8.11.2012

Hoitojen vastustus

Mietin usein mistä johtuu, etten ole halunnut lähteä lapsettomuushoitoihin. Jotenkin kuvaan sopisi, että katsoisin kaikki kortit ja vääntäisin viimeiseen saakka.

Eniten pelottaa, etten kestä henkisesti sitä painetta. Monien kanssasisarten seuraaminen on saanut tuntemaan niin suurta myötätuskaa, että ajatuskin sen omalle kohdalle osumisesta ahdistaa. Pelkään, etten pysty tekemään mitään muuta, jos lähden sille tielle. Etten enää pysty nauttimaan arjesta.

Toisaalta olen tullut siihen tulokseen, että pelkään epäonnistumista tässä asiassa niin paljon, etten uskalla edes yrittää. Koska jos ei yritä, ei voi epäonnistua. Suomalainen mentaliteetti jyrää. Moni varmaan ajattelee, että jos ei yritä, ei voi onnistuakaan. Mutta tässähän se juju onkin. Vaikka en yritä, voin silti onnistua! (uskottelee hän itselleen) Niin kauan kuin lapsettomuudelle ei ole selvää syytä, on mahdollisuus olemassa.
Vaikka tosiasia lienee, että en vain halua epäonnistua virallisesti...

Onko kukaan teistä tehnyt tietoista päätöstä jättää menemättä hoitoihin? Tai tunnetteko jonkun tällaisen henkilön? Miten olette päätyneet lopputulokseen?

12 kommenttia:

  1. Tutkimustemme jälkeen kun todettiin kaiken olevan erinoimaista valitsimme yritysten jatkamista ilman hoitoja. Puoli vuotta myöhemmin olin kuitenkin valmis kokeilemaan ihan mitä vaan. Onneksi, kun 2kk myöhemmin olin raskaana. Mutta, takuuja ei koskaanhan ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan sen toivoisikin tapahtuvan, ja on lohdullista tietää, että edes jollain on tärpännyt noin nopeasti hoitojen aloittamisen jälkeen.

      Poista
  2. Mä olin aiemmin varma, etten hoitoihin lähtisi. Alkuun ei haluttu edes lähteä tutkimuksiin sen takia, koska mitä niillä mahdollisesti huonoilla tutkimustuloksilla olisi tehnyt jos hoitohin ei siitä jatkettaisi? Ikää meillä oli molemmilla reilut 20v ja molemmista tuntui jotenkin "väärältä", ettei lapsi saisi alkuaan kiihkeän seksikerran tuloksena, luonnollisesti :S

    Mutta kolme vuotta oli se raja, milloin mun päässä naksahti. Hieman vastentahtoisesti aloitettiin tutkimukset, mutta sitten kaikki alkoikin menemään omalla painollaan. Lääkärilläkin oli toki tässä oma osuutensa. Kun saa kuulla, että 3v lapsettomuuden jälkeen onnistumismahdollisuus per kierto alkaa olla 1-2% luokkaa, sitä toden teolla havahtuu siihen, että raskautuminen omin avuin on kuukausi kuukaudelta epätodennäköisempää.

    Mutta aikaa se tosiaan otti, ja kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset hoitomuodot tuli kokeiltua tuloksetta ennen lapsettomuustutkimuksia/-hoitoja. Mäkin pelkäsin oman mielenterveyteni puolesta, ja en mä ekan IVF-kierroksen jälkeen todellakaan ollut hyvässä kunnossa. Onneksi terapeutit on keksitty.

    Nyt kun se tärppi on vihdoin tullut, ei kaduta hetkeäkään. Eikä hoitoihin uponneet rahatkaan paina mieltä. Mutta kyllä sitä oli monia hetkiä, jolloin oli melkein valmis luovuttamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ollut tehnyt päätöstä ennen tutkimuksia, vaan vasta sen jälkeen. Meillä tutkimukset sanoivat, että kaikki menee "oppikirjan mukaan", joten ei ole suoraan mitään ongelmaa, mitä lähdettäisiin ratkomaan. Jos tulos olisi ollut, että raskaus ei ala näistä ja näistä syistä, olisimme varmasti hoitoihin lähteneet. Nyt lääkäri pystyi kuitenkin vain toteamaan, että "ei ole mitään syytä miksi ette voisi tulla itsenäisesti raskaaksi". Niinpä hoidot tuntuisivat jotenkin (raskaalta) hakuammunnalta.

      Poista
    2. Meillähän ei myöskään tutkimuksissa löytynyt mitään syytä lapsettomuudelle. Jotain juttuja oli, mitkä ehkä olisivat hidasteena, mutta lisätutkimuksissa selvisi ettei näistä mikään ollut todellisuudessa ongelma.

      Lääkäri olikin todella luottavainen, että meitä onnistaisi nopeasti kevyillä hoidoilla, mutta kun tärppiä ei kuulunut, alkoi epäilemään että solutasolla olisi ehkä joku ongelma, joka näkyisi vasta IVF-hoidoissa. Noh, ekassa IVF:ssähän kaikki meni oppikirjan mukaan, mutta pienintäkään kiinnittymisyritystä ei tullut. Vasta toisen IVF:n yhteydessä alkoi näyttämään siltä, että suuri osa mun munasoluista ehkä onkin aika sekundaa. Joten on hyvin todennäköistä, että luomumahikset olisivat olleet aiemmin oletettuakin surkeammat :I

      Mutta siis ennen tätä viimeisintä hoitoa lääkärin kanta on ollut, ettei mitään estettä luomuraskaudelle ole. Kukaan ei vaan pysty takaamaan että sitä ikinä tulee tapahtumaan. Sitä epätodennäköisemmäksi se jokatapauksessa tulee, mitä kauemmin lapsettomuus jatkuu. Samoin hoitojen onnistumistodennäköisyys laskee hieman, mitä enemmän vuosia kuluu..

      Poista
    3. Ah, ymmärsin väärin. Luulin, että tuo 1-2% mahdollisuus kävi ilmi jo tutkimuksissa. Taas lisää pohdittavaa...

      Poista
  3. Mullakin kesti monta vuotta ennen kuin olin valmis hoitoihin. Sittenkin, kun olin saanut otettua ekat askeleet kohti tutkimuksia, mulla kesti aika kauan, että sain vietyä asiaa eteenpäin. Nyt alkaa kohta olla takana kuusi vuotta yritystä ja vasta vuosi ekasta varsinaisesta hoidosta, tosin tän vuoden aikana oonkin sitten elänyt melkoisten hulinoitten läpi.

    Mä halusin pitää viimeiseen asti hoidot jotenkin varalla. Sellaisena, että siihen asti pystyin ajattelemaan niitä takataskussa olevana turvaköytenä "jos me ei lasta itse alulle saada, niin onneksi sitä on olemassa erilaisia hoitoja". Nyt se kortti on sitten käytetty. Jos hoidot ei tepsi, ei ole mitään. (Adoptiota en ajattele vaihtoehtona hoidoille, se on sitten ihan oma pitkä raskas epävarma polkunsa, jonne lähdetään sitten, kun tämä pahin lapsettomuuskipuilu on kipuiltu.) Missään vaiheessa en ole ollut lapsettomuushoitoja vastaan, enkä pitänyt niitä mitenkään luonnottomina tai seksillä alkuunsa saatettua raskautta tärkeänä. Se askel hoitoihin vain on tuntunut niin lopulliselta.

    Mun mielestä hoitoihin ei kannata väkisin lähteä, jos ei tunne itse olevansa siihen valmis tai halukas. Se, että mä rämmin näitä läpi vakaasti itse niin päättäneenä, on jo todella raskasta. En edes osaa ajatella, miltä tuntuisi yrittää tätä, jos joutuisi itse pakottamaan itsensä tähän.

    Oon myös antanut itselleni luvan laittaa pelin poikki juuri silloin, kun en enää jaksa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainu, kiitos, kirjoitit ajatuksiani hienosti auki. Olen myös itse sillä fiiliksellä, ettei hoitoihin kannata lähteä niin kauan kuin ei ole täysin valmis. Ja minä jos kuka olen Epäileväinen Eemeli. En myöskään haluaisi tarttua siihen turvaköyteen "liian aikaisin" vain todetakseni, että se on toisesta päästä irti. Tuntuu paremmalta tietää, että se köysi on olemassa, kuin että tippuu alas köysi kädessä.

      Täytyy vain toivoa, että varmuus tulee ennen kuin ikä tulee vastaan.

      Poista
    2. Aina elämässä eteen tulee päiviä, jolloin kyseenalaistaa menneitä valintojaan, ei kai siitä pääse mihinkään. Tuo ikä ja lapsettomuushoidot -kysymys on yksi sellainen. Mäkin olen sitä miettinyt ja laskeskellut, että mitä jos oisin vaan taipunut jo aiemmin.

      Mutta parempi näin. Ihan todella. Jotain päätöksiä tässä "perhesuunnittelussa" (lainausmerkit siksi, kun se on niin paska ilmaisu koko sana) sentään oon saanut pitää omissa käsissäni. :)

      Poista
  4. Tuosta olen kyllä täysin samaa mieltä, että hoitoihin ei kannata lähteä jos ei koe olevansa valmis. Se on niin iso henkinen taakka jo muutenkin, saati jos se tuntuu vähänkään "väärältä".

    VastaaPoista
  5. Jostain syystä tulee mieleeni keskustelu, jonka kävin vuosia sitten ystäväni kanssa koiran hankkimisesta. Kun kissani kuoli (kunnioitettavassa 19 vuoden iässä) se oli todella kova paikka, ja kerroin ystävälleni päättäneeni, etten voi hankkia enää kissaa tai koiraa, koska en kestä sitten sitä luopumista. Ystäväni oli sitä mieltä, että eläin tuo niin paljon onnenhetkiä eläessään, että sillä luopumisen pelolla turhaan sitten kieltää itseltään ne kaikki hyvät hetket...

    Kun huomasimme sen virallisen vuoden kestäneen tuloksettoman yrityksen jälkeen, että lasta ei kuulu, menimme heti tutkimuksiin - olimme sen jo etukäteen päättäneet. Että jos ei lyyti ala kirjoittaa niin heti apua kehiin. Matkan varrella tietenkin toivoi, että ei tarvitsisi mennä tähän kaikkein radikaaleimpaan vaiheeseen eli IVF:ään, ja samalla mietti, että se hard core -hoito (juurikin IFV) kuitenkin on siellä työkalupakissa odottamassa, jos muut keinot eivät tepsi. No, inseminaatioralli hypättiin kokonaan yli, ja nyt kun ensimmäinen tulokseton IVF on takana meinaa vähän ruveta hirvittämään, että mitä helkkaria, se kaikkein tehokkain hoito on jo kertaalleen tehty, miksei se toiminut???

    Tietenkin nämä jutut (ja varsinkin nämä) ovat yksilöllisiä, mutta on sanottava, että oma kokemukseni on, että IVF-hoito kaikkineen oli paljon helpompi juttu kuin mitä kuvittelin ja etukäteen pelkäsin. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ei valtaisia kipuja, ei mielialanvaihteluita. Pettymys tietenkin oli kova, kun hoito ei tuottanut haluttua tulosta, mutta lompsaa kirveli enemmän kuin munasarjoja.

    En tällä halua mitenkään vähätellä niitä kanssasisarteni (tässä kommenttiketjussa ja muualla) kokemuksia, jotka ovat aivan päinvastaisia! Halusin vain tuoda esille, että toisenlaisiakin tarinoita on.

    En tiedä, meneekö seuraava kierros samankaltaisesti kuin ensimmäinen, enkä tiedä, miten reagoin jos ei plussatulosta tule vieläkään, mutta olen päättänyt murehtia ne murheet sitten kun tulevat kohdalle, ei ennen.

    Ei kannata lähteä hoitorumbaan, ellei koe olevansa valmis. Mutta ei myöskään kannata kuvitella etukäteen tietävänsä, miten kroppa ja mieli reagoi - sitä ei voi tietää, vaan sen näkee sitten. (Tosin, jos olet meedio, niin tehdään kimppalotto jo tulevana lauantaina ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Harkitsen viimeistä ehdotustasi. Palaan asiaan. :D

      Poista