Aika kuluu samalla niin nopeasti ja niin hitaasti. Täällä on kohta 30 viikkoa kasassa eli pitkälle ollaan selvitty. Tuntuu kuin olisin ollut raskaana jo pienen ikuisuuden, aika kuluu hitaasti eikä toisaalta juuri mitään ole tapahtunut, vaikka "aiemmassa elämässäni" raskauden pituisessa ajassa tapahtui vaikka mitä. Nyt mennään pienellä vaihteella eteenpäin perusarkea. Tai ehkä kyseessä on vain tähän ikään kuuluva vaihe, jolloin ei nyt vain tapahdu samalla tavalla hirveästi kaikkea. Toisaalta aika menee hirmu nopeasti, niin paljon pitäisi ehtiä tekemään ja varmistamaan ennen kuin pitää jäädä pois. Kun laskee jäljellä olevia viikkoja ja vertaa ToDo-listaan, alkaa hirvittämään. Miten ihmeessä ehdin tekemään kaiken?
Omat ajatukset lapsesta ovat kehittyneet ja kypsyneet aivan valtavasti. Siinä missä alkuraskaudessa tuntui siltä, että joudun luopumaan isosta osasta elämääni, on tällä hetkellä ajatus hyvin voimakkaasti se, että nyt olikin aika siirtyä eteenpäin toisenlaiseen arkeen. Ja se tuntuu hyvältä. Siinä mielessä raskausaika ja hormonit ovat tehneet tehtävänsä ja olen kasvanut (ja kasvan edelleen) uuteen elämäntilanteeseeni.
Se, mitä ei ole kuitenkaan tapahtunut odotusteni vastaisesti, on äidinrakkauden kehittyminen. Ajattelin, että minulle syntyisi suuria tunteita lasta kohtaa jo raskausaikana, mutta näin ei ole käynyt. Edelleen suhtaudun asiaan (ja lapseen) todella pragmaattisesti ja jopa hyvin varovaisesti. En ole esimerkiksi halunnut tehdä vielä(kään) mitään hankintoja, se tuntuu vain aivan liian isolta askeleelta. Toisaalta minua on lohduttanut muiden äitien kokemukset, kun he ovat avautumiseni jälkeen paljastaneet, että heilläkin meni synnytyksen jälkeen pari viikkoa ennen kuin suhde todella syntyi. Se rauhoittaa, minulla on vielä aikaa.
Itse raskauteen suhtaudun valtavalla kiinnostuksella. Vartalon muuttuminen on älyttömän kiehtovaa, enkä lakkaa ihmettelemästä mitä kaikkea evoluutio on saanut aikaan. Olen todella ylpeä vatsastani ja usein ihailen sitä peilistä, se on vain jotenkin todella siisti. Erityisesti kun tietää että siellä sisällä on oikea pieni ihminen. Iltaisin makaan monesti sängyssä ja seuraan tyypin liikkeitä, samalla ajatellen Alien-leffaa ja mielikuvituksessa odotan että se hyökkää ulos. (juu, mulla on aina ollut vilkas mielikuvitus) Päivisin tunnustelen sitä voimaa ja intensiteettiä, millä pieni myllertää ja hämmennyksen vallassa ihmettelen, miltä liikkeet tuntuvat ja miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa olemiseeni. Alun pahoinvoinnin jälkeen saavutin sen vaiheen, jota etukäteen odotin - jännittävän ja positiivisen kokemuksen raskaanaolemisesta.
Synnytyksen vaiheisiin olen tutustunut tarkkaan ja suhtaudun siihen (ainakin vielä) oikein levollisesti. Mieltä rauhoittaa kun tietää mitä fysiologisesti tapahtuu ja ymmärtää, että kroppa kyllä tukee prosessissa parhaansa mukaan. Kipuun suhtaudun tässä vaiheessa avoimin mielin, katsotaan miten menee ja reagoidaan sen mukaan. En halua tehdä päätöksiä mihinkään suuntaan etukäteen. Pelko ja inhotus on muuttunut hyväksynnäksi.
Synnytyksen jälkeinen aika mietityttää paljon, mutta olen jo sinut sen kanssa, että meidän perheessä vauva-arki tullaan hoitamaan tavalla, joka ei välttämättä ole samanlainen kuin suurimmassa osassa suomalaisperheitä. Vielä kun oppisin sietämään, että kaikki muut eivät ole tavastamme yhtä innoissaan. Keskustelupalstojen lukemisen lopetin alkuunsa ja sen jälkeen on mennyt hyvin. Uskon, että löydämme oman, meille oikean tapamme toimia.
Kaiken kaikkiaan olo on hyvin tasapainoinen. En ole pelkojeni vastaisesti tipahtanut vaalenpunaiseen hattaraan tai alkanut muuten sekoilemaan, vaan olen edelleen se sama pragmaattinen itseni. Suhtaudun tulevaan mielenkiinnolla mutta rauhallisesti ja ennen kaikkea avoimin mielin. Asiat ratkeavat tavalla tai toisella.
Nyt on hyvä.
Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus. Ei varmaan mikään yllätys, että ajattelen ja tunnen monesta asiasta hyvin samalla tavalla. :) Ehkä ainoa ero on siinä, että mulle tuli tuo "aika siirtyä eteenpäin, dinkkuelämä on jo nähty" -vaihe jo silloin lähes neljä vuotta sitten, kun päätimme ruveta yrittämään lasta. Yleinen tunnelma on täälläkin hyvin pragmaattinen ja rauhallinen.
VastaaPoistaRaskaus ja synnytys ihan fysiologisina ilmiöinä kiinnostavat valtavasti (niin, mä olen siis oikeasti humanisti, vaikka on tämä luonnontieteellinen maailmankatsomus!). Joka päivä jaksa ihmetellä, miten hienosti ja tarkoituksenmukaisesti keho toimii. Ja maha, se nyt vain on ihana ja raskaana oleminen on hienoa.
Minuakin pohdituttaa tuo oman tien löytäminen ja omien valintojen tekeminen vauva-arjessa. Vaikka sinänsä tykkään kovasti hankkia tietoa eri vaihtoehdoista (esim. kasvatukseen ja vauvantarvikkeisiin liittyen) ja tehdä päätökset harkiten, en pidä siitä, että pitäisi valita puolueensa ja olla valmis perustelemaan kaikkia valintoja myös ulkopuolisille. Oma elämä, oma vauva, omat valinnat - mitä välii? Jotenkin vaikuttaa siltä, että ainakin Suomessa on vain kaksi mahdollista toimintamallia: Toisaalta se mainstream-lapsiperhe-elämä, jossa ostetaan omakotitalo Nurmijärveltä ja kuljetaan kaikki matkat autolla (inhoan autoja) ja puetaan tyttölapset vaaleanpunaiseen ja pojat siniseen, koska kaikki tuo nyt vain kuuluu tehdä. Ja sitten toisaalta sellainen ekohippivanhemmuus perhepeteineen ja lapsentahtisine imetyksineen. Me ollaan mieheni kanssa varmaan lähempänä tuota jälkimmäistä leiriä, mutta en silti missään tapauksessa osta koko ideologiaa karvoineen päivineen. Haluan löytää itse parhaat ratkaisut jokaiseen asiaan enkä liittyä mihinkään valmiiseen uskontokuntaan. Huaah, tulipa sekavaa höyryilyä, mutta tältä musta nyt tuntuu. Ei asiat varmaan onneksi oikeasti ole noin mustavalkoisia, siltä ne vaan näin vielä lapsettomana näyttävät.
Ihanaa kuulla, että sullakin on levollinen ja luottavainen olo.
Ehkä mun epävarmuus lapsen suhteen on johtunut juuri tuosta, että en ollut aiemmin päässyt "aika siirtyä eteenpäin, dinkkuelämä on jo nähty" -vaiheeseen.
VastaaPoistaKaikissa meissä asuu pieni insinööri. Toisissa vain vähän isompi. ;)
Eikö ole outoa, että lasten suhteen maailmasta on tehty jotenkin tosi musta-valkoinen? Olet joko puolesta tai vastaan, oikeassa tai väärässä. Vaikka tosiasiassa aika harvan asian kohdalla voidaan harmaan sävyt skipata kokonaan. Tämä on suurin syy sille, etten lue keskustelupalstoja, ärsyynnyn totaalisesti niistä jyrkistä näkemyksistä ja ihmisistä, jotka joutuvat pönkittämään itseään ja nostamaan itsensä alustalle syyllistämällä ja painamalla alas muita. Ei kiitos.
Jotkut parhaista ystävistäni ovat insinöörejä! :)
PoistaJoo, on kumma miten juuri vauva- ja lapsiasioissa vaihtoehtoja on usein vain tasan kaksi, ja ne ovat täysin toisensa poissulkevia. Onneksi todellisuus (ainakin keskustelupalstojen ulkopuolella) on varmaan vähän monisävyisempi. Olen tosi iloinen, kun tuttavapiiristä on ihan viime viikkoina kuulunut muutamia muitakin raskausuutisia. Ihanaa, kun tuntee ihmisiä, joiden kanssa on oikeastikin jotain yhteistä ja sitten vielä samanikäiset lapset tulossa. Uskon että kaikki ovat sellaisia, joiden kanssa voi kiihkotta keskustella vauva-arjesta ja jotka eivät "höyrähdä" äitiyteen niin, ettei mikään muu enää kiinnostaisi ;)
Luin tämän postauksesi reissun päällä jo hyvän aikaa sitten, mutta piti vielä palata kommentoimaan, kun tunnistin tästä niin monta asiaa joita itsekin raskausaikana pohdiskelin. (Raskausaikana, josta on jo kohta 9 kuukautta!)
VastaaPoistaErityisesti itselleni jäi raskaudesta mieleen se, miten vieraana vauva (sikiöaikana) itselle pysyi, vaikka hän kulki koko ajan mukana ja oli kirjaimellisesti sydämen alla, möyri ja muksi siellä, ja liikkeet näkyivät loppuaikana mahankin päälle. Syntymä oli kertakaikkinen kohtaaminen - että hei vaan, tuommoinen tyyppikö siellä raskausajan asusteli, mahtava tavata! Se odotusaika oli vähän kuin olisi uusi naapuri, jonka elämöinnille altistuu mutta jota ei koskaan rappukäytävässä kohtaa.
Tsemppiä kalkkiviivoille!
Hih, vertaus uudesta naapurista on osuva. No, nyt olemme kohdanneet ja tutustumisen jälkeen ei älämölö enää haittaa. :)
Poista