Synnytyskertomus

Mietin ensin, etten tekisi tästä aiheesta postausta, mutta sitten tuntui siltä, että haluaisin muistot tarkasti talteen.

Saimme tosiaan huhtikuisena maanantaina tiedon, että lapsi syntyisi seuraavana päivänä sektiolla. Vaikka mahdollisuus sektiosta oli ollut ilmassa, tuli nopea aikataulu todella isona shokkina. Kävin iltapäivällä valmistelevissa kokeissa (verikokeet ja -ryhmä, perustarkastus, haastattelu jne) ja suuntasin toimiston kautta kotiin. Pakkasimme illalla sairaalalaukun (lista oli sentään jo valmiina), petasimme lapsen sängyn, soittelimme vanhemmille päivityksen, minä tein hiukan töitä ja yritin siirtää kaikki kriittiset asiat kiireesti muille ihmisille ja lisäksi väänsimme kättä lapsen sukunimestä. Täällä lapsen nimi merkitään syntymätodistukseen jo sairaalassa, joten päätös piti tehdä ja meillä on eri sukunimet. Olisihan tuon keskustelun kieltämättä voinut käydä aiemminkin, mutta tyylillemme uskollisina lykkäsimme päätöstä pakkoon asti. Molemmat halusivat lapselle oman nimensä, mutta lopulta minä totesin asian olevan vielä tärkeämpi Miehelle ja annoin periksi. (otan omani takaisin sitten jossain muussa asiassa, toim. huom.) Kävin rauhassa suihkussa ja lopulta puolen yön jälkeen menimme nukkumaan. Yllättäen uni tuli varsin helposti, mikäli oli hyvä, koska kello soi ennen kuutta. Itse en saanut syödä tai juoda aamulla leikkauksen takia mitään, joten pääsimme varsin nopeasti liikkeelle heräämisen jälkeen. Hyppäsimme taksiin ja ajelimme heräävän kaupungin läpi sairaalaan. Tilanne oli epätodellinen, olo oli kuten minä tahansa päivänä ja silti mielessä tieto mihin oltiin menossa.

Sairaalalla menimme ensin ilmoittautumaan saapuneiksi. Vaikka jonoa ei ollut (vain kaksi ihmistä asioimassa tiskillä kun tulimme), meni tässä aika paljon aikaa. Kirjautumisen jälkeen, odoteltuamme hetken, tuli hoitaja noutamaan meidät ja vei "takakautta" osastolle. Tässä vaiheessa selvisi myös, että saimme sittenkin yksityisen huoneen kahden hengen huoneen sijaan, mikä oli hienoa. Koko ruljanssissa meni reilu tunti ja mietin koko ajan, että onneksi ei ole synnytys käynnissä, koska silloin odottelu olisi voinut harmittaa.

Huoneemme oli mukava, hiukan hotellimainen verhoineen ja tauluineen. Siellä oli taulu-tv, jääkaappi ja oma kylpyhuone, sekä sohva Miestä varten. Odottelimme huoneessa hetken ja tutustuimme ohjemateriaaleihin kunnes hoitaja tuli tuomaan sairaalavaatteet ja antamaan esilääkityksen. Olo oli rauhallinen ja rento. Aika pian tämän jälkeen minut tultiin hakemaan ja kärrättiin kohti leikkaussalia. Ennen saliinmenoa minut laitettiin "odotushuoneeseen", jossa oli pari muutakin potilasta. Yritimme kysyä, josko Miehen olisi kuitenkin mahdollista päästä mukaan synnytykseen. Hoitaja epäili, ettei se onnistuisi, koska minulla oli Placenta Praevia Major ("PP Major"), mutta lupasi silti selvittää. Mies joutui jäämään odotushuoneen ulkopuolelle ja minä makasin sängyllä yksin kattoa katsellen. Tässä vaiheessa alkoi jännittämään. Vaikka uskoin, että kaikki menisi hyvin, alkoivat tunteet vyörymään ja kyyneleet valuivat ihan puhtaasta hermostuksesta. Anestesialääkäri tuli tapaamaan minua ja kertomaan yksityiskohtaisesti mitä leikkauksessa tulee tapahtumaan ja näki tietysti mielentilani ja rauhoitteli kovasti että kaikki menisi hyvin. Yritin kyyneleiltäni selittää, että tiedän ja uskon näin, eikä tilanne ole niin paha kuin miltä näyttää. Tunsin itseni aika hölmöksi. Hän tarjoutui hakemaan Miehen paikalle, mikä oli hyvä veto. Vaikka kyyneleille ei tullut loppua, tuli parempi mieli. Kohta piti kuitenkin antaa viimeiset pusut ja minut vietiin leikkaussaliin.

En ole koskaan ennen ollut leikkauksessa tai leikkaussalissa, joten kokemus oli mielenkiintoinen. Yllätyin miten suuri tiimi siellä oli vastassa. Varmasti 7-8 ihmisiä hääräämässä. Tiimille annettiin raportti minusta ja siitä jäi fiilis, että PP Majorin takia salissa oli aika reipas hälytysvalmius ja ehkä tiimikin oli tavallista suurempi. En tiedä. Salissa oli todella kylmä, joten sain peittoni alle lämminilmapuhaltimen jalkoihini sukat. Minulle laitettiin spinaalipuudutus, jota etukäteen hieman jännitin. Minut autettiin istumaan kumaraan asentoon ja yksi hoitajista piti minua todella tiukkaan paikoillaan samalla kun anestesialääkäri laittoi piikin. Yllätyin, ettei se tuntunut missään. En ole ihan varma laitettiinko minulle ensin paikallispuudutus, mutta helppo tuo operaatio oli. Tämän jälkeen takaisin makuulle ja käteni sidottiin suoraan sivuille lepositeisiin. Olo oli kuin ristiinnaulitulla. Se oli hämmentävää ja yllättävää, mutta niin oli koko tilannekin, joten en jäänyt sitä miettimään. Spinaalipuudutuksen tehoamista seurattiin jääpalalla ja ilmeisesti se puri ihan hyvin. Puudutuksen laittamisen jälkeen anestesialääkäri kertoi, että valitettavasti Mies ei pääse mukaan saliin, sillä sairaalan turvasäännöt estävät tämän. PP Majoriin liittyy niin suuri riski, että saliin ei haluta ketään ylimääräistä, joka voisi vaarantaa tilanteen millään tavoin. Olin tämän jo arvannut, mutta piti yrittää.

Olin makoillut hetken paikoillani kun minulle kuiskattiin, että lääkärini on saapunut saliin. Tämän jälkeen kaikki on hiukan epäselvää ja hämmentävää. Selvää on, että en edes tajunnut että minut leikattiin auki. Edessäni oli näköeste, joten en tiennyt yhtään mitä tapahtui. Vatsaani paineltiin todella voimakkaasti, jopa "väkivaltaisesti" ja se tuntui todella, todella, omituiselta. Kipua ei ollut, mutta kummallista painetta sekä vatsan alueella että keuhkoissa. Tämä vaihe ei kestänyt kuin hetken, varmaan puhutaan alle puolesta minuutista. Ihmettelin kovasti mitä tapahtuu, koska en tiennyt että leikkaus oli alkanut. Tilanne selvisi kuitenkin hyvin pian, sillä lyhyen "alipaineen" jälkeen kuului pieni, mutta ponteva rääkäisy. Kyyneleet alkoivat valumaan heti pitkin poskia ja anestesialääkäri sanoi ääneen sen minkä tiesin, Pieni Ihminen oli täällä. Joku sanoi syntymäajan ääneen. Pian tämän jälkeen tämä Pieni Ihminen tuotiin näytille luokseni, laskettiin hetkeksi rinnalleni ennen kuin vietiin taas pois tutkittavaksi ja minut kursittiin kasaan. Kun kaikki oli valmista, tuli lääkärini ensimmäisen kerran moikkaamaam sermin toiselle puolelle. Kertoi, että kaikki oli mennyt hienosti ja lähti pois. Koko leikkaussalivierailuun meni aikaa ehkä 15-20 minuuttia kaikkine valmisteluineen ja jälkipyykkeineen, todella tehokasta. Itse leikkaus oli mennyt todella hyvin ja menetin verta vaivaiset 250ml, enkä odotuksista huolimatta tarvinnut yhtään ylimääräistä tilalle.

Kun show oli ohi, minut kärrättiin heräämöön. Siellä minua jututettiin ja varmistettiin ettei ole pahoinvointia tai kipuja, ja että tajunnantasoni on hyvä, jonka jälkeen Pieni Ihminen tuotiin luokseni ja pian tämän jälkeen myös Mies päästettiin paikalle. Olo oli todella hämmentynyt ja epätodellinen. Makoilimme siinä hetken yhdessä, kunnes vauva ja Mies lähtivät kohti osastoa ja minä jäin vielä hetkeksi tarkkailtavaksi. Kanssani heräämöön jäi uusi BFF:ni, lämminilmapuhallin, mahtava kapistus. Siirtopapereideni kanssa oli jotain häikkää (oli lähetetty väärälle osastolle), mutta kun ne saatiin kuntoon, vietiin minut huoneeseemme, jossa Mies ja lapsi odottivat. Sain pienen viereeni ja yhteinen matkamme alkoi.