Spekulointia

Kun nyt kerran lipsuin, niin lipsutaan edelleen.

Me olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että emme joutuneet käymään läpi raskaita hoitoja, vaan meillä tärppäsi loppujen lopuksi itsestään, kolmen vuoden yrityksen jälkeen. Itse olin jo menettänyt toivoni luonnollisen onnistumisen suhteen, joten yllätys oli kova. Olenkin usein miettinyt mikä oli toisin.

Moni toitottaa minulle, miten kyse on varmasti ollut siitä, että lopetimme viimein yrittämisen ja rentouduimme. Pöh, sanon minä, en todellakaan usko sillä olleen vaikutusta. Vaikka "yritimmekin" pitkään, emme kohtuu lyhyttä kautta lukuunottamatta olleet kello kaulassa (lopetimme, koska kyseinen kausi alkoi ahdistamaan liikaa). En myöskään kykene allekirjoittamaan tuota rentoutumista, koska kuten olen sanonut, en ole koskaan ollut täysin varma itsestäni ja tästä koko asiasta ja rehellisesti voin sanoa, että ison osan aikaa olen suhtautunut asiaan melko rennosti. Sitä paitsi, onnistuimme projektissa vain vähän sen jälkeen, kun olimme pitkän tauon jälkeen aktivoituneet. Ja aivan varmasti kolmen vuoden aikana oli kaikin puolin rennompia kausiakin.

Toisaalta uskon vakaasti, että näissä asioissa henkisellä puolella ja pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Enkä usko, että kaikkea lapsettomuuteen vaikuttavaa oltaisiin vielä löydetty, koska jos olisi, ei "selittämätöntä lapsettomuutta" olisi. Tiede ei tunnista/tunnusta "selittämättömyyttä". En vain ole pystynyt keksimään mistä voisi olla kyse.

Ainoa, mitä (tietääkseni) teimme toisin, oli, että olimme jonkin aikaa ruokavaliotestillä ja kokeilimme miten gluteeniton dieetti vaikuttaa meihin. Tällä ei ollut mitään tekemistä lapsiprojektin kanssa, vaan itseäni vain kiinnostaa miten eri ruoka-aineet vaikuttavat ruuansulatukseen ja vointiin ylipäänsä. Fakta kuitenkin on, että meillä tärppäsi yksi täysi kierto tilapäisen ruokavalion jälkeen. Tämä tuntui kuitenkin niin kaukaa haetulta, etten oikeasti uskonut siihen.

Nyt kuitenkin törmäsin uuteen blogiin nimeltä Sairauskertomus. Se kertoo eräästä kilpirauhasen vajaatoiminnan harvinaisemmasta (ja huonommin tunnetusta) muodosta. Oireissa oli paljon tuttua, mutta myös paljon sellaista joka ei sovi kohdalleni. Ja missään nimessä mikään oireista ei ole ollut kovin vakava, edes sen vertaa että lähtisin asiaa tarkemmin selvittämään. Se, mikä kuitenkin kiinnitti huomioni oli tämän vajaatoiminnan yhdistäminen sekä gluteeniyliherkkyyteen että lapsettomuuteen. Niinpä jäinkin väkisinkin miettimään voisiko kohdallani olla kyse lievästä kilpirauhasongelmasta? Joka jotenkin nopeasti reagoi tuohon gluteenittomaan kauteen?

Edelleen kaukaa haettua, mutta pistäähän tuo miettimään. Jotenkin en pysty hyväksymään, että kohdallamme kyse olisi ollut pelkästä sattumasta ja onnesta, vaan jotain oli toisin. Mutta mitä? Ja miten sen teimme?

Yllätyksiä

Huh huh, kyllä on taas pieni pää ihan sekaisin. Vaihdoimme Silmuja-blogissa hiukan ajatuksia siitä, miten sitä tutkii kroppaansa ja kaikkia oireita välillä liikaakin ja miettii mitä mikäkin tarkoittaa. Itse nostan odotukset todella helposti korkealle ja sitten romahdan kun pettymys tulee.

Toisaalta taas olin juuri ja juuri saanut pääni sisällä jotain keskustelua aikaan siitä, mikä olisi seuraava steppi, sen jälkeen kun Väestöliiton suositukset iskettiin päin naamaa.

Ajauduin kuitenkin taas yli-kuuntelemaan kroppaani, herättämään toiveita. Ostin testin töiden jälkeen ja lähdin kotiin. Ja jo metrossa tunsin tutun vatsakivun. Voi prkl. Miksen odottanut seuraavaan päivään? Miksi annoin itseni taas luulla liikoja? Olin todella kiukkuinen ja pettynyt kun kotona totesin olleeni väärässä. Odotin aamuun ja tein testin.

"Pregnant"

Voi taivas. Sydän jätti pari lyöntiä väliin ja sitten alkoi hakkaamaan villisti. Epäusko. Hämmennys.

Pyysin miestä hakemaan iltapäivällä uuden, toisenlaisen testin varmistuakseni.

Kaksi selkeää viivaa, ei tilaa tulkinnalle. Raskaana.

Yllätysten Yö, sanoisi Matti Nykänen. Minä olen sanaton. Taas.

Gaboom!

Käytiin moikkaamassa tätejä Väestöliitossa. (miksei siellä ole muuten töissä lainkaan setiä? Onko kyse kirjoittamattomasta säännöstä, vai eikö sinne vain ole hakeutunut miehiä töihin?)
Aika karua meininkiä. Lääkäri kävi läpi tutkimus- ja tuloshistorian totesi sen päätteksi aika suoraan, että nyt ei kannata enään odottaa yhtään ja että hän suosittelee IVF:ää.

Gaboom.

Meni tämä tyttö hetkeksi hiljaiseksi, ja sitä ei muuten tapahdu usein. Jotenkin olin kuvitellut, että tässä olisi vielä vaihtoehto "nappaile pari viikkoa näitä pillereitä, niin olosuhteet paranevat", ja sitten tärppäisi hiukan avustettuna. No ei ole.

Nyt pitäisi sitten päättää, että a) odotammeko (lähes) mahdottoman tapahtuvan ja käytännössä unohdamme biologisen lapsen, vai b) otamme pankkilainan, jotta voimme edes yrittää lapsen saantia hoidoilla (ilman takeita että onnistumme), vai c) muutamme takaisin Suomeen päästäksemme julkisen hoidon piiriin, edelleen ilman takeita onnistumisesta ja potentiaalisesti aiheutamme ikuisen katkeruuden (jos lasta ei kuulu), koska luovuimme nykyisestä unelmien asuinmaastamme "turhaan". Ja kun vieläkään en ole edes varma koko lapsiasiasta.

Mieli tekisi oksentaa ahdistuksesta.

Se vauvakuume

Niin, ei sitä ole vieläkään.

Tällä hetkellä olen pisteessä, että muiden vauvauutiset ärsyttävät ja ahdistavat. Juhannuksen kieppeillä laskin, että 7 päivän aikana facebookissa 6(!!) kaveria ilmoitti jälkikasvun syntymästä. Väkisinkin mieleen nousivat sienet ja kesäsateet. Vaikka itsellä ei kuumetta olekaan, muistuttaa jokainen ilmoitus silti siitä, että meillä projekti ei ole onnistunut. Jonka jälkeen voikin taas miettiä itsekseen onko projektia oikeasti olemassa, jos sitä ei tunnusta.

Olen jatkanut itseanalysointia kovasti, ja alan pikku uskomaan enemmän ja enemmän siihen, että kohdallani kyse on ennen kaikkea epäonnistumisen pelosta. Vaikka lasten hankkiminen ei olekaan onnistumisen ja epäonnistumisen peli, kukin aiheen ympärillä pyörinyt tietää miltä tilanne tuntuu. Ei varsinaisesti kärrynpyörien heittämiseltä. Niinpä ajatus siitä, että ihan Oikeasti yrittäisi, ja edelleen epäonnistuisi, tuntuisi varmasti samalta kuin Linnanmäen Raketti alaspäin tultaessa. (Inhoan, inhoan, inhoan vapaapudotusta)

Toisaalta olen tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, miten paljon menetän lapsettomana, ja nyt puhun ennen kaikkea äitiyden tunteista. Vaikka en vieläkään ole mitenkään vakuuttunut siitä, että lapsiarki on minua varten, olen joutunut tunnustamaan että Niitä Hetkiä toivoisin. Sillä jopa ne kaikkein realistisimmat äidit, kuten vaikkapa Liina ja Katja, lipsauttavat välillä (puolihuolimattomasti?) sivulauseita, jotka pursuavat Niitä Hetkiä.

Seikkailija ja virran-mukana-menijä kun olen, olen joutunut toteamaan että pahalta tuntuu ennen kaikkea se, etten voisi kokea sitä, joka niin selvästi on jotain Mieletöntä. Ja tämän kokeakseni olen ilmeisesti henkisesti valmistautumassa seikkalemaan, ensin projektin käynnistämisen merkeissä ja sitten (ehkä, toivottavasti?) lapsiarjen merkeissä.

Ennustan, että tästä seikkailusta ei selvitä ilman ahdistusta ja kyyneleitä.

Uutta kierrosta!

Pientä paluuta blogiin pariin on ilmassa. Joulun alla aloittamamme aikalisä päättyi ja kävimme taas keskustelua - tällä kertaa jopa puhuimme asioista niiden oikeilla nimillä.

Siinä mielessä tilanne ei ole muuttunut radikaalisti, että kumpikin suhtautuu tilanteeseen hyvin jalat maassa. Ilmassa ei ole paniikkia ja pienoisesta itkukohtauksestakin päästiin kainalohoidolla ja muutamilla viisailla sanoilla. Päätimme kuitenkin selvittää, mitä seuraavaksi kannattaisi tehdä. Emme nimittäin tehneet sitä viimeksi, koska itseäni niin ahdisti ajatus Projektin käynnistämisestä. Nyt on siis tarkoitus käydä moikkaamassa Väestöliiton tätejä ja selvittää mitä pitäisi tehdä JOS haluaisi jotenkin auttaa luontoa.

Tavallaan kyse on päätöksenteon lykkäämisestä, toisaalta nyt liikutaan selvästi eteenpäin.

Saas nähdä.

Aikalisä

Keskustelimme eilen pitkästä aikaa projektista, ajatuksistamme ja siitä miten haluamme edetä. Päätimme yksissä tuumin ottaa aikalisän. Siis ihan oikean aikalisän.

Ulkopuolisen korvissa keskustelumme olisi varmasti ollut vähintäänkin, hmm, erikoinen. Tapamme käsitellä asioita on usein ironinen, eikä tämäkään kerta ollut poikkeava. Yritimme puhua asioista niiden oikeilla nimillä, mutta eihän siitä mitään tullut. Juttu lähti liikkeelle vasta kun siirryimme "koodikieleen", jonka kumpikin ymmärsi 100%. Niinpä keskustelimme projektista, uusista prosesseista ja työkaluista, jopa ulkoistamisesta ja alihankkijoista.

Totesimme, että ainakaan tässä vaiheessa projektia emme siirrä tuotantoa Kiinaan, ja että annamme projektin avainhenkilöille aikaa oppia tehtävänsä rauhassa ennen kuin kutsumme ulkopuolisia konsultteja mukaan. Luotamme siihen, että käyttämämme raaka-aineet ovat riittävän korkealuokkaisia ja kehitysympäristö tarpeeksi stabiili. Koska tiedostamme kuitenkin, että sijoittajien kärsivällisyys ei riitä ikuisesti ja on myös mahdollista, että tuotantolinjastossa on vikaa, asetimme milestonen, jonka kohdalla tarkastelemme projektin etenemistä uudestaan. Emme halunneet tehdä vielä päätöksiä tämän rajapyykin jälkeisestä ajasta, koska yrityksen toimintaympäristö voi muuttua merkittävästi seuraavan puolen vuoden aikana. Lisäksi totesimme, että molemmille on tärkeää, että työstään voi nauttia, joten ennen kaikkea päätimme rauhoittaa tilanteen ja antaa organisaatiolle aikaa. Tulostavoitteet asetamme myöhäisemmässä vaiheessa, mikäli se tuntuu hyödylliseltä.

Mies. <3

Yritän nyt itsekin noudattaa hallituksen päätöstä. Tämä tarkoittaa todennäköisesti sitä, että blogi hiljenee joksikin ajaksi. Yritän ottaa ihan oikean aikalisän.

Hoitojen vastustus

Mietin usein mistä johtuu, etten ole halunnut lähteä lapsettomuushoitoihin. Jotenkin kuvaan sopisi, että katsoisin kaikki kortit ja vääntäisin viimeiseen saakka.

Eniten pelottaa, etten kestä henkisesti sitä painetta. Monien kanssasisarten seuraaminen on saanut tuntemaan niin suurta myötätuskaa, että ajatuskin sen omalle kohdalle osumisesta ahdistaa. Pelkään, etten pysty tekemään mitään muuta, jos lähden sille tielle. Etten enää pysty nauttimaan arjesta.

Toisaalta olen tullut siihen tulokseen, että pelkään epäonnistumista tässä asiassa niin paljon, etten uskalla edes yrittää. Koska jos ei yritä, ei voi epäonnistua. Suomalainen mentaliteetti jyrää. Moni varmaan ajattelee, että jos ei yritä, ei voi onnistuakaan. Mutta tässähän se juju onkin. Vaikka en yritä, voin silti onnistua! (uskottelee hän itselleen) Niin kauan kuin lapsettomuudelle ei ole selvää syytä, on mahdollisuus olemassa.
Vaikka tosiasia lienee, että en vain halua epäonnistua virallisesti...

Onko kukaan teistä tehnyt tietoista päätöstä jättää menemättä hoitoihin? Tai tunnetteko jonkun tällaisen henkilön? Miten olette päätyneet lopputulokseen?

Kaikki mahdollisuudet vielä edessä

Näin sanoi ystäväni.
Itse olen aloittanut varovaisen valmistautumisen lapsettomaan tulevaisuuteen. Ystäväni, liian monia tuloksettomia hoitoja jo läpikäyneenä näki tilanteemme toisin. Hän näki, miten meillä on kaikki apukeinot vielä kokeilematta. Jokainen hoito on uusi mahdollisuus. Ja ne ovat meillä kaikki vielä edessä, mikäli siihen haluamme lähteä.

Oikeastaan aika lohdullinen ajatus.

He ovat täällä

Ei tarvitse enää jännittää, sillä ystäväni saapuivat. Viikon myöhässä, mikä ei millään muotoa mene akateemisen vartin sisään, vaan koetaan pelkästään huonona käytöksenä.

Fiilis on aika neutraali. Toki harmittaa, koska päätöksestäni huolimatta ehdin jo rakentaa niitä pilvilinnoja, mutta toisaalta helpottaa, koska onpahan yksi todella iso liikkuva osa vähemmän. Ehdin nimittäin jo hädissäni selvittämään mitä synnytys kohdemaassa maksaisi, ja kurkkua kuristaa pelkkä ajatuskin komplikaatioiden kustannuksista. Sanon vaan, että Suomessa asiat ovat todella hyvin. Ja ennen kuin joku sanoo, ettei lapselle voi laittaa hintaa, voin kertoa, että worst case -tarinat kertoivat 60.000$ ja 100.000$ suuruisista laskuista. Näihin laskuihin eivät vakuutusyhtiöt millään tavoin osallistu, koska raskaus on ei ole sairaus. Jotenkin näiden vuosien jälkeen olen täysin vakuuttunut siitä, että mun synnytys, jos se koskaan tulee tapahtumaan, ei tule menemään kuin oppikirjassa.

Ehdin myös fiksuna tyttönä googlaamaan korkean kuumeen ja myöhässä olevien menkkojen syy-yhteyttä. Mitään kovin yksimielistä ei löytynyt, mutta ilmeisesti korkealla kuumeella ja keskenmenolla on jonkin verran tekemistä keskenään. Minulle ei tosin käynyt selväksi kumpi on syy ja kumpi seuraus. Olen joka tapauksessa syvällä sisimmässäni täysin vakuuttunut siitä, että matkustaja hyppäsi kyytiin, mutta tipahti matkasta. Ja kieltäydyn esimerkiksi hyväksymästä, että muuton aiheuttamalla stressillä olisi mitään tekemistä kummankaan asian kanssa. Ja jollain käsittämättömällä tavalla se lohduttaa, koska se tarkoittaa, että hedelmöittyminen On Mahdollista.

Toisten täytyy repiä riemua eri asioista kuin toisten.

Piina jatkuu

Menkat 6 päivää myöhässä, eikä mitään tuntemuksia niiden lähestymisestä. Sen sijaan päälle on iskenyt kova kuume, yli 39°, eikä mulla ole yleensä koskaan kuumetta. Jos on, maksimissaan joku 37,5.

Sattumalta mulla on gyne varattuna tälle viikolla, jonne pitää mennä ellei menkat nyt yhtäkkiä ala. Tarkoitus oli mennä ihan vain vuosihuoltoon ennen lähtöä, mutta katsotaan nyt mitä siellä selvitellään. Uuden testin ajattelin tehdä ennen lääkäriin menoa, en aiemmin.

Huh huh.

Jännitystä ilmassa

Jännitystä on ilmassa monella tapaa. Kerroin aiemmin, että suunnittelemme muuttoa ulkomaille, ja nyt se on varmistunut - lähtö on edessä! Hurjaa, ja samalla niin ihanaa. Uusi elämä on edessä monella tapaa ja vatsassa pyörii perhoset sellaisella hyvällä tavalla. :)

Sen sijaan vatsassa eivät pyöri perhoset sellaisella huonolla tavalla. Kellontarkat ystäväni ovat kolmatta päivää myöhässä. Ja ne eivät ole Koskaan näin paljon myöhässä. Tein eilen jo testin, negatiivisen, mutta tänäänkään heitä ei kuulu.

Voi pojat minkä tempun minulle teettekään jos yhtäkkiä nyt saatte sen munasolun kiikkiin. Suunnitelmat ovat viittä vaille valmiit, lentolippu polttelee taskussa, ja uudet super-mielenkiintoiset työtehtävät odottavat. Ei tiedä mitä ajatella.

Eri tahtiin

Me olemme edenneet Miehen kanssa projektissa varsin samaan tahtiin - eli kummallakaan ei ole ollut suurta kiirettä. Vaikka itse en ole mitenkään erityisesti intoillut muiden lapsista, olen silti aina suhtautunut heihin (mielestäni) neutraalisti. Joskus on hieman jopa hävettänyt, kun Mies on niin selkeästi osoittanut, ettei ole kiinnostunut vaahtosammuttimista tai hän on jopa kiusaantunut heistä.

Nyt on kuitenkin aistittavissa selkeää muutosta. Huomaan yhä useammin, että Mies hymyilee lapselle, hän jopa leikkii heidän kanssaan ja opettaa elämän ihmeitä. Jonkun kerran olen jopa ollut näkevinäni sellaisen pikaisen, ohimenevän, minuun kohdistuvan "eikö tällainen olisi kiva" -katseen. Tämä on uusi käänne meidän perheessä. Minä reagoin Projektin ongelmiin huomattavasti raskaammin kuin Mies, mikä oli omiaan rauhoittamaan tilannetta. Koskaan ennen se ei ole ollut Mies, joka indikoisi suurempaa intoa.

Nyt onkin sitten alkanut mietityttämään miten tämän asian kanssa nyt edetään. Koska omat fiilikset ovat olleet epäselvät, on ajatus hoidoista ollut todella vieras ja kaukainen. Eikä Mieskään ole sitä kiistänyt. Jos toinen nyt kuitenkin selvästi voimakkaammin alkaa jälkikasvua kaipaamaan, mitä se tarkoittaa minun kohdallani? Lasta ei tietenkään hankita, jos vain toinen haluaa, mutta toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mutta kuinka pitkälle olen valmis menemään, että se olisi tullakseen? Ja miten tällaista asiaa voi käsitellä, kun mahdolliset hoidot osuvat ennen kaikkea allekirjoittaneeseen? Keskustelu on haastavaa, koska Mies ei voi "vaatia" hoitoja, koska se olen minä jota siinä muokataan ja mukiloidaan. Toisaalta minun on todella vaikea "kieltää" toiselta isyyttä, jos siihen olisi mahdollisuus. Vaikka kuinka pienikin. Yhdestä asiasta olen varma, ja se on se, että minulla on maailman paras Mies, josta en halua luopua.

Tuntuu vaikealta keskustella yhdessä aiheesta "tuleeko meille lapsi", kun historia on kiusallisen selvästi osoittanut, ettei kyse ole meidän päätöksestämme.

Onnellinen takaisku

Olen onnistunut jättämään projektin taka-alalle. Olen nauttinut elämästä, Miehestä ja kesästä. Suuri syy tähän on se, että elämässä tapahtuu työpuolella nyt niin jänniä juttuja, että olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että raskautuminen juuri nyt pilaisi kaiken.

Tunsin helpotusta kun tutut vatsakivut alkoivat tänään ajallaan.

Olen tavallaan palannut takaisin blogini alkupisteeseen, kysymykseen entä jos ei. Olen jotenkin todella levollinen projektin suhteen; miettinyt välillä miten kaikkien ei ehkä kuulukaan saada lapsia, ja miten sille voi olla jokin suurempi syy ettei ole tärpännyt. Ehkä meidän yhdistelmämme on jotenkin katastrofaalinen ja kroppa tekeekin palveluksen abortoimalla yritykset.

Olen tavannut tuttuja lapsiperheitä ja ihmetellyt, miten en jaksaisi sitä 24/7 menoa ilman omaa rauhaa. Toisaalta olen tavannut ystäväni keskos-vauvan, jonka kommunikointi äitinsä kanssa sai sydämen tulvahtamaan täyteen äidinrakkautta ja ymmärrystä siitä, miten ainutlaatuisesta ja ihanasta suhteesta on kyse.

Olen tuskaillut, miten after work -seuraa on kovin vaikeaa saada, kun suurin osa porukasta on raskaana tai ihan pienten lasten vanhempia.

Olen kyseenalaistanut omat motiivini haluta lapsi. Miettinyt olisiko minulla rohkeutta ja toisaalta aitoa halua olla vapaaehtoisesti lapseton. Tai sitä voinko edes olla vapaaehtoisesti lapseton, kun olen yrittänyt lasta kohta kaksi vuotta.

Miten ihmeessä sitä voikaan tietää, haluaako lapsen?

Levollinen välivaihe

Tapasin tänään ystäväni, sen joka uutisillaan aiheutti romahduksen. Vaikkei tarkoituksellista ollutkaan, oli tämä ensimmäinen kerta kun tapasimme sen kerran jälkeen. Vähän jännitin etukäteen miten suhtaudun.

Turhaan jännitin, tapaaminen sujui todella välittömissä ja lämpimissä tunnelmissa. Puhuimme jopa hänen raskaudestaan, ei sattunut.

Olen onnellinen. Voin olla aidosti onnellinen läheisteni puolesta.

Kun ei niin ei

Juu, ei tärpännyt. Kroppa palkitsi mut Kuukauden Yrittäjänä ja antoi palkinnoksi kellontarkat menkat. Haluaisikohan MIKES palkata mut atomikellokseen nykyisen tilalle? (insinööriläppää)

Nyt meinaan yrittää noudattaa aiemman kirjoitukseni ohjetta ja olla ajattelematta asiaa. Edes jonkun aikaa. Katsotaan miten onnistutaan.

Hyvä puoli on, että duunipuolella tuli jänniä kuulumisia, ja motivaatiota elää lapsetonta arkeakin on.

Jännät ajat

Turhauduin tämän kierron ovulaation aikana pakkopullaan aika totaalisesti. Seksi on mahtava juttu, mutta kyllä se aika puulta maistuu pakon edessä. Ja tuntuu siltä, että sen pakottamisen jälkeen on vaikea suhtautua asiaan vapautuneesti. Todella raivostuttavaa, koska seksi on aina ollut mulle tärkeä osa parisuhdetta ja omaa hyvinvointia.

Kierron pitäisi päättyä viikonloppuna. Sitten nähdään taas missä mennään. Hyvä puoli on, että viikonloppu on niin täynnä ohjelmaa, etten taida ehtiä menkkoja miettimään.

Ajattelin, että mikäli nyt ei tärppää, voisin ottaa ainakin yhden kierron taukoa yrityksestä. Antaa tilanteen tasaantua. Katsoa eteenpäin muiden ajatusten kanssa. En tiedä pystynkö siihen, koska alitajunta kyllä laskee kiertopäivät ihan ilman pyytämättäkin, ja houkutus seurata puhelimen ovulaatiokalenteria on suuri. Aina voi toivoa.

Vahinkolapsia ja supersankareita

Cii kommentoi yhteen postaukseen "vahinkolapsista" ja jäinkin miettimään sitä. Muiden raskaaksitulo vahingossa on nimittäin tässä omassa tilassa melkoinen mysteeri. Miten voikin olla mahdollista, että kun täällä päässä pitää ajoittaa menot tarkkaan, tähtien olla kohdillaan just eikä melkein, eikä siltikään tapahdu mitään, toteavat toiset vain hups, miten tämä nyt.

Selkeästi on olemassa sukusoluja ja sitten on olemassa SukuSoluja(tm). Nämä biologian supersankarit taistelevat kaikkia vastoinkäymisiä vastaan ja puolustavat Elämää. Heitä eivät estä e-pillerit tai kondomit, sillä nämä ihmisruumiin ihmekaksoset löytävät pienetkin porsaanreiät ja käyttävät ne häikäilemättä hyväkseen. Naapurivartalot toivovat, että heidänkin keskuudestaan löytyisi vastaavia supervoimia, mutta nämä taistelijat ovat hyvin kotoperäisiä. Vain silloin tällöin ne vastaavat muualta tulevaan kutsuun ja siirtyvät uuteen ympäristöön yhtä taistelua varten. Joskus onnistuen, joskus ei.


Olisi se kivaa jos meidänkin perheessä asuisi Teräsmiehiä ja Ihmenaisia.
 

Itkukohtaus

No niin, tulipas sekin sitten koettua. Ensimmäinen kunnon itkukohtaus.

Syötiin viikonloppuna illallista hyvien ystävien kanssa ravintolassa, ja jostain syystä mulle tuli heti sisään astuessa sellainen olo, että ystäväni (yksi parhaista) on raskaana. Tiesin heidän aloittaneen projektin tänä vuonna ja tuntosarvet taisivat olla aika herkkinä. Kun tuli ensimmäisen viinikierroksen aika, ystäväni sanoi aika pontevasti tarjoilijalle, ettei ota viiniä.

Pang! Selvä peli. Ensimmäinen reaktio oli, no, epätoivo ja v***tus. "Miksi noikin onnistuivat heti?!" Fiilikset olivat aika maassa, ei paljoa huvittanut seurustella iloisesti, ja dinneri oli vasta alussa. Hyvä puoli oli, että koska huomasin tilanteen itse, ehdin käsittelemään asiaa itsekseni ennen kuin piti syöksyä onnittelemaan. Sain olla pettynyt ja harmissani itsekseni ennen kuin muut kiinnittivät huomiota reaktiooni. Sain olla rauhassa vaisu. Pääruuan aikana eräs toinen pöydässä sitten kysyi suoraan, että kauanko tätä arvausleikkiä jatketaan, jolloin he paljastivat tilanteen. Kyllä, lapsi on tulossa syksyllä. Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt kokoamaan itseni, ja hymyilin aurinkoisesti ja onnittelin. Hyvä näin, iloinen asiahan se on.

Kotiin kun päästiin, romahdin. Aloin vain itkeä. Kaikki ne tähänastiset pettymykset purkautuivat ulos. Mies taisi ensin vähän pelästyä mun reaktiota, mutta sen jälkeen ehkä ymmärsi, miten vakavasti olen kuitenkin tämän koko jutun ottanut pohjimmiltani. Ja toimi juuri niin kuin pitikin. Otti syliin, silitti, ja selitti miten tässä nyt mennään miten elämä päättää. Ja jos elämä päättää toisin kuin me, mietitään jotain muuta. <3 Ihana mies. Oikeassahan se on, ihan samaa mieltä minäkin olen järjellä ajateltuna. Joskus ne tunteet ottavat vain vallan, kuten viikonloppuna.

Kai se on myönnettävä, ei tässä nyt enää vain katsota ja kokeilla mitä tapahtuu. On valahdettu yrittämisen puolella.

Kaksinelo

Kävin ystäväni kanssa syömässä tällä viikolla. Hän koki aiemmin pari keskenmenoa, mutta on nyt suloisen nuoren neidin äiti. Ajauduimme puhumaan myös lapsettomuudesta ja miten siihen pitäisi suhtautua. Hän kertoi puhuneensa miehensä kanssa aikoinaan, että mikäli heillä ei tärppää, eivät he lähde lapsettomuushoitoihin, vaan "tyytyvät osaansa".

Helppoa se on toki sanoa lapsi sylissä, mutta itse olen miettinyt paljon tuota samaa asiaa. Jotenkin tällä hetkellä ainakin tuntuu, että en lähtisi hoitoihin. Tiedostan kuitenkin hyvin selvästi, että ajatukset tämän suhteen saattavat muuttua ajan myötä, viimeistään siinä vaiheessa jos se paljon puhuttu vauvakuume iskee. Tuntuu vain tällä hetkellä hassulta ajatukselta lähteä rankkoihin hoitoihin, kun ei edes tiedä haluaako lasta ihan aikuisten oikeasti. Osittain tästä syystä toivoin, että tutkimuksissa olisi löytynyt joku selkeä vika, tällöin jatkosta olisi voinut tehdä yksiselitteisen ja tietoisen päätöksen. Nyt sitä on tuomittu odottamaan - asia missä minä en ole kovinkaan hyvä.

Jäin miettimään myös sitä, miltä tulevaisuuteni näyttäisi jos lasta ei tule. Meillä on miehen kanssa tosi kivaa yhdessä ja dink-elämä on oikein mukavaa. Voisimme tehdä ihan erilaisia juttuja ja nauttia elämästä hyvin itsekkäästi. Kukaanhan ei voi arvioida kumpi elämä on parempaa, koska molempia ei voi kokea. Moni myöhään lapsen saanut sanoo voivansa arvioida, koska elivät pitkään kaksin. On kuitenkin eri asia olla kaksin nuorena, kaikki vielä edessä, kuin olla kaksin keski-ikäisenä tai vanhana.

Varmasti sitä lähtisi suunnittelemaan elämäänsä aivan toisin jos se olisi kaksineloa. Miettisi harrastukset niin, että niistä riittää iloa pitkään, rakentaisi ystäväpiirinsä eri tavoin ja toki suunnittelisi myös taloutensa toisin. Ja lopettaisi turhan odottamisen.

Nyt tilanne on kuitenkin aivan auki. Itse en uskalla tai halua suunnitella elämääni liian pitkälle, koska jos suunnitelmat jäävät tavoittamatta, seuraa siitä iso pettymys. Oli tavoite sitten kumpi tahansa. Vai voisiko olla niin, että jos suunnittelee onnellista elämää kaksin ja siihen tuleekin kolmas, ei se olisikaan pettymys? Se on varmasti enemmän mahdollinen skeenario kuin suunnitella elämää kolmin ja päätyä onnelliseksi kaksin.

Itseanalysointia

Argh, nyt aloitin sekoilemisen. Olen taputellut itseäni olkapäästä, koska olen ottanut tämän projektin niin pragmaattisesti, enkä stressaa tai mieti sitä juurikaan. Nyt kuitenkin huomaan vähän väliä "oireita" raskaudesta.

Lähestyvää vappua pohdittaessa sanoin miehelleni, ettei juhliminen normiporukassa oikein innosta, koska voisin ottaa tänä vuonna vähän rauhallisemmin. Mitä? Minä, joka innostun viinisaavista hyvien kaverien kesken AINA, ehdotan että voitaisiin tehdä jotain muuta ja ottaa rauhallisemmin. Mun on pakko olla raskaana.

Tällä viikolla oltiin kummitytön 3-v-synttäreillä. Siellä oli tarjolla ruokaa ja ruuan kanssa viiniä. Mun ei tehnyt viiniä lainkaan mieli, vaan join pelkästään vichyä. Say what? Minä, joka en juuri koskaan kieltäydy lasillisesta viiniä, en halunnut maistaakaan. Selvästi raskaana.

Olen hirveä vilukissa, siis oikein todella. Meillä kotona mies hyppii t-paidassa samaan aikaan kun minä vedän villapaitaa päälle ja pidän tyytyväisenä sukkiksia housujen alla. Tai saata istua autossa pari tuntia toppatakki päällä ilman mitään vaikeuksia, lämmöstä nauttien. Tällä viikolla autossa laitoin ilmastoinnin päälle täysillä, koska mulla tuli vartin ajon jälkeen kuuma. Hormonit sekaisin, sen on pakko olla raskaus.

Mikä mua vaivaa, mielikuvitus tekee jäynää mun kustannuksella oikein kunnolla!? Otetaanpa askel taaksepäin ja vähän rauhallisemmin. Hyppysellinen realisimia, kiitos.