17.12.2013

Entä jos kaikki ei tunnukaan miltä "pitäisi"

Hahaa, huijasinpas itseänikin väittämällä etten tule enää kirjoittamaan, mutta niin vain koin sen tarpeelliseksi. Nyt annan heti alkuun ystävällinen neuvon kaikille teille, joilla matka on vielä alkamatta, että ei välttämättä kannata lukea eteenpäin, sillä tekstini saattaa aiheuttaa mielipahaa.
Kirjoitus on myös kilometrin pituinen, koska tässä tulee nyt patoutumia viikkojen ajalta.

Taustana alkuun se, että vaikka matka lapsen saamiseksi on ollut kohtuu pitkä, se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä. Blogiakin lähdin kirjoittamaan alunperin siksi, että taistelin sisimmissäni sen kanssa haluanko lapsia ylipäänsä. Ja edelleen ihmettelen, voiko lapsettomuudesta kärsiä, jos ei ole varma haluaako sitä lasta.

Raskaus etenee hitaasti mutta varmasti. Kasassa on jo yli 18 viikkoa ja ensi viikolla edessä rakenneultra. Puoliväli kolkuttelee. Sukupuoli selvisi jo edellisessä tutkimuksessa ja se teki kaikesta todella konkreettista. Nimivaihtoehdot ovat pyörineet mielessä. Nyt odottelen kovasti että tuntisin ensimmäiset liikkeet, joiden pitäisi ilmestyä ihan koska tahansa. Alun pahoinvointi oli todella raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin ja nyt olo on käytännössä normaali. Siis fyysisesti.

Henkisesti koen silmitöntä huonoa omatuntoa. Maailmani ei ole millään lailla vaaleanpunainen, enkä tunne suurta rakkauta lasta kohtaa. Suhtaudun raskauteen ja synnytyksenjälkeiseen aikaan insinöörimäisellä otteella. Luen muiden raskaanaolevien tekstejä, joista pursuaa onni ja odotus, samalla kun itse rakennan päässäni ToDo-listaa ja aikataulua asioista.

Koen välillä huolta lapsen puolesta, ja aina ennen lääkäriä olen varma, ettei se ole enää hengissä. Se tuntuukin sitten ainoalta inhimilliseltä tunteelta. Ajattelin aina, että hormonit saavat aikaan sen odotuksen ja onnen, vaikkei vauvakuumetta koskaan ollutkaan. No niitä hormoneita odotellaan edelleen.

Pelkäsin esimiehelle kertomista todella paljon, koska koen pettäneeni hänet "hankkiutumalla" tähän tilanteeseen. Turhaan pelkäsin, vaikka on toki sanottava, että haasteita tilanteeni aiheuttaa. Eilen asiasta kerrottiin koko firmalle ja päässäni kuulin kaikkien huokauksen ja pettymyksen. Myöhemmin kollegani kertoi, että ihmiset olivat puhelimeen huutaneet onnitteluita, mutta itsehän en niitä kuullut. Kertoi myös, että esimies oli jossain välissä todennut, miten mä taidan ottaa tämän tilanteen raskaammin kuin pääkonttorin väki. Oikeassa on.

Kun olen kertonut uutisen läheisille, ovat kaikki olleet aivan pähkinöinä ja onnitteluita on tulvinut. Itse olen lähinnä kiusaantunut ja yrittänyt mutista jonkun neutraalin vastauksen.
Ystävä: "Ihanaa, onnea! Aivan mahtavaa!"
Minä: "Joo, onhan tää jännittävää."
Molempien vanhemmat haluavat nähdä skypen välityksellä mahan kasvua, minä kiusaannun.

Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi hankkia mitään tarvikkeita. Äitini lähetti minulle kummitätini aikoinaan tekemän vauvanviltin. Se oli suloinen ja olin otettu, mutta piilotin sen syvälle kaapinnurkkaan. Ystäväni kysyi koska mennään ostamaan vauvanvaatteita. Sain vain sanottua, etten ole siellä vielä. Olen pitkään haaveillut eräästä tuolista ja aikoja sitten päättänyt, että hankin sen kun lapsi tulee, koska se on täydellinen "imetys-tuoli". Mieheni kysyi jo pari kuukautta sitten, josko se saa tilata. Kielsin. Kysyi pari viikkoa sitten uudestaan ja annoin periksi, ja nyt pelkään hetkeä jolloin se tulee.

Ahdistun ajatuksesta, että "joudun" jäämään äitiyslomalle. Huomaan jo miettiväni kuinka nopeasti voin palata töihin, samalla kuitenkin tiedostaen, että haluaisin imettää lasta sen 6kk.

Nautin raskausvatsastani paljon, se on todella suloinen ja käytän mielelläni vaatteita, joissa se näkyy. Olen siitä ylpeä ja haluan että se huomataan, mutta en halua että siitä keskustellaan. Kaipaan kovasti vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa puhua raskausajasta, mutta ahdistun pahasti "hössötyksestä".

Olen analysoinut itseäni kovasti, ja ajatellut, että tämä on minun suojamuurini, jolla varmistan, etten luhistu jos asiat menevätkin pieleen. Toisaalta koen, etten ole "ansainnut" tätä, koska en aidosti toivonut lasta, ja niin moni muu edelleen odottaa. Ystäviemme polku on ollut todella pitkä ja raskas, ja lopulta vei luovutushoitoihin. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Sain itseni kiinni toivomasta, että olisin valmis luopumaan omasta raskaudestani, jotta he onnistuisivat, koska tämä on heille tärkeämpää. Aivan päätön ajatus. Pelästyttävä jopa. Viikonloppuna selvisi, että he ovat plussanneet. Tirautin pari onnenkyyneltä heidän puolestaan ja samalla jäin miettimään toivettani. Entä jos vaihtokauppa toteutuikin. Entä jos tässä on syy sille, etten ole tuntenut lapsen liikkeitä, vaikka olisi pitänyt? Että siellä ei kukaan enää liiku. Edelleen päätön ajatus, mutta syvällä takaraivolla. Nyt odotan ensi viikon ultraa täysin uudella jännityksellä.

Missään nimessä en laiminlyö lasta tai raskautta, päinvastoin. Olen tehnyt tarkkaa taustatutkimusta ohjeista ja neuvoista, enkä ota mitään annettuna. Olen lukenut raskausajan kirjoja ja tiedän tarkalleen miten raskaus ja synnytys etenevät. Pidän huolta itsestäni ja lapsen hyvinvoinnista niin hyvin kuin osaan. Suoritan pakollisia toimia kuitenkin robotinomaisesti, koska ne "täytyy" ja kuuluu tehdä.

En vain osaa olla aidosti onnellinen.

9 kommenttia:

  1. Jee, paluu! Tervetuloa takaisin!

    Musta tuo olo kuulostaa aika normaalilta. Ihminen varmaan suhtautuu asioihin perusluonttensa mukaisesti, vaikka olis niitä miten odottanut. Siis jos Sinikka Nopolan hahmo tulisi raskasksi pitkän lapsettomuuden jälkeen, se varmasti sanois, että ei tehrä tästä ny numeroo.

    Onko siellä missä ootte pakko mennä Suomen äitiyslomasääntöjen mukaan?

    Mun kahdessa afrikkalaisessa kotimaassa äitiysloma toimi silleen, että se oli 3kk, mutta monet palasi töihin jo aikaisemmin, kun ei malttaneet pysyä poissa. Työnantajien suhtautuminen imettävien äitien lounastuntien pituuksiin ja muihin taukoihin oli suht joustava, joten imettämistä (vaikkakaan ei täys-) pystyi jatkamaan aika hyvin, vaikka kävi töissä.

    (Tosin em. pätee vain siihen pieneen osaan väestöä, joilla on hyvät työpaikat.)

    Kirjoita taas kuulumisia! Ja hyvää joulua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hilkka, kiitos. Ehkä minussa asuu pieni Sinikka Nopola. :)

      Olet oikeassa tuon äitiysloma-asian suhteen. Suomen etuja mulla ei tosiaan olekaan, enkä niitä tule näillä näkymin noudattamaan. Mulla on 3kk palkallista äikkäriä, loppu menee sitten omasta pussista. Työnantajani on joustava, joten kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia. Olen myös miettinyt vaihtoehtoa, jossa palaisin kohtuu nopsaan takaisin töihin osa-aikaisesti. Nämä ajatukset lohduttavat ahdistusta äitiyslomasta, mutta eivät rauhoita huonoa omaatuntoa "huonosta äitiydestä". Ehkä mun pitäisi kuunnella enemmän muiden kulttuurien tavoista, ei se 1v olen mikään itsestäänselvyys.

      Tuo lounas-imetys on mahtava oivallus! Sitä en jotenkin ollut ajatellutkaan. Menee ehdottomasti harkintaan.

      Kiitos, tuli vähän parempi mieli. Hyvää joulua myös sinulle!

      Poista
  2. Mä varmaan ajattelisin raskaudesta samalla tavalla kuin sinä. Itsekin vielä empivänä. Mullekkaan lasten hankinta/saaminen ei ole koskaan ollut itsestään selvyys. Tällä hetkellä lapsihaaveet on jäissä kroonisten kipujen kanssa elämisen takia. Tällä määrällä lääkkeitä ei juuri pysty raskaana olemaan ja perheen perustaminen sen kuin vain lykkääntyy ja lykkääntyy koko ajan tämän kipuasian takia.
    Kaikki tunteet ja ajatukset raskauden kanssa on varmasti sallittuja. Kylläse sen verran mullistava kokemus on. Tsemppiä jatkoon ja toivon ,että tulisit vast edeskin kertomaan kuulumisiasi tänne blogisi puolelle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. FC, kiitos. Jossain syvällä tiedostan, etten ole yksin ajatusteni kanssa, mutta silti niitä on jotenkin vaikea hyväksyä, ehkä koska niistä ei puhuta.

      Lueskelin muuten sun kipukirjoitusta ja paha mieli tuli. Toivottavasti saat tilanteesi kontrolliin ja pikkuhiljaa pois lääkkeistä. Olen itse myös migreenikko (noin pahana ei ole tosin koskaan ollut) ja ollut myös estolääkityksellä ja välillä oli aikoja, jolloin en poistunut mihinkään ilman että oli kohtauslääkitykset mukana. Hyvin mahtuu iltalaukkuun huulipuna ja pillerit vierekkäin. ;) Nykyisin menee hyvin, vain joitain yksittäisiä kohtauksia vuodessa. Odottelin pelonsekaisin tuntein miten raskaus vaikuttaa migreeniini, mutta yhtään kohtausta ei ole ollut. (puuta taas koputtaen)

      Poista
  3. Hyvin tutunkuuloisia ajatuksia omalta raskausajaltani, olemme kai vain kaikki niin erilaisia luonteinemme ja siksi myös raskausaika on kaikilla omanlainensa. Jollain tapaa koko raskausaika konkretisoitui vasta kun vauva oli sylissä, sitä ennen kaikki valmistautuminen tuntui jollain oudolla tapaa hyvin "teoreettiselta", vaikea tätä selittää. Silti raskausaikaa on mukava muistella näin jälkeenpäin, se oli yhtäaikaa iloista, epävarmaa, huolestunutta, toiveikasta aikaa.. Kaikkea hyvää sinulle odotusaikaan, olisi mukava lukea kuulumisiasi myös jatkossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, anonyymi. Varmasti olet oikeassa tuon suhteen, että olemme erilaisia. Niin se "yleinen totuus" vain valtaa mielen. Toivon todella, että syntymä muuttaa tilanteen, tällä hetkellä mietin paljon sitäkin, että mitä jos ei muuta? Jos lapsi ei tunnukaan miltään? Pelottava ajatus.

      Poista
  4. Odotellen, ihanaa että kirjoitit taas! Juttusi ovat niin pohdiskelevia ja rehellisiä (ja minulle hyvin samaistuttavia). Luin tämän kirjoituksesi tuoreeltaan ja olen miettinyt koko viikon, miten vastaisin.

    Minulla on ollut monia hyvin samankaltaisia tunteita. Minusta ei kuulosta siltä, että olisit millään tavalla epänormaali, vaan siltä, että yleinen äitiydestä rakennettu kuva on hyvin ahdas ja läheskään me kaikki emme mahdu sen raameihin. Kaikesta näkee, että suhtaudut raskauteen ja vanhemmuuteen hyvin vastuullisesti ja teet parhaasi, kaikkesi, lapsen puolesta. Mitä muuta voisi enää vaatia?

    Minulla on nyt hyvin seesteinen, onnellinen olo, kun pahoinvointi on vihdoin helpottanut (se kesti aika lailla siihen asti, kun 16 viikkoa tuli täyteen). Eilen ostin ensimmäiset äitiyshousuni. On ollut ihanaa kertoa uutisia pikkuhiljaa ystäville ja työkavereille ja nähdä, kuinka aidosti he iloitsevat. Mutta ei minustakaan tunnu siltä, että pakahtuisin onnesta tai rakkaudesta vauvaa kohtaan vielä tässä vaiheessa. Tuntuu hyvältä, luonnolliselta, oikealta, mutta en ole koskaan ollut mikään suurten tunnekuohujen ihminen. En ole kyynelehtinyt ultratutkimuksissa tai raskaustestiä tehdessäni. Mies ihmetteli juuri naureskellen, etten ole ollut lainkaan pahantuulinen tai kiukutteleva hormonien takia. Vastasin siihen, että enhän minä muutenkaan ole sellainen. Kaikki eivät vain reagoi samalla tavalla.

    Minua ärsyttää kovasti, kun mieheni perheenjäsenet puhuvat koko ajan vain miehen siskon lapsesta, ja nyt toki myös tästä meidän tulevasta. Vaikka olen toivonut lasta näin kauan, en halua että elämäni redusoituu pelkäksi lapsiperhe-elämäksi. Olen yhä kiinnostunut monista muista asioista ja haluaisin keskustella niistäkin. Töistä pidän oikein mielelläni ainakin vuoden hengähdystauon, mutta varmaan senkin aikana seuraan vähän, mitä alalla tapahtuu, ja saatan itsekin tehdä jotain pientä. Olen haaveillut tästä alasta ja työnkuvasta paljon pidempään kuin olen haaveillut äidiksi tulosta, ja työ on tosi tärkeä osa identiteettiäni. Toisaalta tiedostan senkin, ettei työni mihinkään katoa perhevapaan aikana.

    Huh, voisin kirjoittaa näistä asioista paljon pidempäänkin, mutta riittäköön tämä tällä kertaa. Ehkä jatkan joskus omassa blogissani (se tosin ei tunnu enää oikein soveliaalta kirjoitusalustalta, kun raskaus on näinkin pitkällä). Oikein ihanaa joulua teille! Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Silmu viestistäsi, tuli paljon parempi mieli. Viimeisen lauseen kohdalla puhkesin spontaanisti hymyilemään. Eikö ole tyhmää että jonkun muun täytyy sanoa tuollaisia asioita? Kaunis kiitos kuitenkin, selvästi tarvitsin sitä.

      Ehkä olet oikeassa. Olen periaatteessaa suurien tunnekuohujen ihminen, mutta tunnen aina voimakkaammin muiden puolesta. Esim. häissä alan pillittämään kun sisäänmarssin ensimmäiset sävelet kajahtavat, mutta omissa häissäni itkin vasta ihan loppuillasta kun äiti pääsi yllättämään isosti. :)

      Varmasti osa kaikkea tätä on myös se, että itsekin pelkään menettäväni itseni jonnekin vauvamaailmaan, kokonaan pois nykyisestä. Ja toisaalta taistelua stereotyyppisiä normeja vastaan.

      Hienoa kuulla, että pahoinvointisi on loppunut, nyt kaikesta voi paremmin nauttia. Oikein lämmintä joulua teille, kiitos kun kävit jättämässä terveiset, kuullaan taas.

      Poista
    2. Hih. :) Joskus ei tosiaan usko ennen, kuin kuulee muiden suusta asian, jonka periaatteessa kyllä jo tietää. Kiva että onnistuin saamaan sut paremmalle mielelle. Ja kiitos toivotuksista! Tulee hyvä joulu.

      Poista