Aika kuluu samalla niin nopeasti ja niin hitaasti. Täällä on kohta 30 viikkoa kasassa eli pitkälle ollaan selvitty. Tuntuu kuin olisin ollut raskaana jo pienen ikuisuuden, aika kuluu hitaasti eikä toisaalta juuri mitään ole tapahtunut, vaikka "aiemmassa elämässäni" raskauden pituisessa ajassa tapahtui vaikka mitä. Nyt mennään pienellä vaihteella eteenpäin perusarkea. Tai ehkä kyseessä on vain tähän ikään kuuluva vaihe, jolloin ei nyt vain tapahdu samalla tavalla hirveästi kaikkea. Toisaalta aika menee hirmu nopeasti, niin paljon pitäisi ehtiä tekemään ja varmistamaan ennen kuin pitää jäädä pois. Kun laskee jäljellä olevia viikkoja ja vertaa ToDo-listaan, alkaa hirvittämään. Miten ihmeessä ehdin tekemään kaiken?
Omat ajatukset lapsesta ovat kehittyneet ja kypsyneet aivan valtavasti. Siinä missä alkuraskaudessa tuntui siltä, että joudun luopumaan isosta osasta elämääni, on tällä hetkellä ajatus hyvin voimakkaasti se, että nyt olikin aika siirtyä eteenpäin toisenlaiseen arkeen. Ja se tuntuu hyvältä. Siinä mielessä raskausaika ja hormonit ovat tehneet tehtävänsä ja olen kasvanut (ja kasvan edelleen) uuteen elämäntilanteeseeni.
Se, mitä ei ole kuitenkaan tapahtunut odotusteni vastaisesti, on äidinrakkauden kehittyminen. Ajattelin, että minulle syntyisi suuria tunteita lasta kohtaa jo raskausaikana, mutta näin ei ole käynyt. Edelleen suhtaudun asiaan (ja lapseen) todella pragmaattisesti ja jopa hyvin varovaisesti. En ole esimerkiksi halunnut tehdä vielä(kään) mitään hankintoja, se tuntuu vain aivan liian isolta askeleelta. Toisaalta minua on lohduttanut muiden äitien kokemukset, kun he ovat avautumiseni jälkeen paljastaneet, että heilläkin meni synnytyksen jälkeen pari viikkoa ennen kuin suhde todella syntyi. Se rauhoittaa, minulla on vielä aikaa.
Itse raskauteen suhtaudun valtavalla kiinnostuksella. Vartalon muuttuminen on älyttömän kiehtovaa, enkä lakkaa ihmettelemästä mitä kaikkea evoluutio on saanut aikaan. Olen todella ylpeä vatsastani ja usein ihailen sitä peilistä, se on vain jotenkin todella siisti. Erityisesti kun tietää että siellä sisällä on oikea pieni ihminen. Iltaisin makaan monesti sängyssä ja seuraan tyypin liikkeitä, samalla ajatellen Alien-leffaa ja mielikuvituksessa odotan että se hyökkää ulos. (juu, mulla on aina ollut vilkas mielikuvitus) Päivisin tunnustelen sitä voimaa ja intensiteettiä, millä pieni myllertää ja hämmennyksen vallassa ihmettelen, miltä liikkeet tuntuvat ja miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa olemiseeni. Alun pahoinvoinnin jälkeen saavutin sen vaiheen, jota etukäteen odotin - jännittävän ja positiivisen kokemuksen raskaanaolemisesta.
Synnytyksen vaiheisiin olen tutustunut tarkkaan ja suhtaudun siihen (ainakin vielä) oikein levollisesti. Mieltä rauhoittaa kun tietää mitä fysiologisesti tapahtuu ja ymmärtää, että kroppa kyllä tukee prosessissa parhaansa mukaan. Kipuun suhtaudun tässä vaiheessa avoimin mielin, katsotaan miten menee ja reagoidaan sen mukaan. En halua tehdä päätöksiä mihinkään suuntaan etukäteen. Pelko ja inhotus on muuttunut hyväksynnäksi.
Synnytyksen jälkeinen aika mietityttää paljon, mutta olen jo sinut sen kanssa, että meidän perheessä vauva-arki tullaan hoitamaan tavalla, joka ei välttämättä ole samanlainen kuin suurimmassa osassa suomalaisperheitä. Vielä kun oppisin sietämään, että kaikki muut eivät ole tavastamme yhtä innoissaan. Keskustelupalstojen lukemisen lopetin alkuunsa ja sen jälkeen on mennyt hyvin. Uskon, että löydämme oman, meille oikean tapamme toimia.
Kaiken kaikkiaan olo on hyvin tasapainoinen. En ole pelkojeni vastaisesti tipahtanut vaalenpunaiseen hattaraan tai alkanut muuten sekoilemaan, vaan olen edelleen se sama pragmaattinen itseni. Suhtaudun tulevaan mielenkiinnolla mutta rauhallisesti ja ennen kaikkea avoimin mielin. Asiat ratkeavat tavalla tai toisella.
Nyt on hyvä.
26.2.2014
4.2.2014
Tämä nauratti tänään
Jotta meno ei mene liian ryppyotsaiseksi:
http://ryppyjaraskaudessa.blogspot.sg/2014/02/aitiystyohaastattelu.html
Kirjoittajalla on muutenkin omaan ironiseen otteeseeni sopiva meininki. Välillä mennään pöpelikköön, välillä osutaan napakymppiin, mutta ennen kaikkea uskalletaan puhua myös niistä asioista mistä ei yleensä puhuta.
http://ryppyjaraskaudessa.blogspot.sg/2014/02/aitiystyohaastattelu.html
Kirjoittajalla on muutenkin omaan ironiseen otteeseeni sopiva meininki. Välillä mennään pöpelikköön, välillä osutaan napakymppiin, mutta ennen kaikkea uskalletaan puhua myös niistä asioista mistä ei yleensä puhuta.
1.1.2014
Elämän epäreiluudesta
Sain vuoden viimeisillä hetkillä uutisia, joita en olisi koskaan halunnut saada. Tämä tuntuu ainoalta sopivalta paikalta purkaa tuntoja.
Rakas ystäväni on kamppaillut vuosia ja taas vuosia lapsettomuuden kanssa. Toivonut, uskonut, pettynyt, yrittänyt, mutta aina enemmän toivonut ja uskonut parempaan. Viime keväänä tämä odotus palkittiin ja he tulivat raskaaksi. Pieni syntyi nyt syksyllä ja vanhempien onni oli täydellinen.
Mutta vain hetken. Viikko lapsen syntymän jälkeen ystäväni joutui takaisin sairaalaan, sillä palautuminen synnytyksestä ei ollut sujunut odotetunmukaisesti. Syytä lähdettiin tutkimaan ja sen aiheuttajaksi paljastui kasvain, joka jatkotutkimuksissa osoittautui pahanlaatuiseksi.
Hoidot aloitettiin ja ratkaisua etsittiin. Ystäväni oli niin heikko, ettei juuri pystynyt kotona olemaan tai hartaasti toivottua lastaan hoitamaan, joten pikkuinen oli isänsä ja mumminsa hoidettavana. Joulun aikaan tuli tieto, että siihen astiset hoidot eivät olleet tepsineet, vaan jotain uutta pitäisi keksiä. Uskoin silti uuteen, parempaan vuoteen.
Vähän ennen vuodenvaihdetta sain kuitenkin musertavan puhelun, että ystäväni hävisi taistelunsa ja nukkui pois. Vain kaksi kuukautta ensimmäisestä diagnoosista.
Olen yrittänyt käsitellä tätä asiaa parhaani mukaan, mutta en kykene ymmärtämään ja hyväksymään, miten tämä on mahdollista. Miten voi olla, että juuri kun joku saavuttaa onnen pitkän odotuksen jälkeen, vedetään matto jalkojen alta niin totaalisesti. Kuinka epäreilu maailma voi olla?!
Koskaan tuota kohtaloa ei tietenkään kenelläkään toivo, mutta nyt mentiin niin väärään osoitteeseen kuin vain olla ja voi. Enkeliksi muuttui ihminen, jota positiivisempaa ja aurinkoisempaa saa etsiä. Ihminen, joka levitti suurta iloa minne ikinä menikin, jakoi aina omasta onnestaan osansa muille. Ihminen, joka sai hymyn huulille kun häntä vain ajatteli. Kyynelille ei tule loppua.
Pieni ei tule koskaan tuntemaan äitiään.
Rakas ystäväni on kamppaillut vuosia ja taas vuosia lapsettomuuden kanssa. Toivonut, uskonut, pettynyt, yrittänyt, mutta aina enemmän toivonut ja uskonut parempaan. Viime keväänä tämä odotus palkittiin ja he tulivat raskaaksi. Pieni syntyi nyt syksyllä ja vanhempien onni oli täydellinen.
Mutta vain hetken. Viikko lapsen syntymän jälkeen ystäväni joutui takaisin sairaalaan, sillä palautuminen synnytyksestä ei ollut sujunut odotetunmukaisesti. Syytä lähdettiin tutkimaan ja sen aiheuttajaksi paljastui kasvain, joka jatkotutkimuksissa osoittautui pahanlaatuiseksi.
Hoidot aloitettiin ja ratkaisua etsittiin. Ystäväni oli niin heikko, ettei juuri pystynyt kotona olemaan tai hartaasti toivottua lastaan hoitamaan, joten pikkuinen oli isänsä ja mumminsa hoidettavana. Joulun aikaan tuli tieto, että siihen astiset hoidot eivät olleet tepsineet, vaan jotain uutta pitäisi keksiä. Uskoin silti uuteen, parempaan vuoteen.
Vähän ennen vuodenvaihdetta sain kuitenkin musertavan puhelun, että ystäväni hävisi taistelunsa ja nukkui pois. Vain kaksi kuukautta ensimmäisestä diagnoosista.
Olen yrittänyt käsitellä tätä asiaa parhaani mukaan, mutta en kykene ymmärtämään ja hyväksymään, miten tämä on mahdollista. Miten voi olla, että juuri kun joku saavuttaa onnen pitkän odotuksen jälkeen, vedetään matto jalkojen alta niin totaalisesti. Kuinka epäreilu maailma voi olla?!
Koskaan tuota kohtaloa ei tietenkään kenelläkään toivo, mutta nyt mentiin niin väärään osoitteeseen kuin vain olla ja voi. Enkeliksi muuttui ihminen, jota positiivisempaa ja aurinkoisempaa saa etsiä. Ihminen, joka levitti suurta iloa minne ikinä menikin, jakoi aina omasta onnestaan osansa muille. Ihminen, joka sai hymyn huulille kun häntä vain ajatteli. Kyynelille ei tule loppua.
Pieni ei tule koskaan tuntemaan äitiään.
30.12.2013
Spekulointia
Kun nyt kerran lipsuin, niin lipsutaan edelleen.
Me olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että emme joutuneet käymään läpi raskaita hoitoja, vaan meillä tärppäsi loppujen lopuksi itsestään, kolmen vuoden yrityksen jälkeen. Itse olin jo menettänyt toivoni luonnollisen onnistumisen suhteen, joten yllätys oli kova. Olenkin usein miettinyt mikä oli toisin.
Moni toitottaa minulle, miten kyse on varmasti ollut siitä, että lopetimme viimein yrittämisen ja rentouduimme. Pöh, sanon minä, en todellakaan usko sillä olleen vaikutusta. Vaikka "yritimmekin" pitkään, emme kohtuu lyhyttä kautta lukuunottamatta olleet kello kaulassa (lopetimme, koska kyseinen kausi alkoi ahdistamaan liikaa). En myöskään kykene allekirjoittamaan tuota rentoutumista, koska kuten olen sanonut, en ole koskaan ollut täysin varma itsestäni ja tästä koko asiasta ja rehellisesti voin sanoa, että ison osan aikaa olen suhtautunut asiaan melko rennosti. Sitä paitsi, onnistuimme projektissa vain vähän sen jälkeen, kun olimme pitkän tauon jälkeen aktivoituneet. Ja aivan varmasti kolmen vuoden aikana oli kaikin puolin rennompia kausiakin.
Toisaalta uskon vakaasti, että näissä asioissa henkisellä puolella ja pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Enkä usko, että kaikkea lapsettomuuteen vaikuttavaa oltaisiin vielä löydetty, koska jos olisi, ei "selittämätöntä lapsettomuutta" olisi. Tiede ei tunnista/tunnusta "selittämättömyyttä". En vain ole pystynyt keksimään mistä voisi olla kyse.
Ainoa, mitä (tietääkseni) teimme toisin, oli, että olimme jonkin aikaa ruokavaliotestillä ja kokeilimme miten gluteeniton dieetti vaikuttaa meihin. Tällä ei ollut mitään tekemistä lapsiprojektin kanssa, vaan itseäni vain kiinnostaa miten eri ruoka-aineet vaikuttavat ruuansulatukseen ja vointiin ylipäänsä. Fakta kuitenkin on, että meillä tärppäsi yksi täysi kierto tilapäisen ruokavalion jälkeen. Tämä tuntui kuitenkin niin kaukaa haetulta, etten oikeasti uskonut siihen.
Nyt kuitenkin törmäsin uuteen blogiin nimeltä Sairauskertomus. Se kertoo eräästä kilpirauhasen vajaatoiminnan harvinaisemmasta (ja huonommin tunnetusta) muodosta. Oireissa oli paljon tuttua, mutta myös paljon sellaista joka ei sovi kohdalleni. Ja missään nimessä mikään oireista ei ole ollut kovin vakava, edes sen vertaa että lähtisin asiaa tarkemmin selvittämään. Se, mikä kuitenkin kiinnitti huomioni oli tämän vajaatoiminnan yhdistäminen sekä gluteeniyliherkkyyteen että lapsettomuuteen. Niinpä jäinkin väkisinkin miettimään voisiko kohdallani olla kyse lievästä kilpirauhasongelmasta? Joka jotenkin nopeasti reagoi tuohon gluteenittomaan kauteen?
Edelleen kaukaa haettua, mutta pistäähän tuo miettimään. Jotenkin en pysty hyväksymään, että kohdallamme kyse olisi ollut pelkästä sattumasta ja onnesta, vaan jotain oli toisin. Mutta mitä? Ja miten sen teimme?
Me olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että emme joutuneet käymään läpi raskaita hoitoja, vaan meillä tärppäsi loppujen lopuksi itsestään, kolmen vuoden yrityksen jälkeen. Itse olin jo menettänyt toivoni luonnollisen onnistumisen suhteen, joten yllätys oli kova. Olenkin usein miettinyt mikä oli toisin.
Moni toitottaa minulle, miten kyse on varmasti ollut siitä, että lopetimme viimein yrittämisen ja rentouduimme. Pöh, sanon minä, en todellakaan usko sillä olleen vaikutusta. Vaikka "yritimmekin" pitkään, emme kohtuu lyhyttä kautta lukuunottamatta olleet kello kaulassa (lopetimme, koska kyseinen kausi alkoi ahdistamaan liikaa). En myöskään kykene allekirjoittamaan tuota rentoutumista, koska kuten olen sanonut, en ole koskaan ollut täysin varma itsestäni ja tästä koko asiasta ja rehellisesti voin sanoa, että ison osan aikaa olen suhtautunut asiaan melko rennosti. Sitä paitsi, onnistuimme projektissa vain vähän sen jälkeen, kun olimme pitkän tauon jälkeen aktivoituneet. Ja aivan varmasti kolmen vuoden aikana oli kaikin puolin rennompia kausiakin.
Toisaalta uskon vakaasti, että näissä asioissa henkisellä puolella ja pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Enkä usko, että kaikkea lapsettomuuteen vaikuttavaa oltaisiin vielä löydetty, koska jos olisi, ei "selittämätöntä lapsettomuutta" olisi. Tiede ei tunnista/tunnusta "selittämättömyyttä". En vain ole pystynyt keksimään mistä voisi olla kyse.
Ainoa, mitä (tietääkseni) teimme toisin, oli, että olimme jonkin aikaa ruokavaliotestillä ja kokeilimme miten gluteeniton dieetti vaikuttaa meihin. Tällä ei ollut mitään tekemistä lapsiprojektin kanssa, vaan itseäni vain kiinnostaa miten eri ruoka-aineet vaikuttavat ruuansulatukseen ja vointiin ylipäänsä. Fakta kuitenkin on, että meillä tärppäsi yksi täysi kierto tilapäisen ruokavalion jälkeen. Tämä tuntui kuitenkin niin kaukaa haetulta, etten oikeasti uskonut siihen.
Nyt kuitenkin törmäsin uuteen blogiin nimeltä Sairauskertomus. Se kertoo eräästä kilpirauhasen vajaatoiminnan harvinaisemmasta (ja huonommin tunnetusta) muodosta. Oireissa oli paljon tuttua, mutta myös paljon sellaista joka ei sovi kohdalleni. Ja missään nimessä mikään oireista ei ole ollut kovin vakava, edes sen vertaa että lähtisin asiaa tarkemmin selvittämään. Se, mikä kuitenkin kiinnitti huomioni oli tämän vajaatoiminnan yhdistäminen sekä gluteeniyliherkkyyteen että lapsettomuuteen. Niinpä jäinkin väkisinkin miettimään voisiko kohdallani olla kyse lievästä kilpirauhasongelmasta? Joka jotenkin nopeasti reagoi tuohon gluteenittomaan kauteen?
Edelleen kaukaa haettua, mutta pistäähän tuo miettimään. Jotenkin en pysty hyväksymään, että kohdallamme kyse olisi ollut pelkästä sattumasta ja onnesta, vaan jotain oli toisin. Mutta mitä? Ja miten sen teimme?
17.12.2013
Entä jos kaikki ei tunnukaan miltä "pitäisi"
Hahaa, huijasinpas itseänikin väittämällä etten tule enää kirjoittamaan, mutta niin vain koin sen tarpeelliseksi. Nyt annan heti alkuun ystävällinen neuvon kaikille teille, joilla matka on vielä alkamatta, että ei välttämättä kannata lukea eteenpäin, sillä tekstini saattaa aiheuttaa mielipahaa.
Kirjoitus on myös kilometrin pituinen, koska tässä tulee nyt patoutumia viikkojen ajalta.
Taustana alkuun se, että vaikka matka lapsen saamiseksi on ollut kohtuu pitkä, se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä. Blogiakin lähdin kirjoittamaan alunperin siksi, että taistelin sisimmissäni sen kanssa haluanko lapsia ylipäänsä. Ja edelleen ihmettelen, voiko lapsettomuudesta kärsiä, jos ei ole varma haluaako sitä lasta.
Raskaus etenee hitaasti mutta varmasti. Kasassa on jo yli 18 viikkoa ja ensi viikolla edessä rakenneultra. Puoliväli kolkuttelee. Sukupuoli selvisi jo edellisessä tutkimuksessa ja se teki kaikesta todella konkreettista. Nimivaihtoehdot ovat pyörineet mielessä. Nyt odottelen kovasti että tuntisin ensimmäiset liikkeet, joiden pitäisi ilmestyä ihan koska tahansa. Alun pahoinvointi oli todella raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin ja nyt olo on käytännössä normaali. Siis fyysisesti.
Henkisesti koen silmitöntä huonoa omatuntoa. Maailmani ei ole millään lailla vaaleanpunainen, enkä tunne suurta rakkauta lasta kohtaa. Suhtaudun raskauteen ja synnytyksenjälkeiseen aikaan insinöörimäisellä otteella. Luen muiden raskaanaolevien tekstejä, joista pursuaa onni ja odotus, samalla kun itse rakennan päässäni ToDo-listaa ja aikataulua asioista.
Koen välillä huolta lapsen puolesta, ja aina ennen lääkäriä olen varma, ettei se ole enää hengissä. Se tuntuukin sitten ainoalta inhimilliseltä tunteelta. Ajattelin aina, että hormonit saavat aikaan sen odotuksen ja onnen, vaikkei vauvakuumetta koskaan ollutkaan. No niitä hormoneita odotellaan edelleen.
Pelkäsin esimiehelle kertomista todella paljon, koska koen pettäneeni hänet "hankkiutumalla" tähän tilanteeseen. Turhaan pelkäsin, vaikka on toki sanottava, että haasteita tilanteeni aiheuttaa. Eilen asiasta kerrottiin koko firmalle ja päässäni kuulin kaikkien huokauksen ja pettymyksen. Myöhemmin kollegani kertoi, että ihmiset olivat puhelimeen huutaneet onnitteluita, mutta itsehän en niitä kuullut. Kertoi myös, että esimies oli jossain välissä todennut, miten mä taidan ottaa tämän tilanteen raskaammin kuin pääkonttorin väki. Oikeassa on.
Kun olen kertonut uutisen läheisille, ovat kaikki olleet aivan pähkinöinä ja onnitteluita on tulvinut. Itse olen lähinnä kiusaantunut ja yrittänyt mutista jonkun neutraalin vastauksen.
Ystävä: "Ihanaa, onnea! Aivan mahtavaa!"
Minä: "Joo, onhan tää jännittävää."
Molempien vanhemmat haluavat nähdä skypen välityksellä mahan kasvua, minä kiusaannun.
Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi hankkia mitään tarvikkeita. Äitini lähetti minulle kummitätini aikoinaan tekemän vauvanviltin. Se oli suloinen ja olin otettu, mutta piilotin sen syvälle kaapinnurkkaan. Ystäväni kysyi koska mennään ostamaan vauvanvaatteita. Sain vain sanottua, etten ole siellä vielä. Olen pitkään haaveillut eräästä tuolista ja aikoja sitten päättänyt, että hankin sen kun lapsi tulee, koska se on täydellinen "imetys-tuoli". Mieheni kysyi jo pari kuukautta sitten, josko se saa tilata. Kielsin. Kysyi pari viikkoa sitten uudestaan ja annoin periksi, ja nyt pelkään hetkeä jolloin se tulee.
Ahdistun ajatuksesta, että "joudun" jäämään äitiyslomalle. Huomaan jo miettiväni kuinka nopeasti voin palata töihin, samalla kuitenkin tiedostaen, että haluaisin imettää lasta sen 6kk.
Nautin raskausvatsastani paljon, se on todella suloinen ja käytän mielelläni vaatteita, joissa se näkyy. Olen siitä ylpeä ja haluan että se huomataan, mutta en halua että siitä keskustellaan. Kaipaan kovasti vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa puhua raskausajasta, mutta ahdistun pahasti "hössötyksestä".
Olen analysoinut itseäni kovasti, ja ajatellut, että tämä on minun suojamuurini, jolla varmistan, etten luhistu jos asiat menevätkin pieleen. Toisaalta koen, etten ole "ansainnut" tätä, koska en aidosti toivonut lasta, ja niin moni muu edelleen odottaa. Ystäviemme polku on ollut todella pitkä ja raskas, ja lopulta vei luovutushoitoihin. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Sain itseni kiinni toivomasta, että olisin valmis luopumaan omasta raskaudestani, jotta he onnistuisivat, koska tämä on heille tärkeämpää. Aivan päätön ajatus. Pelästyttävä jopa. Viikonloppuna selvisi, että he ovat plussanneet. Tirautin pari onnenkyyneltä heidän puolestaan ja samalla jäin miettimään toivettani. Entä jos vaihtokauppa toteutuikin. Entä jos tässä on syy sille, etten ole tuntenut lapsen liikkeitä, vaikka olisi pitänyt? Että siellä ei kukaan enää liiku. Edelleen päätön ajatus, mutta syvällä takaraivolla. Nyt odotan ensi viikon ultraa täysin uudella jännityksellä.
Missään nimessä en laiminlyö lasta tai raskautta, päinvastoin. Olen tehnyt tarkkaa taustatutkimusta ohjeista ja neuvoista, enkä ota mitään annettuna. Olen lukenut raskausajan kirjoja ja tiedän tarkalleen miten raskaus ja synnytys etenevät. Pidän huolta itsestäni ja lapsen hyvinvoinnista niin hyvin kuin osaan. Suoritan pakollisia toimia kuitenkin robotinomaisesti, koska ne "täytyy" ja kuuluu tehdä.
En vain osaa olla aidosti onnellinen.
Kirjoitus on myös kilometrin pituinen, koska tässä tulee nyt patoutumia viikkojen ajalta.
Taustana alkuun se, että vaikka matka lapsen saamiseksi on ollut kohtuu pitkä, se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä. Blogiakin lähdin kirjoittamaan alunperin siksi, että taistelin sisimmissäni sen kanssa haluanko lapsia ylipäänsä. Ja edelleen ihmettelen, voiko lapsettomuudesta kärsiä, jos ei ole varma haluaako sitä lasta.
Raskaus etenee hitaasti mutta varmasti. Kasassa on jo yli 18 viikkoa ja ensi viikolla edessä rakenneultra. Puoliväli kolkuttelee. Sukupuoli selvisi jo edellisessä tutkimuksessa ja se teki kaikesta todella konkreettista. Nimivaihtoehdot ovat pyörineet mielessä. Nyt odottelen kovasti että tuntisin ensimmäiset liikkeet, joiden pitäisi ilmestyä ihan koska tahansa. Alun pahoinvointi oli todella raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin ja nyt olo on käytännössä normaali. Siis fyysisesti.
Henkisesti koen silmitöntä huonoa omatuntoa. Maailmani ei ole millään lailla vaaleanpunainen, enkä tunne suurta rakkauta lasta kohtaa. Suhtaudun raskauteen ja synnytyksenjälkeiseen aikaan insinöörimäisellä otteella. Luen muiden raskaanaolevien tekstejä, joista pursuaa onni ja odotus, samalla kun itse rakennan päässäni ToDo-listaa ja aikataulua asioista.
Koen välillä huolta lapsen puolesta, ja aina ennen lääkäriä olen varma, ettei se ole enää hengissä. Se tuntuukin sitten ainoalta inhimilliseltä tunteelta. Ajattelin aina, että hormonit saavat aikaan sen odotuksen ja onnen, vaikkei vauvakuumetta koskaan ollutkaan. No niitä hormoneita odotellaan edelleen.
Pelkäsin esimiehelle kertomista todella paljon, koska koen pettäneeni hänet "hankkiutumalla" tähän tilanteeseen. Turhaan pelkäsin, vaikka on toki sanottava, että haasteita tilanteeni aiheuttaa. Eilen asiasta kerrottiin koko firmalle ja päässäni kuulin kaikkien huokauksen ja pettymyksen. Myöhemmin kollegani kertoi, että ihmiset olivat puhelimeen huutaneet onnitteluita, mutta itsehän en niitä kuullut. Kertoi myös, että esimies oli jossain välissä todennut, miten mä taidan ottaa tämän tilanteen raskaammin kuin pääkonttorin väki. Oikeassa on.
Kun olen kertonut uutisen läheisille, ovat kaikki olleet aivan pähkinöinä ja onnitteluita on tulvinut. Itse olen lähinnä kiusaantunut ja yrittänyt mutista jonkun neutraalin vastauksen.
Ystävä: "Ihanaa, onnea! Aivan mahtavaa!"
Minä: "Joo, onhan tää jännittävää."
Molempien vanhemmat haluavat nähdä skypen välityksellä mahan kasvua, minä kiusaannun.
Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi hankkia mitään tarvikkeita. Äitini lähetti minulle kummitätini aikoinaan tekemän vauvanviltin. Se oli suloinen ja olin otettu, mutta piilotin sen syvälle kaapinnurkkaan. Ystäväni kysyi koska mennään ostamaan vauvanvaatteita. Sain vain sanottua, etten ole siellä vielä. Olen pitkään haaveillut eräästä tuolista ja aikoja sitten päättänyt, että hankin sen kun lapsi tulee, koska se on täydellinen "imetys-tuoli". Mieheni kysyi jo pari kuukautta sitten, josko se saa tilata. Kielsin. Kysyi pari viikkoa sitten uudestaan ja annoin periksi, ja nyt pelkään hetkeä jolloin se tulee.
Ahdistun ajatuksesta, että "joudun" jäämään äitiyslomalle. Huomaan jo miettiväni kuinka nopeasti voin palata töihin, samalla kuitenkin tiedostaen, että haluaisin imettää lasta sen 6kk.
Nautin raskausvatsastani paljon, se on todella suloinen ja käytän mielelläni vaatteita, joissa se näkyy. Olen siitä ylpeä ja haluan että se huomataan, mutta en halua että siitä keskustellaan. Kaipaan kovasti vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa puhua raskausajasta, mutta ahdistun pahasti "hössötyksestä".
Olen analysoinut itseäni kovasti, ja ajatellut, että tämä on minun suojamuurini, jolla varmistan, etten luhistu jos asiat menevätkin pieleen. Toisaalta koen, etten ole "ansainnut" tätä, koska en aidosti toivonut lasta, ja niin moni muu edelleen odottaa. Ystäviemme polku on ollut todella pitkä ja raskas, ja lopulta vei luovutushoitoihin. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Sain itseni kiinni toivomasta, että olisin valmis luopumaan omasta raskaudestani, jotta he onnistuisivat, koska tämä on heille tärkeämpää. Aivan päätön ajatus. Pelästyttävä jopa. Viikonloppuna selvisi, että he ovat plussanneet. Tirautin pari onnenkyyneltä heidän puolestaan ja samalla jäin miettimään toivettani. Entä jos vaihtokauppa toteutuikin. Entä jos tässä on syy sille, etten ole tuntenut lapsen liikkeitä, vaikka olisi pitänyt? Että siellä ei kukaan enää liiku. Edelleen päätön ajatus, mutta syvällä takaraivolla. Nyt odotan ensi viikon ultraa täysin uudella jännityksellä.
Missään nimessä en laiminlyö lasta tai raskautta, päinvastoin. Olen tehnyt tarkkaa taustatutkimusta ohjeista ja neuvoista, enkä ota mitään annettuna. Olen lukenut raskausajan kirjoja ja tiedän tarkalleen miten raskaus ja synnytys etenevät. Pidän huolta itsestäni ja lapsen hyvinvoinnista niin hyvin kuin osaan. Suoritan pakollisia toimia kuitenkin robotinomaisesti, koska ne "täytyy" ja kuuluu tehdä.
En vain osaa olla aidosti onnellinen.
3.10.2013
Eteenpäin
Super-yllätyksen ensimmäisestä "järkytyksestä" on toivuttu ja katse on eteenpäin. Jalat ovat edelleen tiukasta maassa kiinni, koska en uskalla rakentaa tulevaisuudenkuvia ennen kuin kriittisin aika on ohi. Ehkä 1-2 kuukauden päästä uskaltaa jo enemmän.
Kiitos ja hei, lämpimiä halauksia.
Raskaus muuttui nopeasti hyvin konkreettiseksi, sillä minulla alkoi pahoinvointi heti plussaa seuraavalla viikolla. Alkuun pärjäsin sillä, että söin välipaloja usein, noin tunnin välein, mutta nyt ollaan siirrytty kestokrapulaan, josta ei tunnu pääsevän eroon millään. Aamu alkaa syömällä sängyssä jotain, että pääsee ylipäänsä liikkeelle ja melkein koko ajan pitää olla suussa jotain että pahin olo pysyy poissa. Sopivaa ruokaa on vaikea löytää kun paikallinen keittiö (vaikka monipuolinen onkin) aiheuttaa pelkkänä ajatuksena jo kakomista. Maustamaton jogurtti ja perunamuussi ovat olleet oikotie onneen.
Vaikken varsinaisesti usko siihen, että kaikella on syynsä, täytyy myöntää, että pahoinvointi olisi varmasti vaikeampi kestää, jos raskautuminen olisi tapahtunut helposti. Nyt kun tätä on odottanut pitkään, tuntuu siltä että kyllä tämän nyt jaksaa, kun voisi olla ettei tässä oltaisi laisinkaan.
Mies on ollut Mahtava. Kärsivällisesti tekee iltaisin juuri sitä ruokaa mitä rouva saa päähänsä sillä hetkellä suvaita, tuo "esiaamiaisen" yöpöydälle ennen kuin saan omat silmäni edes auki ja pilkkoo välipalahedelmät valmiiksi pussiin töihin, xylitol-purkan kanssa, ettei hampaat kärsi liikaa jatkuvasta mutustelusta. Eilen posti toi toimistolle yllärinä raskauspahoinvointiin tarkoitettu karkkeja, joita nyt sitten imeskelen onnellisena. (ne ovat oikeasti ihan tavallisia kovia karkkeja, mutta nimi on "preggy drops" ja purkissa on raskaana olevan naisen kuva) En tiedä olenko koskaan kokenut itseäni niin rakastetuksi ja hoivatuksi.
Kävimme vastikään varhaisultrassa ja sieltä löytyi pienen pieni sykkivä sydän, juuri sieltä mistä pitikin. "Beautiful", sanoi lääkäri. Minua vain nauratti kun tyyppi osoitti koloa varjossa ja väitti sitä ihmisenaluksi. Kyllä minä kohta uskon.
Mies on ollut Mahtava. Kärsivällisesti tekee iltaisin juuri sitä ruokaa mitä rouva saa päähänsä sillä hetkellä suvaita, tuo "esiaamiaisen" yöpöydälle ennen kuin saan omat silmäni edes auki ja pilkkoo välipalahedelmät valmiiksi pussiin töihin, xylitol-purkan kanssa, ettei hampaat kärsi liikaa jatkuvasta mutustelusta. Eilen posti toi toimistolle yllärinä raskauspahoinvointiin tarkoitettu karkkeja, joita nyt sitten imeskelen onnellisena. (ne ovat oikeasti ihan tavallisia kovia karkkeja, mutta nimi on "preggy drops" ja purkissa on raskaana olevan naisen kuva) En tiedä olenko koskaan kokenut itseäni niin rakastetuksi ja hoivatuksi.
Kävimme vastikään varhaisultrassa ja sieltä löytyi pienen pieni sykkivä sydän, juuri sieltä mistä pitikin. "Beautiful", sanoi lääkäri. Minua vain nauratti kun tyyppi osoitti koloa varjossa ja väitti sitä ihmisenaluksi. Kyllä minä kohta uskon.
Koska blogin tarkoitus oli ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiaan lapsettomuudesta, koen, että tämä tarina on tullut tiensä päähän. Palaan takaisin, mikäli matkalla tapahtuu jotain, mutta toivotaan ettei näin tarvitse tehdä. Nyt on katse kuitenkin eteenpäin. Kuten Silmu kommentissaan totesi, Entä jos kyllä?
Lämmin kiitos kaikille teille, jotka olette aivoituksiani seuranneet ja tuntojanne jakaneet. En ymmärtänyt blogia aloittaessani miten tärkeäksi osaksi projektia teidän vertaistukenne muodostuisi. Se on ollut korvaamatonta.
Kiitos ja hei, lämpimiä halauksia.
18.9.2013
Yllätyksiä
Huh huh, kyllä on taas pieni pää ihan sekaisin. Vaihdoimme Silmuja-blogissa hiukan ajatuksia siitä, miten sitä tutkii kroppaansa ja kaikkia oireita välillä liikaakin ja miettii mitä mikäkin tarkoittaa. Itse nostan odotukset todella helposti korkealle ja sitten romahdan kun pettymys tulee.
Toisaalta taas olin juuri ja juuri saanut pääni sisällä jotain keskustelua aikaan siitä, mikä olisi seuraava steppi, sen jälkeen kun Väestöliiton suositukset iskettiin päin naamaa.
Ajauduin kuitenkin taas yli-kuuntelemaan kroppaani, herättämään toiveita. Ostin testin töiden jälkeen ja lähdin kotiin. Ja jo metrossa tunsin tutun vatsakivun. Voi prkl. Miksen odottanut seuraavaan päivään? Miksi annoin itseni taas luulla liikoja? Olin todella kiukkuinen ja pettynyt kun kotona totesin olleeni väärässä. Odotin aamuun ja tein testin.
"Pregnant"
Voi taivas. Sydän jätti pari lyöntiä väliin ja sitten alkoi hakkaamaan villisti. Epäusko. Hämmennys.
Pyysin miestä hakemaan iltapäivällä uuden, toisenlaisen testin varmistuakseni.
Kaksi selkeää viivaa, ei tilaa tulkinnalle. Raskaana.
Yllätysten Yö, sanoisi Matti Nykänen. Minä olen sanaton. Taas.
Toisaalta taas olin juuri ja juuri saanut pääni sisällä jotain keskustelua aikaan siitä, mikä olisi seuraava steppi, sen jälkeen kun Väestöliiton suositukset iskettiin päin naamaa.
Ajauduin kuitenkin taas yli-kuuntelemaan kroppaani, herättämään toiveita. Ostin testin töiden jälkeen ja lähdin kotiin. Ja jo metrossa tunsin tutun vatsakivun. Voi prkl. Miksen odottanut seuraavaan päivään? Miksi annoin itseni taas luulla liikoja? Olin todella kiukkuinen ja pettynyt kun kotona totesin olleeni väärässä. Odotin aamuun ja tein testin.
"Pregnant"
Voi taivas. Sydän jätti pari lyöntiä väliin ja sitten alkoi hakkaamaan villisti. Epäusko. Hämmennys.
Pyysin miestä hakemaan iltapäivällä uuden, toisenlaisen testin varmistuakseni.
Kaksi selkeää viivaa, ei tilaa tulkinnalle. Raskaana.
Yllätysten Yö, sanoisi Matti Nykänen. Minä olen sanaton. Taas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)