3.10.2013

Eteenpäin

Super-yllätyksen ensimmäisestä "järkytyksestä" on toivuttu ja katse on eteenpäin. Jalat ovat edelleen tiukasta maassa kiinni, koska en uskalla rakentaa tulevaisuudenkuvia ennen kuin kriittisin aika on ohi. Ehkä 1-2 kuukauden päästä uskaltaa jo enemmän.

Raskaus muuttui nopeasti hyvin konkreettiseksi, sillä minulla alkoi pahoinvointi heti plussaa seuraavalla viikolla. Alkuun pärjäsin sillä, että söin välipaloja usein, noin tunnin välein, mutta nyt ollaan siirrytty kestokrapulaan, josta ei tunnu pääsevän eroon millään. Aamu alkaa syömällä sängyssä jotain, että pääsee ylipäänsä liikkeelle ja melkein koko ajan pitää olla suussa jotain että pahin olo pysyy poissa. Sopivaa ruokaa on vaikea löytää kun paikallinen keittiö (vaikka monipuolinen onkin) aiheuttaa pelkkänä ajatuksena jo kakomista. Maustamaton jogurtti ja perunamuussi ovat olleet oikotie onneen.

Vaikken varsinaisesti usko siihen, että kaikella on syynsä, täytyy myöntää, että pahoinvointi olisi varmasti vaikeampi kestää, jos raskautuminen olisi tapahtunut helposti. Nyt kun tätä on odottanut pitkään, tuntuu siltä että kyllä tämän nyt jaksaa, kun voisi olla ettei tässä oltaisi laisinkaan.

Mies on ollut Mahtava. Kärsivällisesti tekee iltaisin juuri sitä ruokaa mitä rouva saa päähänsä sillä hetkellä suvaita, tuo "esiaamiaisen" yöpöydälle ennen kuin saan omat silmäni edes auki ja pilkkoo välipalahedelmät valmiiksi pussiin töihin, xylitol-purkan kanssa, ettei hampaat kärsi liikaa jatkuvasta mutustelusta. Eilen posti toi toimistolle yllärinä raskauspahoinvointiin tarkoitettu karkkeja, joita nyt sitten imeskelen onnellisena. (ne ovat oikeasti ihan tavallisia kovia karkkeja, mutta nimi on "preggy drops" ja purkissa on raskaana olevan naisen kuva) En tiedä olenko koskaan kokenut itseäni niin rakastetuksi ja hoivatuksi.

Kävimme vastikään varhaisultrassa ja sieltä löytyi pienen pieni sykkivä sydän, juuri sieltä mistä pitikin. "Beautiful", sanoi lääkäri. Minua vain nauratti kun tyyppi osoitti koloa varjossa ja väitti sitä ihmisenaluksi. Kyllä minä kohta uskon.

Koska blogin tarkoitus oli ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiaan lapsettomuudesta, koen, että tämä tarina on tullut tiensä päähän. Palaan takaisin, mikäli matkalla tapahtuu jotain, mutta toivotaan ettei näin tarvitse tehdä. Nyt on katse kuitenkin eteenpäin. Kuten Silmu kommentissaan totesi, Entä jos kyllä?

Lämmin kiitos kaikille teille, jotka olette aivoituksiani seuranneet ja tuntojanne jakaneet. En ymmärtänyt blogia aloittaessani miten tärkeäksi osaksi projektia teidän vertaistukenne muodostuisi. Se on ollut korvaamatonta.

Kiitos ja hei, lämpimiä halauksia.