8.3.2012

Plop plop!

Siltä ympärillä nyt kuulostaa. Tuntuu siltä, kuin joka viikko kuulisi jostain tuoreesta tai tulevasta lapsesta.

Nyt on menossa toinen aalto. Ensimmäinen aalto oli muutama vuosi sitten, kun tietty osa kaveripiiristä alkoi lisääntymään. Se ei ihmetyttänyt, koska nämä kaverit tuntuivat aina olevan jollain tavalla, hmm, enemmän edellä vakiintumisessaan. Ja ehkä vähän tylsiä ja perusmuottiin meneviä. Sitä vain mietti, että ohhoh, kylläpä porukat hankkivatkin lapsia aikaisin (niin no, kolmenkympin kieppeillä), ja tuudittautui siihen, että monet näistä ystävistä olivat kuitenkin jonkun vuoden vanhempia. Kyllä mekin sitten kun ollaan samassa tilanteessa.

Nyt on selkeästi käynnistynyt toinen aalto, ja rapina käy kuin paukkumuovilla ala-asteella. Erona on vain se, että nyt lisääntymässä ovat ne itseä pari vuotta (tai enemmänkin) nuoremmat. Se kolahtaa vähän isommin. Oma tilanne alkaa konkretisoitumaan selkeämmin, itseä selkeästi nuoremmat "junnut" (joo joo, ei ne ole kuin pari vuotta nuorempia) alkavat perheellistymään, ja ovat siitä ihan älyttömän innoissaan. Ne samat tyypit, jotka sähelsivät lapsekkaasti vielä muutama vuosi sitten, bilettivät antaumuksella ja elivät täysillä huoletonta opiskelijaelämää, valmistautuvat nyt kasvattamaan pientä ihmistä. Mitä oikein tapahtui?! Ja miksen minä ole onnistunut tässä siirtymäriitissä?

Sitä huomaa ajautuvansa yhä useammin tähän epäonnistumis-ajatukseen. En koe, ainakaan vielä, että olisin epäonnistunut koska en ole tullut raskaaksi, vaan siksi, etten tunne suurta halua tullakaan. Nyky-yhteiskuntaan kun kuuluu lapsiperhe-ajatus, mutta minä en siitä jotenkin innostu.

Peppe Öhman kirjoitti tätä aihetta sivuten kirjan Livet och barnet, mutta veti sen aika överiksi. Oli kuitenkin virkistävää lukea miten joku uskalsi sanoa ääneen, ettei se pullantuoksuinen perhe-elämä ole kaikkien tavoite. Vielä kun itse hyväksyisi oman näkemyksensä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti