Taas erilaiseen arkeen

Niin se aika vilistää hurjaa vauhtia ja reilun viikon päästä on edessä se mihin piti olla ikuisuus - paluu töihin. Pieni Ihminen täyttää 5kk ja meillä alkaa (taas) uusi arki. Olo on ristiriitainen. Alunperin ajattelin, että on mukava palata töihin kohtuullisen nopeasti, ja vaikka edelleen on mukava palata töihin, tuntuu ajatus erosta yllättävän vaikealta. Nyt jo harmittaa, että pitää luopua Pienen sylittelystä ja halimisesta. Niin sitä pragmaattisesta insinööristäkin kuoriutui äiti.

Yllättäen tähän mennessä yksi vaikeimmista asioista itselleni on ollut imetyksestä "luopuminen". Lapsi on edelleen täysimetyksellä, mutta olemme jo siirtyneet "työrytmiin", jossa lapsi saa maitonsa päivisin pullosta ja rinnasta vain iltaisin ja aamuisin. Ettei tulisi liian montaa muutosta kerralla. Siinä missä imetys oli itselleni alussa hyvin mekaaninen suoritus, on siitä nyt tullut hyvin tunnepitoinen ja herkkä tilanne, josta nautin kovasti. Sellainen meidän kahden yksityinen, intiimi hetki. Nyt kun päivisin pumppaillaan ja annetaan pullosta, oikein odotan iltaa kun taas saan ottaa lapsen rinnalle. 

Yllättävää on ollut myös se, miten paljon lapsen tulisi juoda/syödä vuorokauden aikana. Ohjeet sanovat nyrkkisäännöksi lapsen paino jaettuna kuudella, mikä tarkoittaa meidän tapauksessa 1,3 litraa. Kun syöttöjä on tällä hetkellä n. 8 vuorokaudessa, tarkoittaa se reilua 1,5 dl kerrallaan. Voin kertoa että siinä riittää pumpattavaa. Vaikka tavoitteeni on ollut jatkaa täysimetystä töissäkin, alkaa epäilys pikku hiljaa hiipimään, koska en millään saa kerralla pumpattua niin paljon kuin tarvitaan (päivässä pullosta yhteensä n. 4,5 dl), enkä usko voivani järjestää aikataulujani niin, että voisin useamman kerran päivässä pumpata toimistolla. No, katsotaan ja ihmetellään mitä tapahtuu, ei se osittainen korvikkeen käyttö mikään katastrofi olisi. Toisaalta en ole täysin vakuuttunut tuosta syöttömäärästä.

Eroa lapsesta on myös harjoiteltu. Uusi arki on meillä mahdollinen hoitajan avulla. Hän on ollut apunamme jo kolme viikkoa, tutustumassa ja opettelemassa arkeamme. Olemme käyneet läpi kasvatusperiaatteitamme ja toiveitamme lapsen hoitoon liittyen ja pyrkineet varmistamaan että kommunikaatio pelaa puolin ja toisin. Pari kertaa hän on hoitanut lyhyesti lasta itsenäisesti kun olen ollut asioilla (kerran kävimme Miehen kanssa myös kaksin syömässä), mutta huomenna edessä on ensimmäistä kertaa hieman pidempi, työpäivän pituinen ero. Ihan luottavaisin mielin olen, ja jos tulee ongelmia, olemme kuitenkin tavoitettavissa ja tarvittaessa pääsemme kotiin.

Nukkuminen meillä on sujunut varsin kivasti. Pieni alkoi nukkumaan aamuun asti (heräsi klo 6-8) 2kk ikäisestä, mutta nyt viimeiset pari viikkoa on ollut haastavampaa. Saimme riesaksemme flunssan ja sen jälkipyykkinä meni unirytmi ihan sekaisin ja nyt pitää herätä pari kertaa yössä laittamaan tutti takaisin suuhun ja lisäksi syöttämään kertaalleen aamuyöstä. Ilmeisen tavallista 4-6 kuukauden iässä, mutta harmillista töihinpaluuta ajatellen. ;) Toivotaan kuitenkin, että tässä vieä ehdittäisiin saada homma uudestaan haltuun. Jos ei, niin puolen vuoden kieppeillä lähdetään pikku hiljaa koittamaan unikoulua.

Toisena ikään kuuluvana riesana meillä on järkyttävä pulauttelu. Kamaa tulee ulos jatkuvalla syötöllä ja lääkäri meinasi että kyse on refluksista. Tila ei kuitenkaan juurikaan häiritse Pientä, joten en halunnut lähteä hoitamaan sitä lääkkeillä. Pyykkikone laulaa jatkuvalla syötöllä kun maidossa ovat niin Pienen kuin meidänkin vaatteet, mutta se on aika pieni harmi. Pidetään lasta enemmän pystyasennossa ja koitetaan sillä saada parannusta aikaan. Olemme myös lähtenee maistattamaan kiinteitä ja vaikka kiinteitä ei vielä anneta kuin pari lusikallista päivässä, toivomme sen tuovan sitten ajallaan parannusta asiaan.

Kävimme tällä viikolla tarkastus/rokotuskäynnillä lääkärillä, joka kehui Pientä kovasti. Kuulemma kasvaa ja kehittyy upeasti ja vaikuttaa tasapainoiselta ja onnelliselta lapselta. Totesi minulle, että "What ever you are doing, just keep doing it with confidence." Tuli hyvä fiilis, kyllä tässä jotain on osattu oikein tehdä.

Vaikka töihinpaluuseen liittyvä ero tuntuu nyt vaikealta, en usko sen olevan helppoa kellekään. Rauhoittaa kun tietää, että suurin osa vanhemmista käy näitä samoja tunteita läpi jossain vaiheessa. Edessä on varmasti paljon epätoivon ja harmituksen hetkiä, mutta niistä selvitään varmasti. Hyvä puoli on joustava työaikani, joka mahdollistaa meille sopivimman rytmin hakemisen.

Pieni Ihminen on niin kovin rakas. Hymyilee paljon, on aika vastikään löytänyt varpaansa ja melkein kääntyy selältä vatsalleen (kertaalleen kääntyikin, mutta tuota vahinkoa ei olla pystytty toistamaan). Sydän pakahtuu kun pieni suu leviää suureen hymyyn äidin nähdessään. Pienestä on tullut hurjan tärkeä osa arkeamme ja elämäämme. Vaikka välillä harmittaa, väsyttää ja kyllästyttää, ovat onnenhetket juuri suuria kuin etukäteen ajattelin ja toivoin. Vastuu tuntuu hyvältä. Tästä on hyvä jatkaa elämää eteenpäin.

Synnytyskertomus

Mietin ensin, etten tekisi tästä aiheesta postausta, mutta sitten tuntui siltä, että haluaisin muistot tarkasti talteen.

Saimme tosiaan huhtikuisena maanantaina tiedon, että lapsi syntyisi seuraavana päivänä sektiolla. Vaikka mahdollisuus sektiosta oli ollut ilmassa, tuli nopea aikataulu todella isona shokkina. Kävin iltapäivällä valmistelevissa kokeissa (verikokeet ja -ryhmä, perustarkastus, haastattelu jne) ja suuntasin toimiston kautta kotiin. Pakkasimme illalla sairaalalaukun (lista oli sentään jo valmiina), petasimme lapsen sängyn, soittelimme vanhemmille päivityksen, minä tein hiukan töitä ja yritin siirtää kaikki kriittiset asiat kiireesti muille ihmisille ja lisäksi väänsimme kättä lapsen sukunimestä. Täällä lapsen nimi merkitään syntymätodistukseen jo sairaalassa, joten päätös piti tehdä ja meillä on eri sukunimet. Olisihan tuon keskustelun kieltämättä voinut käydä aiemminkin, mutta tyylillemme uskollisina lykkäsimme päätöstä pakkoon asti. Molemmat halusivat lapselle oman nimensä, mutta lopulta minä totesin asian olevan vielä tärkeämpi Miehelle ja annoin periksi. (otan omani takaisin sitten jossain muussa asiassa, toim. huom.) Kävin rauhassa suihkussa ja lopulta puolen yön jälkeen menimme nukkumaan. Yllättäen uni tuli varsin helposti, mikäli oli hyvä, koska kello soi ennen kuutta. Itse en saanut syödä tai juoda aamulla leikkauksen takia mitään, joten pääsimme varsin nopeasti liikkeelle heräämisen jälkeen. Hyppäsimme taksiin ja ajelimme heräävän kaupungin läpi sairaalaan. Tilanne oli epätodellinen, olo oli kuten minä tahansa päivänä ja silti mielessä tieto mihin oltiin menossa.

Sairaalalla menimme ensin ilmoittautumaan saapuneiksi. Vaikka jonoa ei ollut (vain kaksi ihmistä asioimassa tiskillä kun tulimme), meni tässä aika paljon aikaa. Kirjautumisen jälkeen, odoteltuamme hetken, tuli hoitaja noutamaan meidät ja vei "takakautta" osastolle. Tässä vaiheessa selvisi myös, että saimme sittenkin yksityisen huoneen kahden hengen huoneen sijaan, mikä oli hienoa. Koko ruljanssissa meni reilu tunti ja mietin koko ajan, että onneksi ei ole synnytys käynnissä, koska silloin odottelu olisi voinut harmittaa.

Huoneemme oli mukava, hiukan hotellimainen verhoineen ja tauluineen. Siellä oli taulu-tv, jääkaappi ja oma kylpyhuone, sekä sohva Miestä varten. Odottelimme huoneessa hetken ja tutustuimme ohjemateriaaleihin kunnes hoitaja tuli tuomaan sairaalavaatteet ja antamaan esilääkityksen. Olo oli rauhallinen ja rento. Aika pian tämän jälkeen minut tultiin hakemaan ja kärrättiin kohti leikkaussalia. Ennen saliinmenoa minut laitettiin "odotushuoneeseen", jossa oli pari muutakin potilasta. Yritimme kysyä, josko Miehen olisi kuitenkin mahdollista päästä mukaan synnytykseen. Hoitaja epäili, ettei se onnistuisi, koska minulla oli Placenta Praevia Major ("PP Major"), mutta lupasi silti selvittää. Mies joutui jäämään odotushuoneen ulkopuolelle ja minä makasin sängyllä yksin kattoa katsellen. Tässä vaiheessa alkoi jännittämään. Vaikka uskoin, että kaikki menisi hyvin, alkoivat tunteet vyörymään ja kyyneleet valuivat ihan puhtaasta hermostuksesta. Anestesialääkäri tuli tapaamaan minua ja kertomaan yksityiskohtaisesti mitä leikkauksessa tulee tapahtumaan ja näki tietysti mielentilani ja rauhoitteli kovasti että kaikki menisi hyvin. Yritin kyyneleiltäni selittää, että tiedän ja uskon näin, eikä tilanne ole niin paha kuin miltä näyttää. Tunsin itseni aika hölmöksi. Hän tarjoutui hakemaan Miehen paikalle, mikä oli hyvä veto. Vaikka kyyneleille ei tullut loppua, tuli parempi mieli. Kohta piti kuitenkin antaa viimeiset pusut ja minut vietiin leikkaussaliin.

En ole koskaan ennen ollut leikkauksessa tai leikkaussalissa, joten kokemus oli mielenkiintoinen. Yllätyin miten suuri tiimi siellä oli vastassa. Varmasti 7-8 ihmisiä hääräämässä. Tiimille annettiin raportti minusta ja siitä jäi fiilis, että PP Majorin takia salissa oli aika reipas hälytysvalmius ja ehkä tiimikin oli tavallista suurempi. En tiedä. Salissa oli todella kylmä, joten sain peittoni alle lämminilmapuhaltimen jalkoihini sukat. Minulle laitettiin spinaalipuudutus, jota etukäteen hieman jännitin. Minut autettiin istumaan kumaraan asentoon ja yksi hoitajista piti minua todella tiukkaan paikoillaan samalla kun anestesialääkäri laittoi piikin. Yllätyin, ettei se tuntunut missään. En ole ihan varma laitettiinko minulle ensin paikallispuudutus, mutta helppo tuo operaatio oli. Tämän jälkeen takaisin makuulle ja käteni sidottiin suoraan sivuille lepositeisiin. Olo oli kuin ristiinnaulitulla. Se oli hämmentävää ja yllättävää, mutta niin oli koko tilannekin, joten en jäänyt sitä miettimään. Spinaalipuudutuksen tehoamista seurattiin jääpalalla ja ilmeisesti se puri ihan hyvin. Puudutuksen laittamisen jälkeen anestesialääkäri kertoi, että valitettavasti Mies ei pääse mukaan saliin, sillä sairaalan turvasäännöt estävät tämän. PP Majoriin liittyy niin suuri riski, että saliin ei haluta ketään ylimääräistä, joka voisi vaarantaa tilanteen millään tavoin. Olin tämän jo arvannut, mutta piti yrittää.

Olin makoillut hetken paikoillani kun minulle kuiskattiin, että lääkärini on saapunut saliin. Tämän jälkeen kaikki on hiukan epäselvää ja hämmentävää. Selvää on, että en edes tajunnut että minut leikattiin auki. Edessäni oli näköeste, joten en tiennyt yhtään mitä tapahtui. Vatsaani paineltiin todella voimakkaasti, jopa "väkivaltaisesti" ja se tuntui todella, todella, omituiselta. Kipua ei ollut, mutta kummallista painetta sekä vatsan alueella että keuhkoissa. Tämä vaihe ei kestänyt kuin hetken, varmaan puhutaan alle puolesta minuutista. Ihmettelin kovasti mitä tapahtuu, koska en tiennyt että leikkaus oli alkanut. Tilanne selvisi kuitenkin hyvin pian, sillä lyhyen "alipaineen" jälkeen kuului pieni, mutta ponteva rääkäisy. Kyyneleet alkoivat valumaan heti pitkin poskia ja anestesialääkäri sanoi ääneen sen minkä tiesin, Pieni Ihminen oli täällä. Joku sanoi syntymäajan ääneen. Pian tämän jälkeen tämä Pieni Ihminen tuotiin näytille luokseni, laskettiin hetkeksi rinnalleni ennen kuin vietiin taas pois tutkittavaksi ja minut kursittiin kasaan. Kun kaikki oli valmista, tuli lääkärini ensimmäisen kerran moikkaamaam sermin toiselle puolelle. Kertoi, että kaikki oli mennyt hienosti ja lähti pois. Koko leikkaussalivierailuun meni aikaa ehkä 15-20 minuuttia kaikkine valmisteluineen ja jälkipyykkeineen, todella tehokasta. Itse leikkaus oli mennyt todella hyvin ja menetin verta vaivaiset 250ml, enkä odotuksista huolimatta tarvinnut yhtään ylimääräistä tilalle.

Kun show oli ohi, minut kärrättiin heräämöön. Siellä minua jututettiin ja varmistettiin ettei ole pahoinvointia tai kipuja, ja että tajunnantasoni on hyvä, jonka jälkeen Pieni Ihminen tuotiin luokseni ja pian tämän jälkeen myös Mies päästettiin paikalle. Olo oli todella hämmentynyt ja epätodellinen. Makoilimme siinä hetken yhdessä, kunnes vauva ja Mies lähtivät kohti osastoa ja minä jäin vielä hetkeksi tarkkailtavaksi. Kanssani heräämöön jäi uusi BFF:ni, lämminilmapuhallin, mahtava kapistus. Siirtopapereideni kanssa oli jotain häikkää (oli lähetetty väärälle osastolle), mutta kun ne saatiin kuntoon, vietiin minut huoneeseemme, jossa Mies ja lapsi odottivat. Sain pienen viereeni ja yhteinen matkamme alkoi.

Uusi arki

Tekstistä tuli jälkikäteen luettuna aika sekava, mutta se toisaalta taitaa olla tämänhetkinen fiiliskin. ;)

Pienemme on nyt reilun kuukauden ikäinen ja arki alkaa pikku hiljaa rullaamaan. Mitään rytmiä ei toki vielä ole, mutta alamme ymmärtämään toisiamme. Ihan mahtava pieni käärö!

Sektio meni kuten aiemmin mainitsin erittäin hyvin. Ensimmäiset päivät olo oli melko tuskainen ja kotiin päästyä tuli kiroiltua paljon kun leikkausalue sattui niin älyttömästi vääristä liikkeistä. Jossain välissä olin varma, että joku sisemmistä haavoista oli revennyt auki ja vuotaisin kohta kuiviin. Hengissä ollaan kuitenkin edelleen. (toim. huom. ei ollut revennyt, tuntui vain siltä) Reilun viikon jälkeen lopetin särkylääkkeiden syönnin ja nyt viiden viikon kohdalla olo on oikein hyvä. Tietyt liikkeet sattuvat edelleen, mutta kipu on hyvin pientä aiempaan verratuna. Arpi itsessään on ulkonäöltään siisti, mutta nähtäväksi jää miten se korjaantuu tuntumaltaan ja miten venynyt iho saadaan vetäytymään entiselleen.

Olen tunnustellut paljon itseäni ja tuntemuksiani lapsen suhteen. Hoitovietti on vahva, mutta mitään monien kokemaa tunteiden ilotulitusta en ole vielä kohdannut. Sitä paljon puhuttua Äidinrakkautta (tm) odotellaan siis edelleen. Ystäväni, joka sai esikoisensa kuukautta ennen meitä kertoi, että hänellä se lähti kehittymään vasta siinä vaiheessa kun lapsi alkoi ottamaan selvemmin kontaktia ja hymyilemään. Kuulostaa erittäin mahdolliselta. Nyt kommunikointimme on hyvin yksisuuntaista; minä kohdistan viestini hänelle ja hän kuuluttaa oman asiansa geneerisesti koko maailmalle. Katse alkaa vähitellen kohdistumaan, mutta keskittymiskyky on kultakalan luokkaa. Pikku hiljaa kuitenkin.

Juniori syntyi sopivasti ennen äitienpäivää, mutta mitä lähemmäksi päivää tultiin, sitä hämmentyneemmäksi olo muodostui. Mies kyseli toiveita ja minä kiusaannuin. En kerta kaikkiaan tuntenut itseäni äidiksi, vaikka todistettavasti pieni ihminen oli minusta syntynyt. Itseni kutsuminen äidiksi tuntui todella oudolta, jopa väärältä.

Nyt tuo olo on hiukan pehmentynyt, toistelen lapselle äitiä puheessa vähän väliä ja samalla totutan itseänikin siihen. Oletan, että kun lapsi selvästi osoittaa tarvitsevansa juuri minua, alkaa tunne voimistumaan. Metaformoosi on selvästi käynnissä. Olen laulanut pienelle aika paljon, ja kesti pitkään ennen kuin pystyin laulamaan Ihme ja kumma kokonaan läpi ilman, että aloin kyynelehtimään vuolaasti. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa." Tuohon lauseeseen kiteytyy niin monta hienoa asiaa, että olen sen äärellä aseeton. Että minulla on mahdollisuus ohjata tätä pientä kulkijaa. Melko ainutlaatuista.

Kotona olemiseen suhtaudun asiaankuuluvana osana prosessia. Ainakaan vielä en ole löytänyt itsestäni kotiäiti-moodia. Päivät ovat yksinkertaisia koostuen lähinnä imetyksestä, vaipanvaihdosta, nukkumisesta ja odottamisesta ja ei se nyt suoraan sanottuna varsinaisesti mitään super-haastavaa ja mielenkiintoista aivojumppaa ole. Leppoisaa ja pääosin mukavaa kuitenkin. Lähdimme ulos liikkeelle varsin aikaisessa vaiheessa ja Tyyppi alkaa olemaan varsin tottunut liikkumaan julkisilla paikoilla. Nukkuu sikeästi kuin tukki ja herättää sillä huomiota ravintolassa. "Ihanko todella tuo lapsi pystyy päällä noin nukkumaan?!" Äitinsä unenlahjat perinyt.

Yöt menevät vaihtelevasti ja syödä pitää suurimman osan aikaa 2-3 tunnin välein. Välillä tunnin välein, mutta pari kertaa on saatu nauttia jopa 5 tunnin pätkistä. Yllättävän hyvin sitä kuitenkin jaksaa, vain muutaman kerran on tullut "Äiti on vähän väsynyt" -hetkiä. Kaikki varoittelivat alun rankkuudesta, mutta meillä se on mennyt todella sujuvasti. Tästä suuri kiitos Miehelle, joka on ollut mahtavasti mukana ja tukenut hoitamalla noin kaiken ja minä olen saanut keskittyä imettämiseen. Vaikeita hetkiä oli välillä alussa kun imetys oli jonkin aikaa todella kivualiasta. Sinnikkyydellä (ja vähän itkullakin) siitä selvittiin ja nyt homma toimii hienosti.

Arki on heittänyt lyhyessä ajassa kuperkeikkaa. En ole vielä täysin sinut tämän uuden elämän kanssa, mutta minusta tuntuu kuitenkin hyvin voimakkaasti siltä, että tässä minun kuuluu olla. Pieni tyyppi on ihan huippu ja tuskin maltan odottaa, että saan kulkea tämän matkan hänen kanssaan.

Hän on täällä

Hui, miten maailma voi heittää ympyrää niin lyhyessä ajassa. Maanantaina aamulla pakkasin läppärin laukkuun jatkaakseni töihin lääkärin jälkeen ja tiistai-aamuna hyppäsin taksiin ja lähdin synnyttämään pientä ihmistä. Ette usko miten epätodellinen olo oli moottoritiellä aamuruuhkassa. Katsottiin Miehen kanssa toisiamme: "Meidän lapsi on ihan kohta täällä." Molemmat yhtä hämmentyneinä.

Ja muutamaa tuntia myöhemmin hän oli todella täällä.

Kaikki meni lopulta hienosti, paremmin kuin uskalsin toivoa. Mitään komplikaatioita ei tullut, vaikka leikkaussali oli täydessä hälytysvalmiudessa placenta praevia major -diagnoosin takia - miestäkään ei päästetty mukaan vaikka yleensä suunniteltuihin sektioihin pääsee ja kovasti yritimme. Suuri kunnia tästä kuuluu lääkärillemme, sattumalta olimme ilmeisesti valinneet sairaalan huipun. Anestesialääkäri nimittäin kertoi briiffauksensa yhteydessä, että sairaalan henkilökunta käyttää meidän lääkäriämme, koska hän on vain niin hyvä. Se kertoo paljon, se.

Kolme yötä vietimme sairaalassa kerrassaan erinomaisessa hoidossa ja nyt olemme jo kotona. Pikku hiljaa opettelemme tuntemaan toisiamme ja muodostamaan rutiineita.

Hän on ihmeellinen.

Kaikki vuosien aikana kertyneet epäilykset ovat poissa, haluan vain huolehtia tästä pienestä ihmisestä, varmistaa, että hänellä on kaikki hienosti.

Yksi sana - onni.

Tuomiolla

Tänään käytiin ultrassa selvittämässä istukan viime hetken tilanne ja sen jälkeen lääkärin luona kuulemassa tuomio. Karuahan se oli - istukka peittää kohdunsuun kokonaan. Kun listalle lisättiin eilen alkanut (maltillinen) verenvuoto, antoi tuomari/lääkäri yksiselitteisen tuomionsa ja sektioaika varattiin huomisaamuksi.

BANG!

Töitä piti ehtiä tekemään vielä muutama päivä, mutta ne vaihtuivat nyt leikkausta valmisteleviin toimenpiteisiin, sisäänkirjatumiseen sairaalaan ennalta, paperien täyttämiseen ja kiireiseen työpöydän putsaukseen (kaikki paperit ja mapit kasseihin ja kotiin, katsotaan sitten myöhemmin että mitä tuli mukaan). Nyt istun koneella ja yritän selvittää päätä ja miettiä mitä ihan oikeasti pitää tehdä vielä tänään.

Pitäkäähän peukkuja, ihan kohta mennään!

Voihan istukka!

Olen viime aikoina todennut, miten helposti raskaus minulla on loppujen lopuksi sujunut. Alun pahoinvointi tuntui välillä ylitsepääsemättömältä, mutta kun siitä päästiin eroon, on kaikki mennyt kohtuullisen hyvin. Toki kaikkea raskauteen kuuluvaa on ollut, on ollut epämukava olo ja välillä raskaus-iskias vaivannut, mutta isommalla mittakaavalla on mennyt hyvin. Olen ollut kohtuullisen energinen, jaksanut hyvin olla töissä ja vapaa-ajalla, ja lähinnä ihmetellyt miksi kaikki ovat niin varovaisia kanssasi. Enhän minä sairas ole!

Näistä johtuen olen voinut henkisesti hienosti ja tasapainoisesti, en ole juurikaan murehtinut (paitsi harvoin kun bebe on ollut hetken tavallista rauhallisempi) tai pelännyt mitään, vaan ollut luottavaisin mielin. Niinpä mehu meni hiukan väärään kurkkuun kun lääkäri viime kerralla paljasti kasvu-ultran (täällä tehtävä kolmas ns. isompi ultra) jälkeen, että mun istukka on matalalla ja jos se ei sieltä nouse, on edessä ennenaikainen sektio. Keskustelu vastaanotolla oli hyvin leppoisa ja positiivinen, joten en tajunnut kysellä siellä sen enempä. Epäilys nosti päätään vasta kotona (tai oikeastaan töissä) kun aloin selvittämään mistä oikeasti on kyse.

Ilmeisesti mulla on etinen istukka, joka joko osittain tai kokonaan peittää kohdunsuun. Tästä ei kuitenkaan ole varmuutta, koska lääkäri vain sanoi, että "placenta is low", eikä puhunut "placenta praeviasta", joka olisi täsmällisempi termi. Mikäli istukka pysyy alhaalla (tapahtuu n. 1% raskauksista), estää se alatiesynnytyksen, koska kohdunsuun avautuminen mitä todennäköisimmin saa istukan repeämään mikä on todella tiukka paikka sekä äidille että lapselle. Koska kohdunsuu voi lähteä avautumaan pikku hiljaa, tarkoittaisi varmistunut diagnoosi, että sektio tehtäisiin jopa pari viikkoa ennen laskettua aikaa.

Jos leikkaukseen joudutaan, niin sitten siihen joudutaan. En mitenkään innoissani ole siitä, mutta sillä mennään mitä annetaan. Ja jos saa valita, on suunniteltu sektio mieleisempi kuin kiireellinen/hätäsektio. Mikä tekee tästä huolestuttavaa on lähinnä se, että etiseen istukkaan liittyy kohonnut komplikaatioriski. Suurimmalla osalla tilaan liittyy raskaudenaikaista verenvuotoa ja myös kiireellisen sektion mahdollisuus on olemassa viimeisen kuukauden aikana. Niinpä rauhallinen odotus on muuttunut rauhattomaan odotukseen. Vessassakäynti on aina yhtä jännittävää, koska ohje on, että verenvuodon esiintyessä pitää lähteä kiireellisesti sairaalaan.

On edelleen mahdollista, että kohdun edelleen kasvaessa istukka "siirtyy" ylöspäin, mutta toisaalta tavallisesti tässä vaiheessa (32+) se on jo siirtynyt vaikka on ollut alhaalla alkuraskaudessa. Kuukauden päästä tutkitaan tilannetta uudestaan ja katsotaan missä mennään. Siihen asti odotellaan. Vaikka lapsi voi tietenkin syntyä koska tahansa, tuntuu aikaikkuna muuttuneen merkittävästi. On hyvin mahdollista, että synnytänkin 4 viikkoa aiemmin kuin olen tähän asti kuvitellut. Kontrollifriikki on vaikeuksissa.

Onko kellään kokemusta etisestä istukasta, joka olisi ollut alhaalla vielä näin myöhäisessä vaiheessa? Voiko se todella nousta sieltä vielä?

Nyt on vähän sellainen "tää onkin mennyt liian hyvin tähän mennessä" -olo.

Ajatuksia raskaudesta

Aika kuluu samalla niin nopeasti ja niin hitaasti. Täällä on kohta 30 viikkoa kasassa eli pitkälle ollaan selvitty. Tuntuu kuin olisin ollut raskaana jo pienen ikuisuuden, aika kuluu hitaasti eikä toisaalta juuri mitään ole tapahtunut, vaikka "aiemmassa elämässäni" raskauden pituisessa ajassa tapahtui vaikka mitä. Nyt mennään pienellä vaihteella eteenpäin perusarkea. Tai ehkä kyseessä on vain tähän ikään kuuluva vaihe, jolloin ei nyt vain tapahdu samalla tavalla hirveästi kaikkea. Toisaalta aika menee hirmu nopeasti, niin paljon pitäisi ehtiä tekemään ja varmistamaan ennen kuin pitää jäädä pois. Kun laskee jäljellä olevia viikkoja ja vertaa ToDo-listaan, alkaa hirvittämään. Miten ihmeessä ehdin tekemään kaiken?

Omat ajatukset lapsesta ovat kehittyneet ja kypsyneet aivan valtavasti. Siinä missä alkuraskaudessa tuntui siltä, että joudun luopumaan isosta osasta elämääni, on tällä hetkellä ajatus hyvin voimakkaasti se, että nyt olikin aika siirtyä eteenpäin toisenlaiseen arkeen. Ja se tuntuu hyvältä. Siinä mielessä raskausaika ja hormonit ovat tehneet tehtävänsä ja olen kasvanut (ja kasvan edelleen) uuteen elämäntilanteeseeni.

Se, mitä ei ole kuitenkaan tapahtunut odotusteni vastaisesti, on äidinrakkauden kehittyminen. Ajattelin, että minulle syntyisi suuria tunteita lasta kohtaa jo raskausaikana, mutta näin ei ole käynyt. Edelleen suhtaudun asiaan (ja lapseen) todella pragmaattisesti ja jopa hyvin varovaisesti. En ole esimerkiksi halunnut tehdä vielä(kään) mitään hankintoja, se tuntuu vain aivan liian isolta askeleelta. Toisaalta minua on lohduttanut muiden äitien kokemukset, kun he ovat avautumiseni jälkeen paljastaneet, että heilläkin meni synnytyksen jälkeen pari viikkoa ennen kuin suhde todella syntyi. Se rauhoittaa, minulla on vielä aikaa.

Itse raskauteen suhtaudun valtavalla kiinnostuksella. Vartalon muuttuminen on älyttömän kiehtovaa, enkä lakkaa ihmettelemästä mitä kaikkea evoluutio on saanut aikaan. Olen todella ylpeä vatsastani ja usein ihailen sitä peilistä, se on vain jotenkin todella siisti. Erityisesti kun tietää että siellä sisällä on oikea pieni ihminen. Iltaisin makaan monesti sängyssä ja seuraan tyypin liikkeitä, samalla ajatellen Alien-leffaa ja mielikuvituksessa odotan että se hyökkää ulos. (juu, mulla on aina ollut vilkas mielikuvitus) Päivisin tunnustelen sitä voimaa ja intensiteettiä, millä pieni myllertää ja hämmennyksen vallassa ihmettelen, miltä liikkeet tuntuvat ja miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa olemiseeni. Alun pahoinvoinnin jälkeen saavutin sen vaiheen, jota etukäteen odotin - jännittävän ja positiivisen kokemuksen raskaanaolemisesta.

Synnytyksen vaiheisiin olen tutustunut tarkkaan ja suhtaudun siihen (ainakin vielä) oikein levollisesti. Mieltä rauhoittaa kun tietää mitä fysiologisesti tapahtuu ja ymmärtää, että kroppa kyllä tukee prosessissa parhaansa mukaan. Kipuun suhtaudun tässä vaiheessa avoimin mielin, katsotaan miten menee ja reagoidaan sen mukaan. En halua tehdä päätöksiä mihinkään suuntaan etukäteen. Pelko ja inhotus on muuttunut hyväksynnäksi.

Synnytyksen jälkeinen aika mietityttää paljon, mutta olen jo sinut sen kanssa, että meidän perheessä vauva-arki tullaan hoitamaan tavalla, joka ei välttämättä ole samanlainen kuin suurimmassa osassa suomalaisperheitä. Vielä kun oppisin sietämään, että kaikki muut eivät ole tavastamme yhtä innoissaan. Keskustelupalstojen lukemisen lopetin alkuunsa ja sen jälkeen on mennyt hyvin. Uskon, että löydämme oman, meille oikean tapamme toimia.

Kaiken kaikkiaan olo on hyvin tasapainoinen. En ole pelkojeni vastaisesti tipahtanut vaalenpunaiseen hattaraan tai alkanut muuten sekoilemaan, vaan olen edelleen se sama pragmaattinen itseni. Suhtaudun tulevaan mielenkiinnolla mutta rauhallisesti ja ennen kaikkea avoimin mielin. Asiat ratkeavat tavalla tai toisella.

Nyt on hyvä.