3.6.2014

Uusi arki

Tekstistä tuli jälkikäteen luettuna aika sekava, mutta se toisaalta taitaa olla tämänhetkinen fiiliskin. ;)

Pienemme on nyt reilun kuukauden ikäinen ja arki alkaa pikku hiljaa rullaamaan. Mitään rytmiä ei toki vielä ole, mutta alamme ymmärtämään toisiamme. Ihan mahtava pieni käärö!

Sektio meni kuten aiemmin mainitsin erittäin hyvin. Ensimmäiset päivät olo oli melko tuskainen ja kotiin päästyä tuli kiroiltua paljon kun leikkausalue sattui niin älyttömästi vääristä liikkeistä. Jossain välissä olin varma, että joku sisemmistä haavoista oli revennyt auki ja vuotaisin kohta kuiviin. Hengissä ollaan kuitenkin edelleen. (toim. huom. ei ollut revennyt, tuntui vain siltä) Reilun viikon jälkeen lopetin särkylääkkeiden syönnin ja nyt viiden viikon kohdalla olo on oikein hyvä. Tietyt liikkeet sattuvat edelleen, mutta kipu on hyvin pientä aiempaan verratuna. Arpi itsessään on ulkonäöltään siisti, mutta nähtäväksi jää miten se korjaantuu tuntumaltaan ja miten venynyt iho saadaan vetäytymään entiselleen.

Olen tunnustellut paljon itseäni ja tuntemuksiani lapsen suhteen. Hoitovietti on vahva, mutta mitään monien kokemaa tunteiden ilotulitusta en ole vielä kohdannut. Sitä paljon puhuttua Äidinrakkautta (tm) odotellaan siis edelleen. Ystäväni, joka sai esikoisensa kuukautta ennen meitä kertoi, että hänellä se lähti kehittymään vasta siinä vaiheessa kun lapsi alkoi ottamaan selvemmin kontaktia ja hymyilemään. Kuulostaa erittäin mahdolliselta. Nyt kommunikointimme on hyvin yksisuuntaista; minä kohdistan viestini hänelle ja hän kuuluttaa oman asiansa geneerisesti koko maailmalle. Katse alkaa vähitellen kohdistumaan, mutta keskittymiskyky on kultakalan luokkaa. Pikku hiljaa kuitenkin.

Juniori syntyi sopivasti ennen äitienpäivää, mutta mitä lähemmäksi päivää tultiin, sitä hämmentyneemmäksi olo muodostui. Mies kyseli toiveita ja minä kiusaannuin. En kerta kaikkiaan tuntenut itseäni äidiksi, vaikka todistettavasti pieni ihminen oli minusta syntynyt. Itseni kutsuminen äidiksi tuntui todella oudolta, jopa väärältä.

Nyt tuo olo on hiukan pehmentynyt, toistelen lapselle äitiä puheessa vähän väliä ja samalla totutan itseänikin siihen. Oletan, että kun lapsi selvästi osoittaa tarvitsevansa juuri minua, alkaa tunne voimistumaan. Metaformoosi on selvästi käynnissä. Olen laulanut pienelle aika paljon, ja kesti pitkään ennen kuin pystyin laulamaan Ihme ja kumma kokonaan läpi ilman, että aloin kyynelehtimään vuolaasti. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa." Tuohon lauseeseen kiteytyy niin monta hienoa asiaa, että olen sen äärellä aseeton. Että minulla on mahdollisuus ohjata tätä pientä kulkijaa. Melko ainutlaatuista.

Kotona olemiseen suhtaudun asiaankuuluvana osana prosessia. Ainakaan vielä en ole löytänyt itsestäni kotiäiti-moodia. Päivät ovat yksinkertaisia koostuen lähinnä imetyksestä, vaipanvaihdosta, nukkumisesta ja odottamisesta ja ei se nyt suoraan sanottuna varsinaisesti mitään super-haastavaa ja mielenkiintoista aivojumppaa ole. Leppoisaa ja pääosin mukavaa kuitenkin. Lähdimme ulos liikkeelle varsin aikaisessa vaiheessa ja Tyyppi alkaa olemaan varsin tottunut liikkumaan julkisilla paikoilla. Nukkuu sikeästi kuin tukki ja herättää sillä huomiota ravintolassa. "Ihanko todella tuo lapsi pystyy päällä noin nukkumaan?!" Äitinsä unenlahjat perinyt.

Yöt menevät vaihtelevasti ja syödä pitää suurimman osan aikaa 2-3 tunnin välein. Välillä tunnin välein, mutta pari kertaa on saatu nauttia jopa 5 tunnin pätkistä. Yllättävän hyvin sitä kuitenkin jaksaa, vain muutaman kerran on tullut "Äiti on vähän väsynyt" -hetkiä. Kaikki varoittelivat alun rankkuudesta, mutta meillä se on mennyt todella sujuvasti. Tästä suuri kiitos Miehelle, joka on ollut mahtavasti mukana ja tukenut hoitamalla noin kaiken ja minä olen saanut keskittyä imettämiseen. Vaikeita hetkiä oli välillä alussa kun imetys oli jonkin aikaa todella kivualiasta. Sinnikkyydellä (ja vähän itkullakin) siitä selvittiin ja nyt homma toimii hienosti.

Arki on heittänyt lyhyessä ajassa kuperkeikkaa. En ole vielä täysin sinut tämän uuden elämän kanssa, mutta minusta tuntuu kuitenkin hyvin voimakkaasti siltä, että tässä minun kuuluu olla. Pieni tyyppi on ihan huippu ja tuskin maltan odottaa, että saan kulkea tämän matkan hänen kanssaan.

6 kommenttia:

  1. Kuulostaa kaikin puolin hyvältä ja siltä, että olette löytäneet just teidän perheelle sopivat tavat tehdä asioita! :) Mainiota, että vauva nukkuu noin hyvin erilaisissa paikoissa.

    Äidinrakkaudesta: Eräs hiljattain lapsen saanut ystäväni sanoi mun mielestä kauniisti, että hänelle ei missään vaiheessa tullut sellaista euforista tunnekuohua vauvan suhteen mutta että pikkuhiljaa voimistuva kiintymys on aivan yhtä hyvä vaihtoehto. Olen ihan valmistautunut, että mun kohdalla saattaa käydä samoin, kun olen aika rauhallinen ja kuohuton muutenkin.

    On muuten hassua, että me jäätiin samoihin aikoihin pois töistä mutta sulla on nyt jo yli kuukauden ollut vauva ja mä odottelen vieläkin omaani. En malttaisi enää odottaa, että pääsen kokemaan tuon kaiken saman. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ystäväsi on varmasti oikeassa äidinrakkauden suhteen. Olisi varmaan ollut vähän outoa, jos kaiken tämän rationaalisuuden jälkeen olisinkin saanut suuria tunnekuohuja. Ehkä tämä on paremmin "linjassa" mun persoonan kanssa. :)

      Eikö vain olekin jännää! Itselle ihan vieras ajatus, että olisi pitänyt olla kuukausi kotona ennen syntymää. :) Onneksi sinunkin käärösi on ihan kohta täällä. Odottelen kovasti uutisia, eikö ole hassua että voi jännittää sellaisen puolesta, jota ei ole koskaan tavannutkaan? Lämpimiä ajatuksia sinne!

      Poista
    2. Kiitos! Apua, huomaan että olen jättänyt tuon kommentin vain muutama tunti ennen kuin synnytys alkoi (jos kellonaika pitää paikkansa). Ilmankos en olisi enää "malttanut odottaa". ;)

      Mullekaan ei tullut vauvan synnyttyä mitään suurta tunnekuohua, mutta kylläkin todella hyvä ja lämmin ja onnellinen olo, joka jatkuu ja jatkuu vieläkin. Olen ihan rakastunut tuohon pötkylään, mutta jotenkin samalla tavalla kuin aikoinaan rakastuin mieheeni: hänen kanssaan oleminen vain tuntuu tosi hyvältä, helpolta ja luonnolliselta. Välillä olen kyllä itkeskellyt iltaisin (mulle hyvin harvinaista), mutta sillai hyvällä ja puhdistavalla tavalla. Onnen itkua siitä, että pääsen kokemaan näin suuria asioita. <3

      Poista
    3. Oi miten kauniisti kirjoitettu. :)
      Täällä tunneside on selvästi kehittynyt; eilen melkein juoksin kotiin hieronnasta kun tuli ikävä pientä ja murhe siitä että toinen on nälkäinen ja odottaa (vaikkei edes ollut). Niin se luonto hoitaa.

      Poista
  2. Olipa ihana teksti.

    Kai siellä ihan pieni salainen tunnekuohu kuitenkin on jossain lymyilemässä, kun tuutulaulu saa kyynelehtimään? :) Olen huomannut saman, että tiettyjä lauluja en pysty edes tälle mahalle laulamaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, saatat olla oikeassa. Kyllä ne hormonit jotain saa aikaan. ;)

      Poista