisimme tehdä ihan erilaisia juttuja ja nauttia elämästä hyvin itsekkäästi. Kukaanhan ei voi arvioida kumpi elämä on parempaa, koska molempia ei voi kokea. Moni myöhään lapsen saanut sanoo voivansa arvioida, koska elivät pitkään kaksin. On kuitenkin eri asia olla kaksin nuorena, kaikki vielä edessä, kuin olla kaksin keski-ikäisenä tai vanhana.
Varmasti sitä lähtisi suunnittelemaan elämäänsä aivan toisin jos se olisi kaksineloa. Miettisi harrastukset niin, että niistä riittää iloa pitkään, rakentaisi ystäväpiirinsä eri tavoin ja toki suunnittelisi myös taloutensa toisin. Ja lopettaisi turhan odottamisen.
Nyt tilanne on kuitenkin aivan auki. Itse en uskalla tai halua suunnitella elämääni liian pitkälle, koska jos suunnitelmat jäävät tavoittamatta, seuraa siitä iso pettymys. Oli tavoite sitten kumpi tahansa. Vai voisiko olla niin, että jos suunnittelee onnellista elämää kaksin ja siihen tuleekin kolmas, ei se olisikaan pettymys? Se on varmasti enemmän mahdollinen skeenario kuin suunnitella elämää kolmin ja päätyä onnelliseksi kaksin.
Helppoa se on toki sanoa lapsi sylissä, mutta itse olen miettinyt paljon tuota samaa asiaa. Jotenkin tällä hetkellä ainakin tuntuu, että en lähtisi hoitoihin. Tiedostan kuitenkin hyvin selvästi, että ajatukset tämän suhteen saattavat muuttua ajan myötä, viimeistään siinä vaiheessa jos se paljon puhuttu vauvakuume iskee. Tuntuu vain tällä hetkellä hassulta ajatukselta lähteä rankkoihin hoitoihin, kun ei edes tiedä haluaako lasta ihan aikuisten oikeasti. Osittain tästä syystä toivoin, että tutkimuksissa olisi löytynyt joku selkeä vika, tällöin jatkosta olisi voinut tehdä yksiselitteisen ja tietoisen päätöksen. Nyt sitä on tuomittu odottamaan - asia missä minä en ole kovinkaan hyvä.
Jäin miettimään myös sitä, miltä tulevaisuuteni näyttäisi jos lasta ei tule. Meillä on miehen kanssa tosi kivaa yhdessä ja dink-elämä on oikein mukavaa. Voisimme tehdä ihan erilaisia juttuja ja nauttia elämästä hyvin itsekkäästi. Kukaanhan ei voi arvioida kumpi elämä on parempaa, koska molempia ei voi kokea. Moni myöhään lapsen saanut sanoo voivansa arvioida, koska elivät pitkään kaksin. On kuitenkin eri asia olla kaksin nuorena, kaikki vielä edessä, kuin olla kaksin keski-ikäisenä tai vanhana.
Varmasti sitä lähtisi suunnittelemaan elämäänsä aivan toisin jos se olisi kaksineloa. Miettisi harrastukset niin, että niistä riittää iloa pitkään, rakentaisi ystäväpiirinsä eri tavoin ja toki suunnittelisi myös taloutensa toisin. Ja lopettaisi turhan odottamisen.
Nyt tilanne on kuitenkin aivan auki. Itse en uskalla tai halua suunnitella elämääni liian pitkälle, koska jos suunnitelmat jäävät tavoittamatta, seuraa siitä iso pettymys. Oli tavoite sitten kumpi tahansa. Vai voisiko olla niin, että jos suunnittelee onnellista elämää kaksin ja siihen tuleekin kolmas, ei se olisikaan pettymys? Se on varmasti enemmän mahdollinen skeenario kuin suunnitella elämää kolmin ja päätyä onnelliseksi kaksin.
21.4.2012
Itseanalysointia
Argh, nyt aloitin sekoilemisen. Olen taputellut itseäni olkapäästä, koska olen ottanut tämän projektin niin pragmaattisesti, enkä stressaa tai mieti sitä juurikaan. Nyt kuitenkin huomaan vähän väliä "oireita" raskaudesta.
Lähestyvää vappua pohdittaessa sanoin miehelleni, ettei juhliminen normiporukassa oikein innosta, koska voisin ottaa tänä vuonna vähän rauhallisemmin. Mitä? Minä, joka innostun viinisaavista hyvien kaverien kesken AINA, ehdotan että voitaisiin tehdä jotain muuta ja ottaa rauhallisemmin. Mun on pakko olla raskaana.
Tällä viikolla oltiin kummitytön 3-v-synttäreillä. Siellä oli tarjolla ruokaa ja ruuan kanssa viiniä. Mun ei tehnyt viiniä lainkaan mieli, vaan join pelkästään vichyä. Say what? Minä, joka en juuri koskaan kieltäydy lasillisesta viiniä, en halunnut maistaakaan. Selvästi raskaana.
Olen hirveä vilukissa, siis oikein todella. Meillä kotona mies hyppii t-paidassa samaan aikaan kun minä vedän villapaitaa päälle ja pidän tyytyväisenä sukkiksia housujen alla. Tai saata istua autossa pari tuntia toppatakki päällä ilman mitään vaikeuksia, lämmöstä nauttien. Tällä viikolla autossa laitoin ilmastoinnin päälle täysillä, koska mulla tuli vartin ajon jälkeen kuuma. Hormonit sekaisin, sen on pakko olla raskaus.
Mikä mua vaivaa, mielikuvitus tekee jäynää mun kustannuksella oikein kunnolla!? Otetaanpa askel taaksepäin ja vähän rauhallisemmin. Hyppysellinen realisimia, kiitos.
Lähestyvää vappua pohdittaessa sanoin miehelleni, ettei juhliminen normiporukassa oikein innosta, koska voisin ottaa tänä vuonna vähän rauhallisemmin. Mitä? Minä, joka innostun viinisaavista hyvien kaverien kesken AINA, ehdotan että voitaisiin tehdä jotain muuta ja ottaa rauhallisemmin. Mun on pakko olla raskaana.
Tällä viikolla oltiin kummitytön 3-v-synttäreillä. Siellä oli tarjolla ruokaa ja ruuan kanssa viiniä. Mun ei tehnyt viiniä lainkaan mieli, vaan join pelkästään vichyä. Say what? Minä, joka en juuri koskaan kieltäydy lasillisesta viiniä, en halunnut maistaakaan. Selvästi raskaana.
Olen hirveä vilukissa, siis oikein todella. Meillä kotona mies hyppii t-paidassa samaan aikaan kun minä vedän villapaitaa päälle ja pidän tyytyväisenä sukkiksia housujen alla. Tai saata istua autossa pari tuntia toppatakki päällä ilman mitään vaikeuksia, lämmöstä nauttien. Tällä viikolla autossa laitoin ilmastoinnin päälle täysillä, koska mulla tuli vartin ajon jälkeen kuuma. Hormonit sekaisin, sen on pakko olla raskaus.
Mikä mua vaivaa, mielikuvitus tekee jäynää mun kustannuksella oikein kunnolla!? Otetaanpa askel taaksepäin ja vähän rauhallisemmin. Hyppysellinen realisimia, kiitos.
31.3.2012
Iso miinus
Tein testin aamulla uudestaan ja tällä kertaa tulos oli yksiselitteinen. Selvä miinus.
Projekti jatkuu siis entiseen tapaan. Kumma miten sitä voikin olla samaan aikaan pettynyt ja tyytyväinen. Pettynyt koska en vain osaa. Tyytyväinen, koska voin edetä työjuttujen kanssa täysillä.
Taitaa olla niin, että kävi tämän kanssa miten vain, en voi koskaan olla täysin tyytyväinen.
Projekti jatkuu siis entiseen tapaan. Kumma miten sitä voikin olla samaan aikaan pettynyt ja tyytyväinen. Pettynyt koska en vain osaa. Tyytyväinen, koska voin edetä työjuttujen kanssa täysillä.
Taitaa olla niin, että kävi tämän kanssa miten vain, en voi koskaan olla täysin tyytyväinen.
28.3.2012
Voi plop
Nyt se tapahtui, ensimmäinen mielipaha kaverin lapsesta.
Ympärilläni kuuluu tosiaan plop plop. Viimeisin käänne on, että paras ystäväni sain lapsen muutama päivä sitten, mikä oli kerta kaikkiaan ihanaa! Pieni oli hyvin odotettu ja olen aidosti todella onnellinen ystäväni puolesta.
Itsellä oli kriittiset hetket meneillään ja odottelin alkuviikosta tuomiota aukiolotutkimukseen. Ja tuomiohan sieltä tuli, menkat alkoivat taas päivälleen silloin kuin "pitikin". Vaikka taisin olla pääosin helpottunut, sekottui kuvaan ensimmäistä kertaa selkeästi myös harmistusta. Sain nimittäin hetki sitten tekstiviestin ystävältäni, jonka kanssa en ole ollut yhteydessä hetkeen. Hän kertoi tyttönsä juuri syntyneen, enkä tiennyt hänen olleen edes raskaana.
Ensimmäinen reaktio oli, että miten nuokin onnistuivat niin helposti.
Toki olen onnellinenkin heidän puolestaan, mutta nyt tunsin myös omaa epäonnistumista. Enkä todellakaan halua ajautua tähän fiilikseen. Miksen voi vain olla vilpittömän iloinen toisen puolesta? Eihän se minulta ole pois jos toinen onnistuu. Huokaus.
Ympärilläni kuuluu tosiaan plop plop. Viimeisin käänne on, että paras ystäväni sain lapsen muutama päivä sitten, mikä oli kerta kaikkiaan ihanaa! Pieni oli hyvin odotettu ja olen aidosti todella onnellinen ystäväni puolesta.
Itsellä oli kriittiset hetket meneillään ja odottelin alkuviikosta tuomiota aukiolotutkimukseen. Ja tuomiohan sieltä tuli, menkat alkoivat taas päivälleen silloin kuin "pitikin". Vaikka taisin olla pääosin helpottunut, sekottui kuvaan ensimmäistä kertaa selkeästi myös harmistusta. Sain nimittäin hetki sitten tekstiviestin ystävältäni, jonka kanssa en ole ollut yhteydessä hetkeen. Hän kertoi tyttönsä juuri syntyneen, enkä tiennyt hänen olleen edes raskaana.
Ensimmäinen reaktio oli, että miten nuokin onnistuivat niin helposti.
Toki olen onnellinenkin heidän puolestaan, mutta nyt tunsin myös omaa epäonnistumista. Enkä todellakaan halua ajautua tähän fiilikseen. Miksen voi vain olla vilpittömän iloinen toisen puolesta? Eihän se minulta ole pois jos toinen onnistuu. Huokaus.
24.3.2012
Hengenheimolaisia
Törmäsin ihan sattumalta vanhaan keskusteluun, jos pohdittiin milloin on sopiva äidiksi. Itselleni helpottavinta keskustelussa oli se, että niin moni juuri näitä samoja asioita, että ei ole varma haluaako lapsia ylipäätään. Mutta ei toisaalta ole valmis tekemään kielteistä päätöstäkään. Erityisesti mieltä lämmitti eräs, joka kertoi ettei ole koskaan porenut vauvakuumetta, mutta päättivät miehensä kanssa kokeilla mitä tapahtuu, tuli raskaaksi ja on tyytyväinen.
Ehkä se on hyvä lähestymistapa. Katsoo mitä tapahtuu ja antaa luonnon laittaa pään tarvittaessa kasaan.
Ehkä se on hyvä lähestymistapa. Katsoo mitä tapahtuu ja antaa luonnon laittaa pään tarvittaessa kasaan.
22.3.2012
Muiden raskautuminen
Taas yksi tuttu ilmoitti jääneensä äitiyslomalle. Kyseessä on itseäni jonkin verran nuorempi, vasta naimisiin mennyt henkilö. Eka reaktio oli, että miten noi(kin) nyt niin nopeasti onnistuivat. Sitten aloin miettimään, että parempi toisaalta että sellaiset onnistuvat jotka lapsen todella haluavat, kuin että tällaiset epäilevät eevat. Vaikka enhän mä tiedä heistä ajatuksista tämän suhteen oikeasti mitään.
Mutta jännä, miten sitä silti kokee olevansa epäonnistunut, kun ei raskaudu, vaikka olo on näin epävarma. Oikeastaan eniten ärsyttää se, että muut onnistuvat siinä mitä itse on huonolla menestyksellä yrittänyt jo pidempään.
Mutta jännä, miten sitä silti kokee olevansa epäonnistunut, kun ei raskaudu, vaikka olo on näin epävarma. Oikeastaan eniten ärsyttää se, että muut onnistuvat siinä mitä itse on huonolla menestyksellä yrittänyt jo pidempään.
12.3.2012
Tabuista
Se, ettei hinkua täysillä lapsia on vieläkin jotenkin tabu. Pikkuhiljaa on alettu puhumaan siitä, etteivät kaikki ole super-äitejä ja pullantuoksuisia kodinhengettäriä. Tässä asiassa olen erityisen riemulla lukenut Katjan ajatuksia Project Mamassa. Mahtavaa että joku sanoo suoraan mitä mieltä on, eikä häpeile sitä ettei ole kiiltokuva-äiti. Koska todellisuus on etteivät kaikki sitä ole.
Lapsikuumeen todellinen puuttuminen on kuitenkin joko todella harvinaista tai muuten vaiettua, tai sitten niitä, jotka kuuluvat tähän kategoriaan, ei kiinnosta pureskella asiaa.
No, minua kiinnostaa. Myönnän riemumielin, että minusta olisi mukavaa haluta lapsia täysillä. Kun fiilis kuitenkin on se, että joskus olisi kiva olla lapsia, olisi mukavaa että niitä ihan aidosti haluaisi. Mutta kun ei niin ei.
Jos käy niin, että tulen raskaaksi, on se varmasti monen mielestä huutava vääryys, koska en lasta into piukkana halua. Uskon ja toivon kuitenkin, että sen tilanteen sattuessa kohdalle haluan sen lapsen into piukkana. Tekeekö se minusta huonomman äidin, jos kasvan vanhemmuuteen lapsen myötä?
Mutta voiko nykypäivänä sanoa, ettei täysillä hinkua ydinperhettä? Kukaan ei ainakaan tunnu sitä sanovan.
Lapsikuumeen todellinen puuttuminen on kuitenkin joko todella harvinaista tai muuten vaiettua, tai sitten niitä, jotka kuuluvat tähän kategoriaan, ei kiinnosta pureskella asiaa.
No, minua kiinnostaa. Myönnän riemumielin, että minusta olisi mukavaa haluta lapsia täysillä. Kun fiilis kuitenkin on se, että joskus olisi kiva olla lapsia, olisi mukavaa että niitä ihan aidosti haluaisi. Mutta kun ei niin ei.
Jos käy niin, että tulen raskaaksi, on se varmasti monen mielestä huutava vääryys, koska en lasta into piukkana halua. Uskon ja toivon kuitenkin, että sen tilanteen sattuessa kohdalle haluan sen lapsen into piukkana. Tekeekö se minusta huonomman äidin, jos kasvan vanhemmuuteen lapsen myötä?
Mutta voiko nykypäivänä sanoa, ettei täysillä hinkua ydinperhettä? Kukaan ei ainakaan tunnu sitä sanovan.
7.3.2012
Missä olet, vauvakuume?
Tuntuu kuin kaikilla muilla olisi jonkin asteinen vauvakuume. Kenen tahansa (naisen) kanssa asiasta puhuu, on vastaus joko "joo, nyt heti", "mieluiten eilen" tai sitten järkevämpi "sitten kun ollaan naimisissa". Asiasta puhutaan jonkin verran, ja vaikka kukaan ei sitä sanokaan, näen ilmeistä että olen heille outo lintu kun en lasta kaipaa tällä hetkellä. Asiaan kun kuuluu tuntuvan, että perheeseen kuuluvat lapset.
Yllättävää on myös se, että yhä useampi tuttavapiirissä tulee raskaaksi ennen häitä. Joko niin, että ollaan päätetty mennä naimisiin, luovuttu ehkäisystä ja sitten todettu että juniori on tulossa, tai sitten niin että lapsi pistetään putkeen ensin, ja vasta myöhemmin mietitään keskinäistä sitoutumista. Jännä, ei se mun mielestä aiemmin ihan näin yleistä ollut.
Itselle oli tietenkin tärkeintä mennä naimisiin ("lapset sitten joskus"). Halusin ensisijaisesti sitoutua elämäni mieheen. Kuitenkin ajattelin aina, että lapsi(a) sitten jossain välissä. Vaan eipä sitä väliä ole näkynyt.
Pidin itsestään selvänä, että jossain vaiheessa se vauvakuume iskee. Mutta ei iskenyt. Eikä se pirulainen ole edes tarttuvaa, olen nimittäin kyllä yrittänyt saada tautia lähipiiriltä. Mutta ei, terve olen.
Välillä tuntuu kuin naiseksi kasvaminen olisi jäänyt kesken.
Yllättävää on myös se, että yhä useampi tuttavapiirissä tulee raskaaksi ennen häitä. Joko niin, että ollaan päätetty mennä naimisiin, luovuttu ehkäisystä ja sitten todettu että juniori on tulossa, tai sitten niin että lapsi pistetään putkeen ensin, ja vasta myöhemmin mietitään keskinäistä sitoutumista. Jännä, ei se mun mielestä aiemmin ihan näin yleistä ollut.
Itselle oli tietenkin tärkeintä mennä naimisiin ("lapset sitten joskus"). Halusin ensisijaisesti sitoutua elämäni mieheen. Kuitenkin ajattelin aina, että lapsi(a) sitten jossain välissä. Vaan eipä sitä väliä ole näkynyt.
Pidin itsestään selvänä, että jossain vaiheessa se vauvakuume iskee. Mutta ei iskenyt. Eikä se pirulainen ole edes tarttuvaa, olen nimittäin kyllä yrittänyt saada tautia lähipiiriltä. Mutta ei, terve olen.
Välillä tuntuu kuin naiseksi kasvaminen olisi jäänyt kesken.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)