Uutta alkua

Uuden alun kynnyksellä teki mieli kirjoittaa päivitystä tännekin, vaikka aikoihin en ole mitään tarinoinut.

Pieni on kasvanut kovasti, on kohta jo 2,5-vuotias. Kerrassaan hauska tapaus, on tämä vain viihdyttävä ikä. Suu käy koko ajan, vaikka läheskään kaikesta ei saa selvää. Emme ole puhumisen opettelua tehneet turhan helpoksi, kun varsinaisia kotikieliä on kaksi, ympäristö puhuu kolmatta ja lisäksi tarhassa bonarina opetetaan vielä neljättä. Vähemmästäkin menee pieni pää sekaisin.

Lapsi on siis tarhassa nykyään, puoli päivää aamusta alkaen. On ollut todella hyvä veto, viihtyy siellä erinomaisesti ja saa samalla purettua energiaa reippaasti. Tekevät siellä vaikka mitä, erityisesti kädentaitoja, joita meillä tehdään kotona aika laiskasti. Joka viikko saamme kotiin taideteoksia ja joka toinen viikko pitkän raportin kuvineen kaikesta mitä ovat opetelleet. Hoitaja hakee hänet aina kotiin lounaan jälkeen, jolloin pääsee päikkäreille ja tuttuun ympäristöön.

Hurjasti tyyppi on oppinut asioita, välillä ihan hämmentää mitä osaa. 1v10kk iässä yllätti meidät yhtäkkiä laskemalla sujuvasti kymmeneen niin englanniksi kuin ruotsisikin, nykyisin laskee kahteenkymmeneen kaikilla kolmella kielellä. Aakkoset tulevat myös kuin apteekin hyllyltä ja tyyppi viihdyttää itseään "lukemalla" tekstejä kaikista mahdollisista paikoista maitopurkista kyljestä katukyltteihin. Ei hän siis lue, mutta luettelee kirjaimet virheettömästi. Melkoiset on pienet aivot. Tästä saamme kiittää hauskaa kännykkäsovellusta nimeltä Drawnimal, joka opettaa siis aakkoset sekä eläimen jokaiselle alkukirjaimelle. Niitä on tankattu mielettömällä innolla.

Nukkuminen sujuu kivasti. Tyyppi menee todella nätisti iltaisin nukkumaan (iltatoimet, lapsi sänkyyn, valot pois ja ovi kiinni) ja yöt menevät yleisesti ottaen putkeen, mitä nyt sairastellessa on hankalampaa. Siirryimme muutama viikko sitten isojen lasten sänkyyn ja muutos meni tosi hienosti. Yritimme pari kertaa aiemmin, mutta ilmeisesti liian aikaisin, koska ei suostunut siellä pysymään. Nyt kolmannella kerralla muutos meni heittämällä läpi ja tyyppi tulee meidän sänkyyn vasta aamulla, yleensä seitsemän jälkeen. On aika ihanaa kun viereen kömpii lämmin paketti, joka haluaa vain olla kainalossa 10-15 minuuttia ennen kuin pomppaa intoa puhkuen pystyy huudellen "Mennään, mennään!" :)

Pottatreenejä on tehty jonkin aikaa, mutta siinä on vielä työtä. Pikku hiljaa. Kaveri on selvästi pieni insinöörialku, sillä kaikki numeroihin, kirjaimiin ja autoihin liittyvä on parasta, mutta fyysisesti on monia ikätovereitaan kömpelömpi. Musiikista pitää kovasti, mutta laulamaan ei varsinaisesti suostu. Kuiskaa sanoja mukana kun lauletaan ja tykkää leikkiä niiden tahtiin. Ruokailut sujuvat edelleen aika hyvin. Kaikkea maistaa vähintään vaikka kaikesta ei aina pidä. Aika paljon pitää edelleen syöttää.

Viime aikoina ollaan taisteltu paljon flunssakierteen kanssa, varsinkin yskä on ollut raskasta. Huhtikuusta asti menty melkein kaavalla 2 viikkoa kipeänä, viikko terveenä, 2 viikkoa kipeänä. Kohta saisi mieluusti jo helpottaa, en panisi pahakseni.

Mutta se uusi alku. Loppuvuodesta aloimme miettimään, että jos ykköselle halutaan sisarusta, pitäisi asian suhteen tehdä päätöksiä, koska ensimmäinen kierros ei ollut varsinaisesti mitenkään nopea. Totesimme, että olisi hienoa jos voisimme sisaruksen tarjota ja vaikka sillä ei ole kiire, ei ikä varsinaisesti tue odottamista - varsinkin meidän historiallamme. No kuinkas sitten kävikään, ei ehditty edes varsinaisesti aloittamaan projektia kun kakkonen jo ilmoitti tulostaan. Niin on ihmisen biologia ihmeellistä, ensin väännetään vuositolkulla ja sitten ei voi luottaa "varmoihin päiviin".

Tässä siis ollaan, kakkosta odotellaan saapuvaksi koska tahansa. Raskausaika on ollut aika vaikea, paljon vaikeampi kuin ensimmäisellä kerralla. Oksentelin 17. viikolle saakka, jonka jälkeen oli muutama viikko rauhallista ennen kuin selkäsäryt alkoivat vaivaamaan. Nukkunut en ole kunnolla moneen kuukauteen ja ilman tukivyötä en pysty lähtemään mihinkään. Siinä missä viimeksi puhkuin energiaa synnytykseen asti, olen nyt odottanut töiden päättymistä kuin kuuta nousemaan. Vielä hetken olen töissä ellei tyyppi keskeytä viimeisiä projekteja, ja tällä kertaa toivon että edes viikon ehtisin olemaan rauhassa kotona. Jää nähtäväksi.

Pinnasänky on siis nostettu uudestaan meidän makuuhuoneeseemme, vauvanvaatteet on pesty ja laitettu valmiiksi ja vanhat vauvakamat on käyty läpi. Pari pientä juttu uupuu, mutta valmista alkaa olemaan. Uusi arki on siis edessä ja mielenkiinnolla odotan miltä se näyttää.

Elämä se jaksaa yllättää.

Kun aika vilistää

Olen jonkin aikaa miettinyt, että pitäisi reflektoida kulunutta syksyä ja kun Hilkkakin kauniisti pyysti, ajattelin laittaa ajatuksia paperille. Tekstistä tuli (taas) aika pitkä, mutta en halunnut sitä jakaa useampaankaan pätkään.

Lapsi on kohta jo 8kk ja olen ollut töissä melkein 3kk. Aika juoksee käsittämätöntä vauhtia! Jotenkin pieniä välietappeja on koko ajan, sattuu ja tapahtuu ja tuntuu että aika menee selvästi eteenpäin aiemman matelemisen sijaan. Pieni Ihminen kasvaa käsittämätöntä vauhtia. Vasta äsken hän syntyi ja nyt suuhun puskee jo hampaita ja tyyppi yrittää lähteä liikkeelle.

Paluu töihin oli helpompi kuin ajattelin. Ajatus erosta tuntui etukäteen vaikealta, mutta tosipaikan tullen kaikki on mennyt tosi kivasti. Ensimmäisenä päivänä oli haikeaa, mutta helpotti kun lapsen hoitaja toi Pienen Ihmisen iltapäivällä syömään ja viettämään hiukan aikaa kanssani. Onnekas olen, kun työ joustaa tuon verran. Töihin tarttuminen oli mahtavaa, enkä tiedä olenko koskaan saanut inboxin läpikäymisestä niin paljon iloa, kuin parina ensimmäisenä päivänä töihinpaluun jälkeen. Olen nauttinut töistäni ja siitä, että saan olla itsekseni ja tehdä jotain kansantaloudellisesti merkityksellistä. Olen ottanut kaiken irti työpäivistä ja todella rehellisesti tykännyt olla toimistolla.

Samanaikaisesti loppuiltapäivästä onkin jo kiire kotiin. <3

Arkemme on vakiintunut jo mukavasti ja löytänyt omat uransa. Lapsi nukkuu yönsä kohtuullisesti, joskus koko yön, mutta yleensä jonkun kerran heräillen. Minä herään Miestä herkemmin itkuun, joten myös nousen ja käyn laittamassa tuttia takaisin suuhun. Onneksi lapsi yleensä nukahtaa heti sen jälkeen ja itse samoin. Kun aurinko nousee, herää lapsikin yöuniltaan ja suoritamme vahdinvaihdon, yleensä kuuden-seitsemän välillä. Mies viettää aamulla aikaa lapsen kanssa, pitää seuraa ja antaa aamupuurot, ennen kuin hoitajan päivä alkaa. Minä saan torkkua vielä hetken ja hoitaa aamutoimeni rauhassa. Aiemmin syksyllä meillä oli kausi, jolloin lapsi nukkui Todella Huonosti. Aloitti heräämisen 01-02 aikoihin ja heräili 30-45 min välein aamuun asti. Silti piti lähteä töihin ja Äiti oli Vähän Väsynyt. Päädyimme pitämään unikoulua ja se toimikin hienosti. Sen jälkeen on ollut isompia uniongelmia lähinnä hampaiden takia, mutta vain yksittäisiä öitä, jotka kyllä kestää.

Töistä yritän lähteä kotiin viiden aikaan, ihan viimeistään kuuteen mennessä. Näin minulle jää 2-3 tuntia aikaa lapsen kanssa iltaisin. Leikimme, syömme ja menemme rauhassa nukkumaan. Hoitajamme valmistaa meidän ruokamme, joten saamme keskittyä laatuaikaan lapsen kanssa. Yleensä minä nukutan lapsen, koska se on minusta ihanaa (lapsi menee todella nätisti iltaisin nukkumaan). Välillä Mies hoitaa tämän, joko siksi että itse joudun lähtemään eteenpäin, tai siksi että haluamme varmistaa, ettei lapsen nukkumaanmeno riipu minun läsnäolostani. Tarvittaessa jatkan töitä kotona lapsen nukkumaanmenon jälkeen, mitä sitäkin tapahtuu säännöllisesti. Olen ilmoittanut töissä, että en ota palavereja klo 17-20 väliselle ajalle ja aika hyvin tämä onkin onnistunut. Se toki tarkoittaa, että aikaeron takia palavereja on sitten klo 20 jälkeen, mutta tämä on mielestäni parempi vaihtoehto.

Olen siis pitänyt perussääntönä, että tulen aina kotiin illalla töiden jälkeen ja olen kotona Lapsen nukkumaanmenoon saakka. Jos on jotain muuta ohjelmaa, yritän mahdollisuuksien mukaan järjestää niin, että voin lähteä vasta nukkumaanmenon jälkeen. Yleensä se onnistuu, mutta välillä ei, jolloin Mies ottaa ohjat. Joskus harvoin olemme olleet molemmat poissa nukkumaanmenon aikana, jolloin hoitaja laittaa lapsen nukkumaan. Käymme miehen kanssa ulkona syömässä noin kerran viikossa, mutta tällöinkin lähdemme vasta Lapsen nukkumaanmenon jälkeen. Tämä onnistuu hienosti kiitos hoitajamme, sekä siksi että lapsi nukkuu niin hyvin. Voimme olla rauhassa tietäen ettei poissaolomme aiheuta ongelmia.

Imetystä olen edelleen jatkanut, mutta se on pikku hiljaa vähentynyt ja nyt ollaan todennäköisesti loppumisen kynnyksellä. Pumppasin alkuun työpäivän aikana kertaalleen, ja syötin itse töiden jälkeen, ennen nukkumaanmenoa ja aamuisin - tällöin päästiin 4 rintamaitosyöttöön päivässä jolloin jouduttiin vain hieman täydentämään korvikkeella. Pikkuhiljaa pumppaaminen onnistui kuitenkin huonommin ja huonommin ja kuukauden jälkeen juuri mitään ei irronnut. Siirryimme siis imetykseen kotona ollessani, eli 2-3 kertaa päivässä. Maidoneritys on kuitenkin sen jälkeen vähentynyt entisestään ja nykyisin pystyn syöttämään enää korkeintaan kerran päivässä. Olin muutaman päivän työmatkalla ja vaikka siellä sinnikkäästi pumppasin ylläpidon takia, oli muutos kotiinpaluun jälkeen selkeä. Kun lapsi joutuu tekemään enemmän töitä kuin pullon kanssa, eikä siltikään saa yhtä paljon, hermostuu hän nopeasti. Niinpä imetän tällä hetkellä lähinnä kun hän on uninen ja imetyksen tarkoitus on ennemmin läheisyys kuin ravinnontarve. Mielelläni jatkaisin, mutta homma on kirjaimellisesti kuivumassa kasaan. Tällä mennään.

Kiinteitä menee neljän kertaa päivässä: aamu- ja iltapuurot, päivällä sosetta ja iltapäivällä tuorehedelmää. Soseet olen tehnyt itse; teen 2-3 viikon välein isomman satsin pakkaseen. Parin tunnin kertapanoksella saa tehtyä jo paljon ja jääkuutioista on helppo koota erilaisia sekoituksia.

Hoitajan kanssa on mennyt todella hienosti. Ainahan vieraan ihmisen ottaminen mukaan arkeen on oma riskinsä, mutta meillä on tuntunut käyneen tuuri. Kun lapsi näkee hoitajan ensimmäisen kerran aamulla, leveä hymy syttyy molempien kasvoille. Se tuntuu hyvältä.
Olen pelännyt mustasukkaisuutta, koska lapsi viettää enemmän aikaa hoitajan kuin minun kanssani, ja luonnollisesti (toivottavasti) oppii varmasti luottamaan häneen kovasti. Tähän mennessä sitä ei ole onneksi ollut, vaan olen voinut olla vilpittömän onnellinen että tämä ihminen on lapseni elämässä. Uskon, että niin kauan kuin tiedostan asian, osaan paremmin käsitellä sitä. Faktahan on, että kaikille on parempi että lapsi aidosti luottaa hoitajaansa, eikä vaadi minun läsnäoloani. Vaikea tilanteesta tulee, jos/kun joskus muutamme tai hoitaja lähtee pois, sillä tällöin tärkeä ihminen lapsen elämässä "katoaa". Käsitellään sitä sitten siinä vaiheessa.

Koen, että me olemme todella onnekkaita saadessamme pyörittää arkeamme tällä tavoin. En usko, että olisin viihtynyt täysillä kotona lapsen kanssa kovin paljon pidempään. Rehellisesti, ja raadollisesti sanoen nautin ajasta lapsen kanssa paljon enemmän nyt, kun saan kuluttaa energiaa ensin töissä ja sitten tulla kotiin. Samoin se, että meillä on oma hoitaja on aivan fantastista. Se, että voimme käyttää ajan niin täysipainoisesti ensin lapsen kanssa, ja sitten keskenämme, on todella ainutlaatuista ja muistan arvostaa sitä päivittäin. Hoitaja onkin arkemme suurin sankari.

Arkemme on todella nautinnollista tällä hetkellä. Väsymys ei paina sen enempää kuin ennenkään, koska vaikka joudun heräilemään, on rytmini muuten muuttunut ja kokonaisunimäärä on vähintää sama kuin ennenkin. Jaamme vastuuta lapsesta Miehen kanssa ja kun välillä tulee epätoivon tai ärsyyntymisen hetkiä, on toinen siinä ja itse saa ottaa tauon. Lapsi on kovin rakas ja sydämessä läikähtää kun vain vilkaisenkin kuvaa työpöydällä. En suoraan sanottuna uskonut, että arki lapsen kanssa edes voisi olla näin vaivatonta ja mukavaa. Tässä on hyvä.

Oikein nautinnollista joulun koti-Suomeen, toivottavasti saisitte lunta.

Taas erilaiseen arkeen

Niin se aika vilistää hurjaa vauhtia ja reilun viikon päästä on edessä se mihin piti olla ikuisuus - paluu töihin. Pieni Ihminen täyttää 5kk ja meillä alkaa (taas) uusi arki. Olo on ristiriitainen. Alunperin ajattelin, että on mukava palata töihin kohtuullisen nopeasti, ja vaikka edelleen on mukava palata töihin, tuntuu ajatus erosta yllättävän vaikealta. Nyt jo harmittaa, että pitää luopua Pienen sylittelystä ja halimisesta. Niin sitä pragmaattisesta insinööristäkin kuoriutui äiti.

Yllättäen tähän mennessä yksi vaikeimmista asioista itselleni on ollut imetyksestä "luopuminen". Lapsi on edelleen täysimetyksellä, mutta olemme jo siirtyneet "työrytmiin", jossa lapsi saa maitonsa päivisin pullosta ja rinnasta vain iltaisin ja aamuisin. Ettei tulisi liian montaa muutosta kerralla. Siinä missä imetys oli itselleni alussa hyvin mekaaninen suoritus, on siitä nyt tullut hyvin tunnepitoinen ja herkkä tilanne, josta nautin kovasti. Sellainen meidän kahden yksityinen, intiimi hetki. Nyt kun päivisin pumppaillaan ja annetaan pullosta, oikein odotan iltaa kun taas saan ottaa lapsen rinnalle. 

Yllättävää on ollut myös se, miten paljon lapsen tulisi juoda/syödä vuorokauden aikana. Ohjeet sanovat nyrkkisäännöksi lapsen paino jaettuna kuudella, mikä tarkoittaa meidän tapauksessa 1,3 litraa. Kun syöttöjä on tällä hetkellä n. 8 vuorokaudessa, tarkoittaa se reilua 1,5 dl kerrallaan. Voin kertoa että siinä riittää pumpattavaa. Vaikka tavoitteeni on ollut jatkaa täysimetystä töissäkin, alkaa epäilys pikku hiljaa hiipimään, koska en millään saa kerralla pumpattua niin paljon kuin tarvitaan (päivässä pullosta yhteensä n. 4,5 dl), enkä usko voivani järjestää aikataulujani niin, että voisin useamman kerran päivässä pumpata toimistolla. No, katsotaan ja ihmetellään mitä tapahtuu, ei se osittainen korvikkeen käyttö mikään katastrofi olisi. Toisaalta en ole täysin vakuuttunut tuosta syöttömäärästä.

Eroa lapsesta on myös harjoiteltu. Uusi arki on meillä mahdollinen hoitajan avulla. Hän on ollut apunamme jo kolme viikkoa, tutustumassa ja opettelemassa arkeamme. Olemme käyneet läpi kasvatusperiaatteitamme ja toiveitamme lapsen hoitoon liittyen ja pyrkineet varmistamaan että kommunikaatio pelaa puolin ja toisin. Pari kertaa hän on hoitanut lyhyesti lasta itsenäisesti kun olen ollut asioilla (kerran kävimme Miehen kanssa myös kaksin syömässä), mutta huomenna edessä on ensimmäistä kertaa hieman pidempi, työpäivän pituinen ero. Ihan luottavaisin mielin olen, ja jos tulee ongelmia, olemme kuitenkin tavoitettavissa ja tarvittaessa pääsemme kotiin.

Nukkuminen meillä on sujunut varsin kivasti. Pieni alkoi nukkumaan aamuun asti (heräsi klo 6-8) 2kk ikäisestä, mutta nyt viimeiset pari viikkoa on ollut haastavampaa. Saimme riesaksemme flunssan ja sen jälkipyykkinä meni unirytmi ihan sekaisin ja nyt pitää herätä pari kertaa yössä laittamaan tutti takaisin suuhun ja lisäksi syöttämään kertaalleen aamuyöstä. Ilmeisen tavallista 4-6 kuukauden iässä, mutta harmillista töihinpaluuta ajatellen. ;) Toivotaan kuitenkin, että tässä vieä ehdittäisiin saada homma uudestaan haltuun. Jos ei, niin puolen vuoden kieppeillä lähdetään pikku hiljaa koittamaan unikoulua.

Toisena ikään kuuluvana riesana meillä on järkyttävä pulauttelu. Kamaa tulee ulos jatkuvalla syötöllä ja lääkäri meinasi että kyse on refluksista. Tila ei kuitenkaan juurikaan häiritse Pientä, joten en halunnut lähteä hoitamaan sitä lääkkeillä. Pyykkikone laulaa jatkuvalla syötöllä kun maidossa ovat niin Pienen kuin meidänkin vaatteet, mutta se on aika pieni harmi. Pidetään lasta enemmän pystyasennossa ja koitetaan sillä saada parannusta aikaan. Olemme myös lähtenee maistattamaan kiinteitä ja vaikka kiinteitä ei vielä anneta kuin pari lusikallista päivässä, toivomme sen tuovan sitten ajallaan parannusta asiaan.

Kävimme tällä viikolla tarkastus/rokotuskäynnillä lääkärillä, joka kehui Pientä kovasti. Kuulemma kasvaa ja kehittyy upeasti ja vaikuttaa tasapainoiselta ja onnelliselta lapselta. Totesi minulle, että "What ever you are doing, just keep doing it with confidence." Tuli hyvä fiilis, kyllä tässä jotain on osattu oikein tehdä.

Vaikka töihinpaluuseen liittyvä ero tuntuu nyt vaikealta, en usko sen olevan helppoa kellekään. Rauhoittaa kun tietää, että suurin osa vanhemmista käy näitä samoja tunteita läpi jossain vaiheessa. Edessä on varmasti paljon epätoivon ja harmituksen hetkiä, mutta niistä selvitään varmasti. Hyvä puoli on joustava työaikani, joka mahdollistaa meille sopivimman rytmin hakemisen.

Pieni Ihminen on niin kovin rakas. Hymyilee paljon, on aika vastikään löytänyt varpaansa ja melkein kääntyy selältä vatsalleen (kertaalleen kääntyikin, mutta tuota vahinkoa ei olla pystytty toistamaan). Sydän pakahtuu kun pieni suu leviää suureen hymyyn äidin nähdessään. Pienestä on tullut hurjan tärkeä osa arkeamme ja elämäämme. Vaikka välillä harmittaa, väsyttää ja kyllästyttää, ovat onnenhetket juuri suuria kuin etukäteen ajattelin ja toivoin. Vastuu tuntuu hyvältä. Tästä on hyvä jatkaa elämää eteenpäin.

Synnytyskertomus

Mietin ensin, etten tekisi tästä aiheesta postausta, mutta sitten tuntui siltä, että haluaisin muistot tarkasti talteen.

Saimme tosiaan huhtikuisena maanantaina tiedon, että lapsi syntyisi seuraavana päivänä sektiolla. Vaikka mahdollisuus sektiosta oli ollut ilmassa, tuli nopea aikataulu todella isona shokkina. Kävin iltapäivällä valmistelevissa kokeissa (verikokeet ja -ryhmä, perustarkastus, haastattelu jne) ja suuntasin toimiston kautta kotiin. Pakkasimme illalla sairaalalaukun (lista oli sentään jo valmiina), petasimme lapsen sängyn, soittelimme vanhemmille päivityksen, minä tein hiukan töitä ja yritin siirtää kaikki kriittiset asiat kiireesti muille ihmisille ja lisäksi väänsimme kättä lapsen sukunimestä. Täällä lapsen nimi merkitään syntymätodistukseen jo sairaalassa, joten päätös piti tehdä ja meillä on eri sukunimet. Olisihan tuon keskustelun kieltämättä voinut käydä aiemminkin, mutta tyylillemme uskollisina lykkäsimme päätöstä pakkoon asti. Molemmat halusivat lapselle oman nimensä, mutta lopulta minä totesin asian olevan vielä tärkeämpi Miehelle ja annoin periksi. (otan omani takaisin sitten jossain muussa asiassa, toim. huom.) Kävin rauhassa suihkussa ja lopulta puolen yön jälkeen menimme nukkumaan. Yllättäen uni tuli varsin helposti, mikäli oli hyvä, koska kello soi ennen kuutta. Itse en saanut syödä tai juoda aamulla leikkauksen takia mitään, joten pääsimme varsin nopeasti liikkeelle heräämisen jälkeen. Hyppäsimme taksiin ja ajelimme heräävän kaupungin läpi sairaalaan. Tilanne oli epätodellinen, olo oli kuten minä tahansa päivänä ja silti mielessä tieto mihin oltiin menossa.

Sairaalalla menimme ensin ilmoittautumaan saapuneiksi. Vaikka jonoa ei ollut (vain kaksi ihmistä asioimassa tiskillä kun tulimme), meni tässä aika paljon aikaa. Kirjautumisen jälkeen, odoteltuamme hetken, tuli hoitaja noutamaan meidät ja vei "takakautta" osastolle. Tässä vaiheessa selvisi myös, että saimme sittenkin yksityisen huoneen kahden hengen huoneen sijaan, mikä oli hienoa. Koko ruljanssissa meni reilu tunti ja mietin koko ajan, että onneksi ei ole synnytys käynnissä, koska silloin odottelu olisi voinut harmittaa.

Huoneemme oli mukava, hiukan hotellimainen verhoineen ja tauluineen. Siellä oli taulu-tv, jääkaappi ja oma kylpyhuone, sekä sohva Miestä varten. Odottelimme huoneessa hetken ja tutustuimme ohjemateriaaleihin kunnes hoitaja tuli tuomaan sairaalavaatteet ja antamaan esilääkityksen. Olo oli rauhallinen ja rento. Aika pian tämän jälkeen minut tultiin hakemaan ja kärrättiin kohti leikkaussalia. Ennen saliinmenoa minut laitettiin "odotushuoneeseen", jossa oli pari muutakin potilasta. Yritimme kysyä, josko Miehen olisi kuitenkin mahdollista päästä mukaan synnytykseen. Hoitaja epäili, ettei se onnistuisi, koska minulla oli Placenta Praevia Major ("PP Major"), mutta lupasi silti selvittää. Mies joutui jäämään odotushuoneen ulkopuolelle ja minä makasin sängyllä yksin kattoa katsellen. Tässä vaiheessa alkoi jännittämään. Vaikka uskoin, että kaikki menisi hyvin, alkoivat tunteet vyörymään ja kyyneleet valuivat ihan puhtaasta hermostuksesta. Anestesialääkäri tuli tapaamaan minua ja kertomaan yksityiskohtaisesti mitä leikkauksessa tulee tapahtumaan ja näki tietysti mielentilani ja rauhoitteli kovasti että kaikki menisi hyvin. Yritin kyyneleiltäni selittää, että tiedän ja uskon näin, eikä tilanne ole niin paha kuin miltä näyttää. Tunsin itseni aika hölmöksi. Hän tarjoutui hakemaan Miehen paikalle, mikä oli hyvä veto. Vaikka kyyneleille ei tullut loppua, tuli parempi mieli. Kohta piti kuitenkin antaa viimeiset pusut ja minut vietiin leikkaussaliin.

En ole koskaan ennen ollut leikkauksessa tai leikkaussalissa, joten kokemus oli mielenkiintoinen. Yllätyin miten suuri tiimi siellä oli vastassa. Varmasti 7-8 ihmisiä hääräämässä. Tiimille annettiin raportti minusta ja siitä jäi fiilis, että PP Majorin takia salissa oli aika reipas hälytysvalmius ja ehkä tiimikin oli tavallista suurempi. En tiedä. Salissa oli todella kylmä, joten sain peittoni alle lämminilmapuhaltimen jalkoihini sukat. Minulle laitettiin spinaalipuudutus, jota etukäteen hieman jännitin. Minut autettiin istumaan kumaraan asentoon ja yksi hoitajista piti minua todella tiukkaan paikoillaan samalla kun anestesialääkäri laittoi piikin. Yllätyin, ettei se tuntunut missään. En ole ihan varma laitettiinko minulle ensin paikallispuudutus, mutta helppo tuo operaatio oli. Tämän jälkeen takaisin makuulle ja käteni sidottiin suoraan sivuille lepositeisiin. Olo oli kuin ristiinnaulitulla. Se oli hämmentävää ja yllättävää, mutta niin oli koko tilannekin, joten en jäänyt sitä miettimään. Spinaalipuudutuksen tehoamista seurattiin jääpalalla ja ilmeisesti se puri ihan hyvin. Puudutuksen laittamisen jälkeen anestesialääkäri kertoi, että valitettavasti Mies ei pääse mukaan saliin, sillä sairaalan turvasäännöt estävät tämän. PP Majoriin liittyy niin suuri riski, että saliin ei haluta ketään ylimääräistä, joka voisi vaarantaa tilanteen millään tavoin. Olin tämän jo arvannut, mutta piti yrittää.

Olin makoillut hetken paikoillani kun minulle kuiskattiin, että lääkärini on saapunut saliin. Tämän jälkeen kaikki on hiukan epäselvää ja hämmentävää. Selvää on, että en edes tajunnut että minut leikattiin auki. Edessäni oli näköeste, joten en tiennyt yhtään mitä tapahtui. Vatsaani paineltiin todella voimakkaasti, jopa "väkivaltaisesti" ja se tuntui todella, todella, omituiselta. Kipua ei ollut, mutta kummallista painetta sekä vatsan alueella että keuhkoissa. Tämä vaihe ei kestänyt kuin hetken, varmaan puhutaan alle puolesta minuutista. Ihmettelin kovasti mitä tapahtuu, koska en tiennyt että leikkaus oli alkanut. Tilanne selvisi kuitenkin hyvin pian, sillä lyhyen "alipaineen" jälkeen kuului pieni, mutta ponteva rääkäisy. Kyyneleet alkoivat valumaan heti pitkin poskia ja anestesialääkäri sanoi ääneen sen minkä tiesin, Pieni Ihminen oli täällä. Joku sanoi syntymäajan ääneen. Pian tämän jälkeen tämä Pieni Ihminen tuotiin näytille luokseni, laskettiin hetkeksi rinnalleni ennen kuin vietiin taas pois tutkittavaksi ja minut kursittiin kasaan. Kun kaikki oli valmista, tuli lääkärini ensimmäisen kerran moikkaamaam sermin toiselle puolelle. Kertoi, että kaikki oli mennyt hienosti ja lähti pois. Koko leikkaussalivierailuun meni aikaa ehkä 15-20 minuuttia kaikkine valmisteluineen ja jälkipyykkeineen, todella tehokasta. Itse leikkaus oli mennyt todella hyvin ja menetin verta vaivaiset 250ml, enkä odotuksista huolimatta tarvinnut yhtään ylimääräistä tilalle.

Kun show oli ohi, minut kärrättiin heräämöön. Siellä minua jututettiin ja varmistettiin ettei ole pahoinvointia tai kipuja, ja että tajunnantasoni on hyvä, jonka jälkeen Pieni Ihminen tuotiin luokseni ja pian tämän jälkeen myös Mies päästettiin paikalle. Olo oli todella hämmentynyt ja epätodellinen. Makoilimme siinä hetken yhdessä, kunnes vauva ja Mies lähtivät kohti osastoa ja minä jäin vielä hetkeksi tarkkailtavaksi. Kanssani heräämöön jäi uusi BFF:ni, lämminilmapuhallin, mahtava kapistus. Siirtopapereideni kanssa oli jotain häikkää (oli lähetetty väärälle osastolle), mutta kun ne saatiin kuntoon, vietiin minut huoneeseemme, jossa Mies ja lapsi odottivat. Sain pienen viereeni ja yhteinen matkamme alkoi.

Uusi arki

Tekstistä tuli jälkikäteen luettuna aika sekava, mutta se toisaalta taitaa olla tämänhetkinen fiiliskin. ;)

Pienemme on nyt reilun kuukauden ikäinen ja arki alkaa pikku hiljaa rullaamaan. Mitään rytmiä ei toki vielä ole, mutta alamme ymmärtämään toisiamme. Ihan mahtava pieni käärö!

Sektio meni kuten aiemmin mainitsin erittäin hyvin. Ensimmäiset päivät olo oli melko tuskainen ja kotiin päästyä tuli kiroiltua paljon kun leikkausalue sattui niin älyttömästi vääristä liikkeistä. Jossain välissä olin varma, että joku sisemmistä haavoista oli revennyt auki ja vuotaisin kohta kuiviin. Hengissä ollaan kuitenkin edelleen. (toim. huom. ei ollut revennyt, tuntui vain siltä) Reilun viikon jälkeen lopetin särkylääkkeiden syönnin ja nyt viiden viikon kohdalla olo on oikein hyvä. Tietyt liikkeet sattuvat edelleen, mutta kipu on hyvin pientä aiempaan verratuna. Arpi itsessään on ulkonäöltään siisti, mutta nähtäväksi jää miten se korjaantuu tuntumaltaan ja miten venynyt iho saadaan vetäytymään entiselleen.

Olen tunnustellut paljon itseäni ja tuntemuksiani lapsen suhteen. Hoitovietti on vahva, mutta mitään monien kokemaa tunteiden ilotulitusta en ole vielä kohdannut. Sitä paljon puhuttua Äidinrakkautta (tm) odotellaan siis edelleen. Ystäväni, joka sai esikoisensa kuukautta ennen meitä kertoi, että hänellä se lähti kehittymään vasta siinä vaiheessa kun lapsi alkoi ottamaan selvemmin kontaktia ja hymyilemään. Kuulostaa erittäin mahdolliselta. Nyt kommunikointimme on hyvin yksisuuntaista; minä kohdistan viestini hänelle ja hän kuuluttaa oman asiansa geneerisesti koko maailmalle. Katse alkaa vähitellen kohdistumaan, mutta keskittymiskyky on kultakalan luokkaa. Pikku hiljaa kuitenkin.

Juniori syntyi sopivasti ennen äitienpäivää, mutta mitä lähemmäksi päivää tultiin, sitä hämmentyneemmäksi olo muodostui. Mies kyseli toiveita ja minä kiusaannuin. En kerta kaikkiaan tuntenut itseäni äidiksi, vaikka todistettavasti pieni ihminen oli minusta syntynyt. Itseni kutsuminen äidiksi tuntui todella oudolta, jopa väärältä.

Nyt tuo olo on hiukan pehmentynyt, toistelen lapselle äitiä puheessa vähän väliä ja samalla totutan itseänikin siihen. Oletan, että kun lapsi selvästi osoittaa tarvitsevansa juuri minua, alkaa tunne voimistumaan. Metaformoosi on selvästi käynnissä. Olen laulanut pienelle aika paljon, ja kesti pitkään ennen kuin pystyin laulamaan Ihme ja kumma kokonaan läpi ilman, että aloin kyynelehtimään vuolaasti. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa." Tuohon lauseeseen kiteytyy niin monta hienoa asiaa, että olen sen äärellä aseeton. Että minulla on mahdollisuus ohjata tätä pientä kulkijaa. Melko ainutlaatuista.

Kotona olemiseen suhtaudun asiaankuuluvana osana prosessia. Ainakaan vielä en ole löytänyt itsestäni kotiäiti-moodia. Päivät ovat yksinkertaisia koostuen lähinnä imetyksestä, vaipanvaihdosta, nukkumisesta ja odottamisesta ja ei se nyt suoraan sanottuna varsinaisesti mitään super-haastavaa ja mielenkiintoista aivojumppaa ole. Leppoisaa ja pääosin mukavaa kuitenkin. Lähdimme ulos liikkeelle varsin aikaisessa vaiheessa ja Tyyppi alkaa olemaan varsin tottunut liikkumaan julkisilla paikoilla. Nukkuu sikeästi kuin tukki ja herättää sillä huomiota ravintolassa. "Ihanko todella tuo lapsi pystyy päällä noin nukkumaan?!" Äitinsä unenlahjat perinyt.

Yöt menevät vaihtelevasti ja syödä pitää suurimman osan aikaa 2-3 tunnin välein. Välillä tunnin välein, mutta pari kertaa on saatu nauttia jopa 5 tunnin pätkistä. Yllättävän hyvin sitä kuitenkin jaksaa, vain muutaman kerran on tullut "Äiti on vähän väsynyt" -hetkiä. Kaikki varoittelivat alun rankkuudesta, mutta meillä se on mennyt todella sujuvasti. Tästä suuri kiitos Miehelle, joka on ollut mahtavasti mukana ja tukenut hoitamalla noin kaiken ja minä olen saanut keskittyä imettämiseen. Vaikeita hetkiä oli välillä alussa kun imetys oli jonkin aikaa todella kivualiasta. Sinnikkyydellä (ja vähän itkullakin) siitä selvittiin ja nyt homma toimii hienosti.

Arki on heittänyt lyhyessä ajassa kuperkeikkaa. En ole vielä täysin sinut tämän uuden elämän kanssa, mutta minusta tuntuu kuitenkin hyvin voimakkaasti siltä, että tässä minun kuuluu olla. Pieni tyyppi on ihan huippu ja tuskin maltan odottaa, että saan kulkea tämän matkan hänen kanssaan.

Hän on täällä

Hui, miten maailma voi heittää ympyrää niin lyhyessä ajassa. Maanantaina aamulla pakkasin läppärin laukkuun jatkaakseni töihin lääkärin jälkeen ja tiistai-aamuna hyppäsin taksiin ja lähdin synnyttämään pientä ihmistä. Ette usko miten epätodellinen olo oli moottoritiellä aamuruuhkassa. Katsottiin Miehen kanssa toisiamme: "Meidän lapsi on ihan kohta täällä." Molemmat yhtä hämmentyneinä.

Ja muutamaa tuntia myöhemmin hän oli todella täällä.

Kaikki meni lopulta hienosti, paremmin kuin uskalsin toivoa. Mitään komplikaatioita ei tullut, vaikka leikkaussali oli täydessä hälytysvalmiudessa placenta praevia major -diagnoosin takia - miestäkään ei päästetty mukaan vaikka yleensä suunniteltuihin sektioihin pääsee ja kovasti yritimme. Suuri kunnia tästä kuuluu lääkärillemme, sattumalta olimme ilmeisesti valinneet sairaalan huipun. Anestesialääkäri nimittäin kertoi briiffauksensa yhteydessä, että sairaalan henkilökunta käyttää meidän lääkäriämme, koska hän on vain niin hyvä. Se kertoo paljon, se.

Kolme yötä vietimme sairaalassa kerrassaan erinomaisessa hoidossa ja nyt olemme jo kotona. Pikku hiljaa opettelemme tuntemaan toisiamme ja muodostamaan rutiineita.

Hän on ihmeellinen.

Kaikki vuosien aikana kertyneet epäilykset ovat poissa, haluan vain huolehtia tästä pienestä ihmisestä, varmistaa, että hänellä on kaikki hienosti.

Yksi sana - onni.

Tuomiolla

Tänään käytiin ultrassa selvittämässä istukan viime hetken tilanne ja sen jälkeen lääkärin luona kuulemassa tuomio. Karuahan se oli - istukka peittää kohdunsuun kokonaan. Kun listalle lisättiin eilen alkanut (maltillinen) verenvuoto, antoi tuomari/lääkäri yksiselitteisen tuomionsa ja sektioaika varattiin huomisaamuksi.

BANG!

Töitä piti ehtiä tekemään vielä muutama päivä, mutta ne vaihtuivat nyt leikkausta valmisteleviin toimenpiteisiin, sisäänkirjatumiseen sairaalaan ennalta, paperien täyttämiseen ja kiireiseen työpöydän putsaukseen (kaikki paperit ja mapit kasseihin ja kotiin, katsotaan sitten myöhemmin että mitä tuli mukaan). Nyt istun koneella ja yritän selvittää päätä ja miettiä mitä ihan oikeasti pitää tehdä vielä tänään.

Pitäkäähän peukkuja, ihan kohta mennään!